Keskiajan hirviöt

 

Miikka Tamminen: Keskiajan hirviöt
Gaudeamus 2021, 262s.

Miikka Tammisen Keskiajan hirviöt on runsaasti kuvitettu, yleiskielinen katsaus keskiajan hirviöihin. Minkä ehkä arvasitte jo kirjan nimestä... Tämän lukeminen oli todella hauskaa! Siinä missä nykyään hirviöllä tarkoitetaan jotakin vaarallista, pelottavaa ja useimmiten fiktiivistä, keskiajalla hirviö saattoi olla melkein mitä tahansa tavallisuudesta poikkeavaa. En nyt tarkoita, että erilaisuuden kauhistelu olisi hauskaa, vaan se, että hirviöiden joukosta löytyy muun muassa kaksikasvoinen jättiläinen, jolla on punaiset polvet ja jalkaterät ja joka joutuu matkustamaan laivalla Intiaan, mikäli se halusi synnyttää. Yhdellä hirviöllä oli pitkät, lepattavat korvat, joihin se saattoi kääriytyä. Varjojalka oli yksijalkainen hirviö, joka suojasi itseään aavikolla porottavalta auringolta makaamalla selällään ja nostamalla jalkansa muodostamaan varjon itselleen. Myöntäkää pois, ettei näissä esimerkeissä ole kauheasti aineksia nykypäivän kauhugalleriassa.

Hirviöt olivat kaikessa poikkeuksellisuudessaan luonteva osa keskiaikaista elämää. Mainio kirja, josta väkisinkin oppii jotakin uutta!

Kohti suurta tuntematonta

 

Lisa Marie Presley & Riley Keough:
Kohti suurta tuntematonta
Johnny Kniga 2024, 301s.
Suom. Markku Päkkilä

Tän vuoden kirjamessureissussa kävi sellanenkin ihme, että luin ekan messuostoksen jo reissun aikana! Joskus 16-20 -vuotiaana fanitin Elvistä. Musiikkia lähinnä, vaikka en voi ulkonäköäkään moittia. Luin ne Elvis-kirjat, mitä käsiini sain, samoin lukuisat Suosikin kultaturboelvisspesiaalit.

Vuosien myötä fanitus haalistui, osin siksi että aloin tajuta miten epämiellyttäviä piirteitä Elviksessä oli. Olen lukenut Priscilla Presleyn Elvis ja minä -kirjan ja myös tämä Lisa Marie Presleyn muistelmateos meni suoraan lukulistalle. Lisa Marie Presley ei ehtinyt saada kirjaa valmiiksi ennen kuolemaansa, vaan sen on täydentänyt ja viimeistellyt hänen tyttärensä Riley Keough. Tehtävä ei ole ollut helppo, mutta lopputulos on hyvä.

Kohti suurta tuntematonta kattaa Lisa Marien koko elämän, mutta eniten kirjassa muistellaan varhaislapsuutta sekä viimeisiä vuosia. Lapsuus Gracelandissa on ollut omalaatuinen, mutta selvästi hyvää aikaa. Äidistään Lisa Marie ei montaa sanaa sano, hyviä varsinkaan. Lisa Marie oli aina isän tyttö. Oli Elvis aviomiehenä (tai miehenä ylipäätään) millainen tahansa, isänä hän oli Lisa Marielle juuri oikeanlainen.

Tietysti kirjassa käydään läpi myös Lisa Marien mieskuvioita ja avioliittoja, mutta aika tyylikkäästi. Mitään hillittömiä paljastuksia en ainakaan itse bongannut. En niitä kyllä kaivannutkaan.

Koko kirjaa varjostaa suru, ahdistus ja menetys. Jo kirjan alussa kerrotaan Lisa Marien kirjoittaneen tätä elämänsä synkässä vaiheessa ja sen huomaa. Valoa ja toivoa ei juurikaan näy ja muistoissakin korostuvat ne ikävät asiat. Kaikkein sydäntäsärkevintä oli lukea ajasta Lisa Marien ja Danny Keoughin pojan kuoleman jälkeen. Sellaista surua on vaikea kuvitella (onneksi!) mutta tästä kirjasta se välittyy.

Kirjan kertojina ovat sekä Lisa Marie että Riley. Molemmilla on oma fontti, joten kertojan vaihtumisessa pysyy hyvin perillä. Teksti ylipäätään on selkeää ja napakkaa, turhaa jaarittelua ei ole.

You like it darker

 

Stephen King: You like it darker
Hodder & Stoughton 2024, 484s.

 

Tilasin Stephen Kingin uusimman novellikokoelman kesälomalukemiseksi ja kylläpä You like it darker sopikin siihen täydellisesti! Kirjassa on 12 novellia, joista kaksi täyttää pituutensakin puolesta pienoisromaanin määritelmän. Tarinoiden taso toki vaihtelee, mutta ne joista pidin, ovat niin hyviä, että tälle kirjalle annan taas kaikki tähdet.

Novellit ovat myös tyyliltään erilaisia. Osa on hyvinkin realistisia, osa ei todellakaan. Laurie on kaunis ja haikea kuvaus surusta, Finn kertoo niin epäonnisesta nuorukaisesta, että hänestä olisi voinut kirjoittaa myös jöröjukkamaisen, kammottavan opettavaisen lastenlorun. 

