 |
| Stefan Spjut: Susi (Stalpi, 2013) Like 2018, 436s. Suom. Stella Vuoma ja Ida Takala |
Lähes tarkalleen viisi vuotta sitten luin Stefan Spjutin Staalon, josta pidin ihan valtavan paljon. Koska Susi on jatkoa Staalolle, kuvittelin tämänkin olevan tunnelmaltaan samantyyppinen.
No ei ollut.
Peikkokultin johtaja on paennut vankilasta ja Susso Myrénin äiti on huolissaan tyttärensä turvallisuudesta. Edellisen kirjan tapahtumien jälkeen Susso on muuttanut syrjäiseen mökkiin yhdessä orava-peikkonsa kanssa, eikä hän pidä yhteyttä juuri keneenkään. Susson lapsuudenystävä Diana lähtee käymään Susson luona, mutta vierailu ei suju aivan suunnitelmien mukaan: sekä Diana että Susso kaapataan ja kuskataan omituisessa seurueessa vielä syrjäisemmälle paikalle.
Edellisen kirjan perusteella minulla oli Sussosta kuva sinnikkäänä ja toimeliaana naisena. Tässä kirjassa hän on kuin häivähdys entisestä itsestään. Tuntuu kuin kaikki sekä itselle että muille tapahtuva, olisi Sussolle aivan samantekevää. Peikkojen vaikutus ihmisiin on todella vahva, enkä tämän kirjan luettuani ole enää lainkaan varma siitä, ovatko oravat arvoituksellisia vai pelottavia.
Susi oli minulle pieni pettymys, sillä odotin verkkaista ja tunnelmallista peikkotarinaa, mutta sainkin sekavan ja eritteisen toimintarysäyksen, jossa realismia oli vain hippunen.
Susi kiinnostaa, joten oli pakko lainata myös Staalo koska sama henkilö pääosassa. Staalo löytyi kirjaston fantasiahyllystä ja Susi kauhuosastolta, pakko myöntää että vähän jännittää tarttua näihin. Toisaalta, jos takakansiteksti esittelee kiinnostavan kirjan niin mitäs väliä sillä on mihin genreen se kuuluu.
VastaaPoistaHenna, Genrellä ei tosiaan pitäisi olla mitään merkitystä, mutta myönnän että Susi olisi saattanut jäädä lukematta, jos olisin sen genrejaotteluun luottanut. Rakastin Staalon fantasiaa, mutta Sudessa se on ihan sivuseikka.
PoistaMielenkiinnolla odotan, mitä näistä pidät!