Susi

Stefan Spjut: Susi
(Stalpi, 2013)
Like 2018, 436s.
Suom. Stella Vuoma ja Ida Takala

Lähes tarkalleen viisi vuotta sitten luin Stefan Spjutin Staalon, josta pidin ihan valtavan paljon. Koska Susi on jatkoa Staalolle, kuvittelin tämänkin olevan tunnelmaltaan samantyyppinen.
No ei ollut.

Peikkokultin johtaja on paennut vankilasta ja Susso Myrénin äiti on huolissaan tyttärensä turvallisuudesta. Edellisen kirjan tapahtumien jälkeen Susso on muuttanut syrjäiseen mökkiin yhdessä orava-peikkonsa kanssa, eikä hän pidä yhteyttä juuri keneenkään. Susson lapsuudenystävä Diana lähtee käymään Susson luona, mutta vierailu ei suju aivan suunnitelmien mukaan: sekä Diana että Susso kaapataan ja kuskataan omituisessa seurueessa vielä syrjäisemmälle paikalle.

Edellisen kirjan perusteella minulla oli Sussosta kuva sinnikkäänä ja toimeliaana naisena. Tässä kirjassa hän on kuin häivähdys entisestä itsestään. Tuntuu kuin kaikki sekä itselle että muille tapahtuva, olisi Sussolle aivan samantekevää. Peikkojen vaikutus ihmisiin on todella vahva, enkä tämän kirjan luettuani ole enää lainkaan varma siitä, ovatko oravat arvoituksellisia vai pelottavia.

Susi oli minulle pieni pettymys, sillä odotin verkkaista ja tunnelmallista peikkotarinaa, mutta sainkin sekavan ja eritteisen toimintarysäyksen, jossa realismia oli vain hippunen.

Staalo

Stefan Spjut: Staalo

(Stallo, 2012)

Like 2013, 722s.

Suom. Taina Rönkkö

Arvostelukappale

Olin kerännyt rohkeutta Staalon lukemiseen jo kotvan, kun sisko hehkutti peikkodekkaria ja komensi minutkin äkkiä lukemaan sen, jotta pääsisimme vaihtamaan ajatuksia mahdollisimman pian. Luonnollisesti isosiskolla on auktoriteettia sen verran, että tartuin Staaloon heti seuraavana päivänä. Ensimmäiset viitisenkymmentä sivua pelkäsin ihan hirveästi, sillä Ruotsin metsissä väijyvät ja lapsia ryöstelevät peikot pelottivat ja piinasivat toden teolla herkkää mieltäni. Mutta sitten helpotti ja voi että miten tykkäsin!

Susso Myrén tutkii peikkoja ja niistä tehtyjä havaintoja. Hänen isoisänsä on aikoinaan napannut valokuvan karhusta, jonka selässä istuu jokin hiukan ihmisen kaltainen, karvainen olento. Pohjois-Ruotsissa eräs vanha rouva uskoo nähneensä peikon tai vastaavan kotipihallaan ja Susso matkustaa tutkimaan asiaa. Pian lähialueella katoaa pieni poika ja Susso ajautuu mukaan tutkimaan asiaa.

Etukäteen kuvittelin, että Staalossa peikot ryöstävät lapsia oikein urakalla ja koko Ruotsi olisi kasvavan kauhun vallassa tai muuta vastaavaa, mutta yllättäen kirjasta kehittyikin kiehtova katsaus peikkoihin. Ja kuten siskokin blogissaan huomauttaa, peikoista ja menninkäisistä huolimatta kirjassa on realistinen ote. Ihastuin kovasti Spjutin kehittelemiin teorioihin peikoista: mitä ja millaisia ne voisivat olla. Kiehtovaa! Kyseessä ei siis olekaan kauhukirja, vaikka niin luulin. Onneksi niin, sillä Staalo on ihanteellinen tällaisena kuin se on.

Ainoastaan harmittelen kahta asiaa:

1. Sitä, että tajusin vasta sivulla 86, että Susso on nuori nainen. Siihen asti olin kuvitellut hänet keski-iän ylittäneeksi kaljuuntuvaksi, tanakaksi mieheksi, joka käyttää ahkerasti nuuskaa.

2. Sitä, että en hoksannut kirjoittaa ylös siskon kanssa käytyä keskustelua tästä kirjasta! Meillä oli monia hirveän hyviä huomioita ja oivalluksia, että ihan harmittaa, kun en voi jakaa niitä teidän kanssanne. No, ensi kerralla olen viisaampi.

Harmitusten vastapainoksi olen erikoisen iloinen siitä, että minulla on sisko (tai oikeastaan kolme siskoa ja veli), joille voisin soittaa nähtyäni peikon, eikä kukaan pitäisi minua seonneena.