Minä pidin eniten niistä pitkistä tarinoista. 
Danny Goughlin's Bad Dream on piinaavan ahdistava novelli, jossa yliluonnollisuutta on vain ripaus. Danny näkee häiritsevän todentuntuisen unen, joka jää kalvamaan mieltä päivien ajaksi. Lopulta hänen on mentävä käymään unen tapahtumapaikalla, mistä hän löytää juuri sen, mitä on unessaan nähnyt. Tahtomattaan Danny päätyy keskelle murhatutkimusta, tietysti epäiltynä murhasta. Novellissa kauheinta ei ole murha, ei edes se uni, vaan toinen tapausta tutkivista poliiseista. 

Rattlesnakessa King on ehkä parhaimmillaan. On koronapandemian aika ja äskettäin leskeksi jäänyt mies muuttaa ystävänsä taloon Floridan rannikolle kesän ajaksi. Siellä on helppo pitää turvallista etäisyyttä muihin ihmisiin, mutta samalla saa ainakin maantieteellistä etäisyyttä menetykseensä. Naapuritalossa asuu rouva, joka kulkee kaikkialle lykäten kaksosten rattaita. Rattaisiin nainen on asetellut lasten vaatteet siten, että jos oikein käyttää mielikuvitusta, voi kuvitella lasten istuvan rattaissa. Naisen kaksospojat ovat kuolleet jo vuosikymmeniä sitten, mutta naiselle lapset ovat yhä olemassa. Mies yrittää pitää naiseen etäisyyttä, ihan jo koronankin takia, mutta se ei onnistu.
Aivan loistavaa kummituskauhua!

You like it darker on tosiaan tasokas novellikokoelma. Jos Kingin tuotanto on jo entuudestaan tuttua ja mieluista, tykkää tästäkin varmasti. Jos taas ei ole, niin tässäpä mainio ja monipuolinen kirja, jonka avulla tutustua Kingin tyyleihin!

He olivat natseja

Katarina Baer: He olivat natseja
Teos 2016, 400s.

 

Postasin tästä kirjasta Instagramiin kesäloman alussa. Haluan tämän myös blogiin talteen, joten lievästi muokattu leikkaa-liimaa -postaus tällä kertaa.

Katarina Baerin isovanhemmista kertova kirja He olivat natseja on ollu mulla hyllyssä vuodesta 2016. Kun loman alkajaisiksi mattoja kutoessa piti vauhdissa valita seuraava kirja, aloin kuunnella tätä Baerin itsensä lukemana äänikirjana. (Kuvat katselin nyt jälkikäteen.) 

Katarina Baer on tehnyt ison selvitystyön saadakseen mahdollisimman tarkan kuvan isovanhempiensa elämästä ja siitä, olivatko he tosiaan Hitlerin aatteiden kannattajia. No käy ilmi, että olivat. Baer on haastatellut isäänsä ja muita isän puolen lähisukulaisia sekä tehnyt lukuisia matkoja eri tapahtumapaikoille saadakseen mahdollisimman realistisen kuvan menneistä tapahtumista.

Tätä kuunnellessa oli hankala olla. Natsi-Saksasta puhutaan paljon jo historian tunneilla ja se on varsin näkyvästi esillä myös elokuvissa ja kirjoissa. On ollut helppo järkyttyä kaikesta siitä, mitä natsit tekivät ja yhtä helppoa todeta, ettei näin voisi käydä enää koskaan. Paitsi että tämä äärioikeistolainen arvomaailma, rasismi ja niin edelleen ovat kuvottavan läsnä tässä nykypäivän Suomessakin. Ahdistaa ihan sikana, mikä toki on kovin suomalainen olotila. 

Baerin kirja on joka tapauksessa taidolla kirjoitettu, hyvin taustoitettu ja rakenteeltaan selkeä. Mulle uutta oli aivan kirjan alun kuvaukset baltiansaksalaisista, heistä kun en muista aiemmin kuulleenikaan. Pidin myös Baerin avoimesta tavasta pohtia isovanhempiensa merkitystä itselleen: natsius on tuomittavaa, ehdottomasti, mutta isoäiti oli silti isoäiti. Syyllisyyttä ei jälkipolvien tarvitse kantaa, mutta ylpeyttä esivanhemmista ei ole aihetta tuntea.

Lukekaa tämä, jos ette ole lukeneet.
Jos olette, lukekaa uudestaan.
Luetuttakaa kaikilla niillä, joiden mielestä pikkusen rasismia tai heikoimpien aseman heikentämistä ei ole vaarallista

Nothing can possibly go wrong

Prudence Shen: Nothing can possibly go wrong
Pan Macmillan 2023, 280s
Piirrokset: Faith Erin Hicks

 

Käytän tässä varmasti vähän väärää sanastoa, kun ei tuo yhdysvaltojen oppilaskuntatoiminta ole mulle tuttua senkään vertaa kuin kotimainen. Tässä sarjakuva-albumissa jonkun sortin oppilaskunnan puheenjohtajan tai vastaavan vaalit ovat tulossa. Samainen henkilö saa päättää, mihin käytetään X määrä rahaa. Cheerleaderit haluaisivat uudet esiintymisasut, robottikerholaiset taas haluaisivat käyttää rahan omaan toimintaansa. Niinpä robottikerhoaktiivi Nate asettuu ehdokkaaksi ja cheerleaderit nimittävät omaksi ehdokkaakseen poikien korsipallojoukkueen kapteenin Charlien, joka ei todellakaan ole kiinnostunut kyseisestä hommasta. Nate ja Charlie asuvat naapureina ja ovat vuosia aiemmin olleet jonkin sortin kavereita. Tässä vaalihötäkässä heidän on lopulta pakko olla tekemisissä toistensa kanssa.

Pidin tästä sarjakuva-albumista erityisesti siksi, että kerrankin nuorille suunnatun tarinan keskiössä ei ollut romanssi. Tässä pyöritään nimenomaan ystävyyden ja yhteistyön tarpeellisuuden ympärillä - ja taistelurobottien myös!

Faith Erin Hicksin piirrostyyli miellyttää mun silmää ja tässä albumissä pääsee ihailemaan myös sitä, kuinka Hicks kuvaa vauhtia. (Paljastus: taitavasti :D)

Nothing can possibly go wrong sopii vinkattavaksi noin kutosluokkalaisista ylöspäin.

Vilkkumaa

 

Maija Vilkkumaa & Miina Supinen:
Vilkkumaa
Gummerus 2023, 432s.

Olen kuunnellut Maija Vilkkumaan musiikkia kutakuinkin hänen uransa alkuajoista lähtien. Mikään superfani en voi väittää aina olleeni, sillä elämässäni on ollut myös niitä kausia, jolloin en ole kuunnellut oikein mitään musiikkia. Viimeistään Se ei olekaan niin -albumista asti Vilkkumaa on kuitenkin ollut se artisti, joka on tuntunut löytävän juuri oikeat sanat ja sävelet kuvaamaan minun(kin) tunteitani ja ajatuksiani. Niin, sanoittajana Vilkkumaa on todella taitava: suomen kieli taipuu upeasti ja ennakkoluulottomasti, eikä kuulijan tarvitse pelätä oletusriimien kaltaisia velttouksia. Esiintyjänäkin Vilkkumaa on mahtava, kuten koko yhtyeensäkin. Kun olen päässyt keikalle, olen raivannut tieni eturiviin, laulanut äänen käheäksi ja tanssinut itseni hikeen. Mahtavia kokemuksia ovat olleet ne. :)

Mutta nyt tähän kirjaan, jonka ostin heti ekana kirjamessupäivänä ja johon lauantaina jonotin tekijöiden nimmarit <3  Vilkkumaa on Vilkkumaan ja Miina Supisen yhteistyönä kirjoittama elämäkerta, joka luonnollisesti painottaa uraa. Kertojaääni on Vilkkumaan oma ja kerronnan tapa niin välitön ja luontevasti poukkoileva, että tuntuu kuin istuisi kahvilla Vilkkumaan kanssa. Luvut ovat lyhyitä ja ne on nimetty hauskasti. Lukeminen onkin nopeaa ja siinä mielessä helppoa, että tapahtumat etenevät kronologisesti. Suomen ja maailman tapahtumista kerrotaan sopivassa määrin, minkä oletan auttavan nuorempia lukijoita hahmottamaan sen, miten monin tavoin maailma oli eri vielä 30 tai 20 vuotta sitten. Auttaa se toki meitä keski-ikäisiäkin: kun on omat kokemukset ja muistot vaikka sieltä vuosituhannen vaihteesta, on ihan hyväkin pysähtyä miettimään, että niin, silloin tuo ja tuokin juttu oli tosiaan vielä ihan tavallista...

Kerronnan jutusteleva tyyli on hauskan rönsyilevä. Joitakin asioita tai termejä voidaan avata hyvinkin helposti ymmärrettäviksi ja sitten yhtäkkiä kertoja innostuukin selittämään, kuinka "[h]ain pianosta E7#9-soinnun ja fiilistelin sitä. Soinnussa oli yhtä aikaa molli- ja duuriterssi, sillä samalla kun soinnun pääteho on duuri, #9-ääni on sama kuin soinnun molliterssi." tai että "tutkinnan kohteeksi valikoitui henkilöviitteinen allatiivi." Miten ihana luotto lukijan kykyyn ymmärtää, mistä on kyse! Ja siis toki sijamuodot pitäisi osata, mutta joskus kun unta odotellessa yritin muistella sijamuotoja, mukaan yritti livahtaa myös laksatiivi, mikä kertonee jotain mun sijamuototietouden tasosta.

Vilkkumaa kertoo paitsi urastaan, myös henkilökohtaisesta elämästään. Linjaus on kautta kirjan sama: kerronta on avointa, mutta ei missään nimessä sensaationhakuista tai paljastuskirjamaista. Ikävätkin asiat käydään läpi, mutta hyvällä maulla ja aika lempeästi.

Perinteisistä artisti-/bändielämäkerroista Vilkkumaa eroaa muun muassa siinä, ettei kirjasta löydy diskografiaa tai vaikkapa listaa kultalevyistä tai palkinnoista. Vaikka pidänkin siitä, ettei kirjassa syväanalysoida joikaisen levyn jokaista biisiä, olisin halunnut lukea enemmän biisien taustoista. Ylipäätään olisin halunnut lukea enemmän! Tätä lukiessa oli jotenkin älyttömän kiva olo koko ajan.

Että toive sitä seuraavaa omaelämäkertaa varten: enemmän kaikkea! More is more!

Holly

Stephen King: Holly
Hodder & Stoughton 2023, 433s.

 

Holly Gibneyn äiti on kuollut koronaan, jonka olemassaoloon hän ei edes uskonut. Huijausta koko pandemia! Holly osallistuu zoom-hautajaisiin, eikä tunne sellaisia tunteita, joita oman vanhemman poismeno yleensä herättää. Etsivä löytää -etsivätoimisto on lomalla, mutta Holly vastaa silti toimiston puhelimeen ja ottaa vastaan toimeksiannon kadonneen henkilön löytämiseksi. Viranomaisten mukaan nuori nainen on kadonnut omasta halustaan, mutta tämän äiti on toista mieltä. Holly alkaa hoitaa tutkintaa pitkälti yksin, sillä yhtiökumppani Pete on saanut koronatartunnan ja Jeromen oma kirjaprojekti on edennyt niin mallikkaasti, että hän matkustaa New Yorkiin allekirjoittamaan kustannussopimuksen. Silloin tällöin toimistolla auttavalla Barbarallakin on jotain omaa meneillään, mutta Holly pärjää kyllä itsekseenkin.

Holly on mainio sekä kirjana että hahmona. Tässä kirjassa ei ole mukana yliluonnollisia elementtejä, vaan kyseessä on melko puhdaslinjainen jännäri/dekkari. Hollyn hahmo on toki kasvanut ja kehittynyt paljon sitten Mersumiehen, mutta hänessä on edelleen paljon jäljellä siitä (ihmis)arasta nuoresta naisesta, jonka itsetunto ei ole kotona saanut minkäänlaista tukea.

Tarina kulkee kahdessa aikatasossa, jotka tarinan edetessä lähenevät toisiaan ja lopulta sulavat yhdeksi. Ratkaisu on mielestäni onnistunut, vaikka minulle päivämäärin nimetyt luvut tuottavat aina saman hankaluuden: en hahmota ajan kulkua, ellen tarkista edellisen luvun päivämäärää. Aina en jaksa sitä tehdä.

King on viime vuosien teoksissaan tuonut selkeästi esille etenkin omia poliittisia mielipiteitään. Tässäkin kirjassa öyhöttävä ex-presidentti saa osakseen suoraa kritiikkiä, samoin tummaihoisiin kohdistuva poliisiväkivalta ja rokotekriittiset ihmiset. Tiedän, etteivät kaikki arvosta näitä kannanottoja, mutta minusta on hienoa että King käyttää hyväkseen mahdollisuuden ilmaista kantansa myös kirjallisuudesaan.

 

The wonderful world of ladybird books for grown-ups

Jason Hazeley & Joel Morris:
The wonderful world of ladybird books for grown-ups
Penguin Random House UK 2018, 224s.

 

Rakastan pöhköä huumoria ja sitä tämä kirja tarjoaa yllin kyllin!

Tämä A4-kokoinen The wonderful world of ladybird books for grown-ups oli kertakaikkisen täydellinen kirja. Kyseessä on ikään kuin fiktiivisten kirjojen esittelykirja. Toki näitä Ladybird books for grown-upseja on ihan oikeastikin julkaistu (omasta hyllystä löytyy kaksi), mutta tähän kirjaan on koottu julkaisemattomia kirjaideoita. Esiteltävät kirjat on jaettu kahdeksaan alaryhmään, kuten at work; at home; coping; not coping ja giving up. Kukin osio alkaa pienellä tekstiosuudella ja sitten päästäänkin itse kirjojen pariin.

Teoksessa hyödynnetään aitoja Ladybird-sarjan kuvituksia, joille on keksitty uudet nimet tai kuvatekstit. Joistakin kirjoista on tehty muutama esimerkkisivu. Lisäksi kirjoilla on eri "alaotsikoita", kuten places we go (Upstairs, Ibiza jne), people at work (Chris Evans, The Hitman), how it works (The teenager) ja read it yourself (erinäisiä klassikkoja, mm. kaikki James Bond -kirjat).

Tätä kirjaa on mahdotonta saada kuulostamaan riittävän hyvältä! Rakastuin tähän aivan täysillä ja nauraa kaakatin ääneen toistuvasti. Vanhin lapsi turhautui siihen, että jatkuvasti halusin näyttää jonkun valtavan hauskan jutun. En ymmärrä! :D

Haluaisin hirveästi laittaa tähän erinäisiä kuvia kirjasta, jotta saisitte paremman käsityksen sisällöstä, mutta tekijänoikeussyistä en niin tee. Mutta rohkaisen googlaamaan, koska netistä kyllä löytyy mainioita esimerkkejä.

I'm glad my mom died

Jennette McCurdy: I'm glad my mom died
Simon & Schuster 2022, 305s.

 

Viime jouluna kirjoitin joulupukille ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Ensimmäisenä listalla oli tämä Jennette McCurdyn muistelmateos I'm glad my mom died. Kirjan nimi ei ole kiertoilmaus tai vitsi, vaan tarkoittaa kirjaimellisesti sitä, miltä se kuulostaakin.

En ole seurannut McCurdyn uraa missään vaiheessa. iCarly-TV-sarjan aikoihin olin jo nuori aikuinen ja ohjelma auttamattomasti liian lapsellinen.  Tämä ei kuitenkaan häirinnyt lukemista millään tavalla. Ehkä ennakkokäsitysten puuttuminen oli hyväkin asia?

Jennette McCurdy oli vasta 6-vuotias, kun hänen äitinsä alkoi kuskata häntä koe-esiintymisissä ja opettaa, mitä häneltä odotetaan. McCurdyn äiti olisi itse halunnut näyttelijäksi, mutta elämä tuli väliin. Nyt hän halusi tyttärensä saavan kaiken sen, mistä hän itse oli jäänyt paitsi. McCurdy kävi näyttelykoulutuksissa, erilaisilla tanssikursseilla, opetteli hymyilemään juuri oikein ja kaikkea muutakin mahdollista. Hänen omia haaveitaan äiti ei koskaan edes kysellyt.

Jo kirjan alussa käy ilmi, ettei McCurdyn äiti ollut millään asteikolla tasapainoinen ihminen. Hän sai usein raivokohtauksia ja heitti miehensä ulos talosta liki viikoittain. Yhdelle perheen pojista hän oli kertonut selkeästi tämän olevan hänen "least favorite child". Äiti pesi tyttärensä vielä sittenkin, kun tämä oli 18 ja tyttären muuttaessa ensimmäiseen omaan asuntoonsa äiti pesiytyi sinne yökyläilemään kuukausiksi. Äiti myös keräsi jatkuvasti sympatiapisteita sairastamallaan syövällä, joka oli saatu remissioon. 

McCurdyn kirjoitustyyli on toteava ja paikoin humoristinen. Vaikka tapahtumat ovat ajoittain järkyttäviä, niitä ei ruovita auki juuriaan myöten vaan todetaan tapahtunut ja jatketaan eteenpäin. Vähän kuin aiemmin blogaamassani Hannah Gadsbyn Nanettessa: yksityiskohdilla ei ole tarpeen mässäillä, asiat ovat kauheita ilman niitäkin.

On varmaan aika kamalaa pitää näin kamalasta kirjasta, mutta minusta I'm glad my mom died oli todella hyvä kirja. Se kertoo sellaisesta maailmasta, joka on itselle todella vieras - onneksi.

PS: Näköjään aikuistenkin kannattaa muistaa joulupukkia kirjeillään! Sain nimittäin toisenkin toivomani asian: sellaisen kameran, joka tulostaa kuvat saman tien <3

Revenge of the Librarians

Tom Gauld: Revenge of the Librarians
Canongate 2022, 180s.

 

Ihailen Tom Gauldin töitä aina kun niihin jossakin törmään. Olikin selviö, että Revenge of the Librarians on hankittava omaan hyllyyn heti kun mahdollista. Kirja saapuikin sopivasti syntymäpäivänäni ja pääsin naureskelemaan sille saman tien. 

Albumin sarjakuvista suuri osa oli ennestään tuttuja Gauldin Instagram-tililtä, mutta joitakin (minulle) uusiakin mahtui mukaan. Juttujen taso on taattua Gauldia: teräviä huomioita lukijoista, kirjailijoista, kirjailijoiksi haluavista, kirjastoista sekä tietysti kirjoista ylipäätään. Etenkin klassikkokirjat ja niiden uudet muodot naurattavat minua aina. 

Kerta kaikkiaan ihastuttava ja naurattava pikkuinen kirja, joka sopii kaikille tavalla tai toisella kirjoista nauttiville lukijoille.

Vuosikirja

Holly Bourne: Vuosikirja
Gummerus 2021, 368s.
Suom. Kristiina Vaara

 

Hankin Holly Bournen Vuosikirjan omakseni jo hyvän aikaa sitten. Nyt se valikoitui lukupiirikirjaksi, joten viimein oli hyvä syy ottaa kirjaa hyllystä ja lukea se.

Paige on vältellyt huomatuksi tulemista onnistuneesti. Vaikka hän on joutunut seuraamaan sivusta ilkeitä juoruja muista, hän ei ole koskaan joutunut sellaisen aiheeksi. Paige joutuu inhottavaan välikäteen, kun hänen vuosiluokkansa vuosikirjasta halutaan tavallista syvällisempi ja koululehden toimituksessa mukana oleva Paige värvätään tekemään haastatteluja kouluaikojen "hassuista" tapahtumista. Nämä tapaukset ovat hauskoja lähinnä muutaman koulun suosituimman tytön mielestä, mutta Paige ei halua eikä uskalla esittää omaa mielipidettään.

Paigen kotona ilmapiiri on jatkuvasti räjähdysherkkä. Epävakaa ja arvaamaton isä pitää kaikkia varpaillaan, eikä collegeen lähtenyt isoveli haluaisi mielellään vierailla kotona. Onneksi Paigella on Polly-täti, joka tarjoaa omanlaisensa hengähdystauon kodin kamaluudesta.

Jossakin taustalla on Ruby, Paigen entinen ystävä, joka on jostakin syystä kadonnut kuvioista. Lisäksi on punakynätyyppi, jonka kirjastonkirjoihin tekemiin merkintöihin Paige ihastuu ja jonka Paige haluaa löytää.

Vuosikirja jätti jälkeensä pienen pettymyksen.
Siinä on valtavan hyvä aihe - itse vuosikirjan teko - joka kuitenkin jää näiden muiden aiheiden jalkoihin. Paigen kotiolot ovat aivan hirvittävät ja väkisinkin miettii, miksi asiat ovat saaneet kehittyä niin kauhealle tolalle. Mutta toisaalta, niinhän se on, että asianosaisille kamaluudetkin muuttuvat normaaleiksi etenkin jos ne pääsevät kehittymään vähitellen.

Punakynätyyppi oli virkistävä lisä muuten niin kovin ankeaan tarinaan. Silti olisin kaivannut tähän ehkä vähän jotakin särmää tai yllätyksellisyyttä. Toisaalta taas, ehkä annos sokerikuorrutteista imelyyttä tuli tämän kirjan kohdalla nimenomaan tarpeeseen.

Bourne käsittelee jälleen vakavia ja isoja aiheita näennäisen kevyen kirjan muodossa.

Gwendy's Magic Feather

Richard Chizmar: Gwendy's Magic Feather
Gallery Books 2020, 206s.
Kuvitus: Keith Minnion

Viitisen vuotta sitten luin Stephen Kingin ja Richard Chizmarin yhteistyössä kirjoittaman Gwendy's Button Boxin. En erityisemmin vakuuttunut, vaikka jälkikäteen olenkin muistellut kirjaa "ihan hyvänä". Kun sarja sai jatkoa, en kiinnostunut siitä, sillä Chizmar on kirjoittanut tämän yksin. Kolmannen osan Chizmar ja King ovat kuitenkin kirjoittaneet jälleen yhdessä, joten pitihän tämä keskimmäinenkin osa sitten hankkia ja lukea.

Nyt Gwendy on 30+ ja toimii edustajana kongressissa. Aikaisemmin hän on tehnyt uraa kirjailijana ja menestynytkin sillä alalla. Kirjan tapahtumat sijoittuvat joulun aikaan. Gwendy matkustaa kotikaupunkiinsa viettääkseen juhlapyhät vanhempiensa seurassa. Hänen äitinsä käy läpi syöpähoitoja, puoliso on työmatkalla jollain katastrofialueella. Pikkukaupungissa on lähiaikoina kadonnut kaksi tyttöä, mikä kuohuttaa kaikkia. Juuri ennen matkalle lähtöä, Gwendy löytää työhuoneestaan button boxin, jota ei ole nähnyt aikoihin. Homma tietysti säikäyttää Gwendyn, joka sitten kuskaa laatikon matkalleen mukaan.

Tarina on idealtaan kiinnostava, mutta harmillisesti toteutukseltaan jälleen sellainen tympeä kokoelma raapaisuja. Mikään käsillä olevista aiheista ei oikein nouse muiden yli, tai edes järin kiinnostavaksi. Button boxkin tahtoo jäädä sivuhahmoksi.

Nopeasti luettava kirja, jonka jälkeen en odota sarjan päätösosaltakaan suuria.

Watchmen

Alan Moore: Watchmen
Kuvitus: Dave Gibbons
DC Comics 2014, 414s.

Sain äitienpäivälahjaksi sarjakuvaklassikon, Alan Mooren Watchmenin. En ole järin perehtynyt supersankareihin, en kirjoina tai elokuvina, mutta en usko että nämä "sankarit" olisivat kovin tutuiksi tulleet siltikään.

Myönnän, että koin Watchmenin aika raskaaksi luettavaksi. Juonikuvio vaikuttaa melko hajanaiselta lupaavan alun jälkeen. Tarina kulkee monessa ajassa - ja välillä kaikissa ajoissa - yhtä aikaa, välillä reaalimaailman ja erään kirjan sisällä luetun sarjakuvan tarinoita kuljetetaan hämmentävästi päällekäin. Hahmot tulivat kyllä tutuiksi, mutta eivät millään tapaa läheisiksi. Myöskään hahmojen väliset suhteet eivät täysin avautuneet. 

Ehkä tämä olisi vaatinut huomattavasti laajemman pohjatietämyksen päästäkseen täysin oikeuksiinsa.

Blaze

 

Stephen King as Richard Backman:
Blaze
Simon and Schuster 2008, 340s.

Tämä syksy ja alkutalvi on ollut monin tavoin haasteellista ja siinä sivussa lukeminen (bloggaamisesta puhumattakaan) on jäänyt vähiin. Lukujumia avaamaan puoliso suositteli Stephen Kingiä, joka on yksi lempikirjailijoitani. Kuinka ollakaan omasta hyllystä löytyi tämä lukematon kirja, Blaze. Hankin sen tuoreeltaan vuonna 2008, mutta koska perheessämme oli siinä vaiheessa pieni poikavauva, mies suositteli kirjan luettuaan, että minä lukisin sen vasta joskus myöhemmin. Blaze nimittäin kertoo poikavauvan kidnappauksesta, joten tämä olisi tosiaan ollut liian rankka siinä elämäntilanteessa.

Clayton Blaisdell Jr, tuttavien kesken Blaze, on hankalassa tilanteessa. Hänen ainoa "ystävänsä" ja rikoskumppaninsa George Rackley on kuollut, eikä Blaze ole kovin hyvä huolehtimaan itsestään. Rahaa pitäisi saada, joten Blaze päättää toteuttaa Georgen kanssa aiemmin suunnitellun kidnappauksen. Matkassa on monta mutkaa, joista pienin ei ole Blazen aivovamma.

Blazessa yhdistyy monta Kingin vahvuutta: lapsuuden muistelu, ystävyyden kuvaukset (joskaan nämä ystävyydet eivät ole järin suloisia) ja inhimillisyys. Tunnelma kehittyy hiljalleen, mutta kerää loppua kohti paljon kierroksia. Tykkäsin tästä kirjasta, vaikka olisinkin toivonut monen asian menneen eri tavalla.

Mörköviesti

Tuutikki Tolonen: Mörköviesti
Tammi 2020, 239s.
Kuvitus: Pasi Pitkänen

Voi miten mielelläni olisin lukenut tämän kirjan lapsille iltasatuna, kuten sarjan aiemmatkin osat! Mutta tylsästi kävi niin, että kun esikoinen koki olevansa liian vanha iltasaduille, pikkuveljetkään eivät enää halunneet kuunnella niitä. Kurjaa! Etenkin minulle.

No, Mörköviestin ostin omaan hyllyyn jo viime vuonna, mutta vasta nyt tulin siihen tarttuneeksi. (Keskimmäinen lapsi luki tämän heti ja tykkäsi!)

Hellemaan perhe saa yllätysvieraaksi Portinvartijan, joka on paennut maan alla hallitsevia noitia. Kaapo vierailee ahkerasti vanhainkodissa ystävänsä Runarin luona, Hilla keskittyy jalkapalloon ja Maikki harjoittelee kouluarkea. Mutta Portinvartijan jätettyä ovensa pääsevät kaikki halukkaat liikkumaan maanalaisen ja -päällisen maailman välillä oman mielensä mukaan ja siitä aiheutuu hankaluuksia.

Mörköviesti on nopealukuinen ja vauhdikas kirja. Pidin jälleen kovasti siitä, ettei juuri kukaan jaksanut kummastella mörköjä ja muita omituisia otuksia. Paitsi Maikin opettaja ja luokkakaverit kieltämättä hämmästyivät parikin kertaa. Maikki on aivan mainio hahmo, selkeä lempparini, mutta Hellemaan perhe on kyllä kokonaisuutenakin tosi kiva. Samoin tietysti tykkään näistä möröistä ja Portinvartija tarjoaa hänkin runsaasti viihdyttäviä huomioita ihmisasumuksista ja muusta sellaisesta.

Tämä on kyllä tosi kiva kirjasarja, jota voi suositella ainakin eskari-ikäisistä ylöspäin.

Thirsty Mermaids

Kat Leyh: Thirsty Mermaids
Gallery 13, 2021, 256s.

Luin äskettäin Snapdragonin, johon ihastuin niin kovasti, että tilasin sen omaksi. Samalla bongasin Kat Leyh:n toisen sarjakuva-albumin, Thirsty Mermaidsin, jonka klikkasin samaan ostoskoriin.

Pearl, Tooth ja Eez juopottelevat meren pohjassa laivan hylyssä. Heillä on oikein hauskaa, kunnes juomat pääsevät loppumaan. Ei kuitenkaan mitään hätää! Nämä merenneidot tietävät vallan hyvin, että ihmisiltä löytyy alkoholia vaikka kuinka paljon ja kappas vain, Eez hallitsee taikuutta sen verran, että saa järjestettyä kolmikolle jalat. Ei muuta kuin sanoista tekoihin: merivirta kuskaa kivasti söpöön rantakaupunkiin, jonka baareissa kaverukset viettävät hauskan illan. Seuraavana aamuna iskee krapula ja karu todellisuus: Eez ei ole aivan varma siitä, kuinka jalat muutetaan takaisin pyrstöiksi.

Etenkin Pearl ja Tooth ovat vinkeitä hahmoja, joiden toilailuja oli hauska seurata. Eezillä on hieman haastavampaa. Snapdragonin tapaan Thirsty Mermaidsissakin käsitellään ystävyyttä ja seksuaalivähemmistöjä, mutta ainakaan minä en kokenut näitä teemoja mitenkään korostetuiksi tai varsinkaan teennäisiksi.

Leyhn piirrosjälki on sulavaa ja energistä ja albumin värimaailma toimii todella hyvin.

Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan

Liv Strömquist: Punaisin ruusu puhkeaa
Sammakko 2021, 171s.
Suom. Helena Kulmala

 

Liv Strömquistin Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan antoi odottaa itseään pitkään. Alunperin sen piti ilmestyä ties kuinka kauan sitten, mutta ilmestymispäivä lykkääntyi lykkääntymistään. Tilasin oman kappaleeni eräästä verkkokirjakaupasta ennakkoon, koska arvelin siten saavani kirjani kutakuinkin suoraan painosta. Mutta pah! Kun ilmestymisestä oli kulunut kolmatta viikkoa, eikä kirjaa ollut edes lähetetty, peruin tilaukseni ja tein tilauksen kustantamon kautta. Sitten ei mennytkään kuin pari päivää ja kirja (sekä Einsteinin vaimo, joka minulta vielä puuttui) tupsahtivat postilaatikkoon.

Punaisin ruusu puhkeaa on Strömquistin aiempien albumien tapaan täynnä asiaa. Piirrosjälki ei ole millään mittapuulla nättiä, eikä näiden Strömquistin tulkintojen perusteella tunnistaisi julkkiksia, ellei heitä esiteltäisi tekstissä. Minä olenkin yrittänyt opetella lukemaan Strömquistia enemmänkin visualisoituna tietotekstinä, kuin sarjakuvana.

Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan käsittelee rakkautta. Ensin ruoditaan Leonardo DiCaprion "rakkauselämää", johon tosin ei ilmeisesti liity rakkautta. Nuoret uimapukumallit vain vaihtuvat uuteen melko säännöllisin väliajoin. Rakkaudesta ja kumppanin etsimisestä on tullut ikään kuin kuluttamista: kumppanille on tarkkoja vaatimuksia ja mikäli nämä eivät täyty, pistetään tavara vaihtoon. Sattumalle ei jää eikä sille jätetä tilaa.

Minä olen todella hidas sisäistämään tietoa, joten tämä(kin) minun pitäisi varmaan lukea jonkin ajan päästä uudestaan, jotta saisin siitä vielä enemmän irti.  Etenkin, kun tekstissä tulee vastaan runsaasti näkökulmia ja tulkintoja, jotka poikkeavat valtavirrasta ja siitä, mihin itsekin on ikään kuin huomaamattaan tottunut, on toisenlaisia näkökulmia vaikeampi ottaa vastaan.

Broken (in the best possible way)

Jenny Lawson: Broken (in the best possible way)
Picador 2021, 283s.

 

Jenny Lawsonin ensimmäinen kirja, Let's Pretend This Never Happened, on yksi kaikkien aikojen lemppareistani. Odotinkin kieli pitkällä tämän uusimman kirjan ilmestymistä. Lukeminen on ollut takkuista (ulkokirjallisista syistä), mutta tämän kirjan kohdalla myös erityisen hauskaa.

Broken (in the best possible way) on sulavaa jatkumoa Lawsonin aiemmille teoksille. Tässäkin Lawson kertoo oman elämänsä sattumuksista avoimesti ja huumorilla, vaikka välillä kuljetaan niin syvissä vesissä, ettei edes Lawson pysty tekemään aiheestä kevyttä.

Tässä kirjassa Lawson kertoo esimerkiksi erittäin vaikeasta masennuksestaan, jota on hoidettu muun muassa sähköshokkihoidoilla. Hoidot ovat raskaita ja niihin liittyy riskejä, eikä hoidon vaikutuksen pysyvyydelle ole takeita. Nämä osuudet olivatkin selkeästi kirjan synkintä antia.

Mutta enimmäkseen Broken sisältää höpsöyksiä, joille voi nauraa ääneen vaikka uimarannalla. Ensinnäkään en voinut olla nauramatta sille jutulle koiran kondomeista, enkä Lawsonin seuraajien paljastamille jutuille erilaisista noloista tilanteista.

"A friend's grandmother avoids funerals because instead of regrets she gets too nervous and congratulates the family.
                                                                                                               - Slayraa"

Ylipäätään Lawsonilla on kyky ajautua hassuihin tilanteisiin tehdessään ihan tavallisia asioita. Broken ei yllä ensimmäisen kirjan tasolle, mutta ei tästäkään voi olla pitämättä.

Pure mua

 

Terhi Tarkiainen: Pure mua
Tammi 2018, 403s.

Nyt en edes muista kenen suosituksesta tulin joskus hankkineeksi tämän Terhi Tarkiaisen Pure mua:n omaan hyllyyn, mutta työkaverin kehujen myötä oli pakko viimeinkin tarttua kirjaan ja lukea se.
Kannatti!

Anna täyttää 30 ja saa vanhemmiltaan lahjaksi vampyyrin. Sellaisen tosi komean, nahkahousuisen ja kovin kuumottavan. Vampyyrin emäntänä Annalla olisi täysi oikeus tehdä/teettää vampyyrilla mitä vain mieleen tulee, mutta Annaa ajatus toisen ihmisen hyväksikäyttämisestä ei oikein sytytä. Gradukin on sitä paitsi vaiheessa, ollut jo useamman vuoden.

Kuvittelin Tarkiaisen tarjoilevan pehmopornoista vampyyriromantiikkaa kotimaan maisemissa, mutta tämähän olikin paljon enemmän! Paitsi sitä seksipuolta oli kyllä vähän, että sitä jos kaipaatte, niin Sookie Stackhouse vastannee enemmän tarpeisiinne. Tietenkään Pure mua ei uppoa näpsästi mihinkään valmiiseen genreen, mutta tässä on ainakin toimintaa, jännitystä ja huumoria. Varsinkin sitä huumoria, joka on hilpeän synkkää ja kuivakkaa.

Ja tämä Tarkiaisen teksti. Se on niin miellyttävää luettavaa, että toivoisin törmääväni tällaiseen useamminkin.

"Anna vilkaisi hädissään Kalmaa, joka tuijotti jurosti lattiaan, koko keho kasassa kuin kiekkoleijonalla, jonka päätä hopeamitali painoi."

Later

 

Stephen King: Later
Titan Books  2021, 248s.

Jamie Conklin asuu kahdestaan yksinhuoltajaäitinsä kanssa. Ulkopuolisen silmin Jamie elää aivan tavallista elämää, mutta hänellä on kyky, josta vain harvat tietävät: hän näkee kuolleita ihmisiä. Tätä seikkaa lukuun ottamatta Conklinien elämä on tavallista: välillä menee hyvin, välillä huonommin, välillä todella huonosti. Ainoa sukulainen on laitoshoidossa oleva eno, joka sairastui alzheimeriin jo nuorena. Jonkin aikaa äidillä on naisystävä, NYPD poliisi Liz, josta on Jamielle harmia - myöhemmin.

Later edustaa Kingin tuotannossa sitä lajia, josta pidän erikoisen paljon, vaikka tarina itsessään ei hääppöinen olisikaan. Ensinnäkin minä-kertoja muistelee lapsuuttaan ja mielestäni King on aina hallinnut muistelemisen taidon. Toisekseen, vaikka tarina on kauhua, se on lopulta aika kevyttä ja helposti siedettävää. Olkoonkin, että juonenkäänteisiin mahtuu ahdistavia ja raakoja asioita, sekä lopussa jopa yksi (minun mielestäni) aivan turha ja häiritsevä paljastus.

En ole lukenut englanniksi pitkään aikaan muuta kuin sarjakuvia, joten lukeminen oli vähän hidasta. Kingin sanasto on kuitenkin miellyttävän yleistasoista, niin ettei lukunopeuden hitaus johtunut käännösongelmista vaan puhtaasti harjoituksen vähyydestä.

Later ei ole Kingin parhaimmistoa, mutta nautin siitä silti.