Tuntematon Juice Leskinen

 

Timo Kalevi Forss: Tuntematon Juice Leskinen
Like 2024

Kuten olen täällä aiemminkin tuonut ilmi, ihailen Juice Leskisen sanataituruutta ja kiinnostuinkin heti, kun kuulin että Leskisen muille tekemistä biiseistä on tulossa kirja. Lukeminen meinasi olla vähän kankeaa, kun yhteistyökuvioissa oli paljon "päällekkäisyyksiä", minkä vuoksi samoja asioita kerrattiin moneen kertaan. 

Tuntematon Juice Leskinen opetti, että tunnen itse asiassa aika huonosti suomalaista musiikkialaa - sen verran moni mainituista artisteista tai bändeistä oli minulle tuntemattomia. Toisaalta, ehkä on ihan normaalia, ettei ole kauhean hyvin perillä oman lapsuuden aikaisista iskelmätähdistä tai parin singlen muusikoista. 

Forss analysoi sekä Leskisen sanoituksia, että artistien tulkintoja. Näistä kirjassa esitellyistä biiseistä on koottu Spotifyhin soittolista, jota olisi voinut kuunnella kirjan lukemisen lomassa. Sanoituksista olisi ollut kiinnostavaa lukea pidempiä näytteitä, kuin millaisia kirjaan oli valittu. Tuntuu, että muutamasta lauseesta ei kauhean selkeää kuvaa koko sanoituksesta oikein voi saada. 

Vaikka totta kai tiesin Leskisen kirjoittaneen paljonkin sanoituksia muiden käyttöön, en tosiaankaan ollut käsittänyt, kuinka tuottelias hän kaiken kaikkiaan oli. Ja että edelleen on olemassa levyttämättömiä Leskisen tekemiä sanoituksia, se tuntuu oikeastaan aika hienolta! 

Tuntematon Juice Leskinen on teos, joka kertoo paitsi lahjakkaasta sanoittajasta, myös melkoisesta määrästä suomalaisia muusikoita, artisteja ja bändejä. Eikä sovi unohtaa, että on mukana myös pari ei-suomalaistakin yhteistyökuviota.

 

Aloittamista vaille täydellinen - ADHD työelämässä

 

Jaana Haapaluoma-Höglund & Eva Kottonen:
Aloittamista vaille täydellinen - ADHD työelämässä
Like 2025

Viisi tähteä tälle kirjalle!

En oikein osaa edes päättää, mistä aloittaisin kaiken kehumisen. Haapaluoma-Höglund ja Kottonen ovat molemmat toimittajia, joilla on adhd-diagnoosi. Heitä kiinnosti kuulla, kuinka muut adhd-ihmiset työelämässä pärjäävät ja haastatteluiden pohjalta on koottu tämä erittäin informatiivinen kirja. Ääneen pääsevät ennen kaikkea adhd-ihmiset itse, mutta välillä annetaan puheenvuoro erilaisille asiantuntijoille. Mikä ei toki tarkoita sitä, etteikö asiantuntijallakin voisi olla adhd-diagnoosia.

Työelämässä riittää haasteita varmaankin useimmilla, oli sitten nepsy tai ei. Tämän kirjan haastateltavien kertomukset olivat kerta kaikkiaan lohdullista luettavaa, sillä niin moni tuntuu saaneen muodostettua työuransa siten, ettei tyystin uuvu tai joudu maskaamaan ylettömästi.

Jos tämä kirja olisi oma eikä kirjastosta lainassa, olisin tehnyt siihen alleviivauksia ja muita merkintöjä, sillä niin monessa kohtaa tässä tuli sanoitettua itsellekin tuttuja asioita. Jokainen adhd-ihminen on piirteineen omanlaisensa, aivan kuten kaikki "normaalit" ovat keskenään erilaisia. Ei siis ole olemassa jotain valmista ohjeistusta siihen, kuinka työpaikasta voitaisiin tehdä nepsy-ystävällinen. Toisaalta moni neurokirjolla olevien työssäjaksamista edesauttava keino hyödyttäisi myös muita työntekijöitä. 

Minä sain adhd-diagnoosin kolme vuotta sitten (muistaakseni) ja jonkin verran jo ymmärrän, mitkä tekijät auttavat tai heikentävät työssäjaksamistani. Harva näistä seikoista on kuitenkaan omissa käsissäni.

Toivoisin, että tämä kirja päätyisi mahdollisimman monen työnantajan ja esihenkilön luettavaksi. Tai no, oikeastaan tämän lukemisesta olisi varmasti hyötyä ihan kaikille, jotka ovat työelämässä - tai vaikka ei olisikaan. 

Adhd tuntuu olevan edelleen huonosti tunnettu juttu. Onneksi on kirjoja, kuten tämä, jotka lisäävät tietoa.

Voro 3, Jumalten hauta

Janne Kukkonen: Voro 3
Jumalten hauta
Like 2021, 463s.

 

Voro 3, Jumalten hauta on sarjan muhkea päätösosa. 

Edellinen osa loppui Liljan osalta dramaattisesti veden syvyyksiin ja tämä alkaa siitä, kun Seamus kahlaa epätoivoisena joessa etsien edelleen pientä suojattiaan. Valtakunta on sekasorron vallassa, kun aurinkonaamioinen Ithiel armeijoineen yrittää ottaa vallan käsiinsä.

Takakannessa todetaan, että "voro päätyy - - keskelle jumalten valtapeliä." Näin tosiaan käy ja minulle se teki lukemisesta nihkeää. En ole koskaan jaksanut innostua sotaherrojen strategioista, vaan seuraan mieluummin, mitä niille yksilöille kaiken keskellä kuuluu. Nyt Liljalla on keskeinen rooli siellä "neuvotteluissa", vaikka toki hän tavoilleen uskollisesti jatkaa myös toimijana.

Jumalten hauta on aavistuksen liian paasaava. Väsyin myös siihen, että melkein joka toisessa puhekuplassa JOKU sana on kirjoitettu suuraakkosin. Ymmärrän kyllä, että näin puheen painotus erottuu selkeästi, mutta tämä oli mielestäni turhaa.

Juonellisesti en tästä sarjan viimeisestä osasta kauheasti innostunut, mutta Kukkosen piirrostyyli on kyllä edelleen ihailtavaa. Mikä työmäärä näin paksun sarjakuva-albumin piirtämisessä on ollut!

Metsä meidän jälkeemme

Anssi Jokiranta, Pekka Juntti & Anna Ruohonen:
Metsä meidän jälkeemme
Like 2019, 271s.

 

Ilmastolukupiirimme viimeisenä kirjana luimme vuoden 2019 Tieto-Finlandia voittajan, Anssi Jokiranna, Pekka Juntin ja Anna Ruohosen teoksen Metsä meidän jälkeemme. 

Olipa silmiä avaava lukukokemus tämä. Teksti on lukijaystävällistä, mutta sisältö siinä määrin painavaa ja ahdistavaa, ettei kirjaa todellakaan voinut "lukaista". Metsä meidän jälkeemme pakottaa pysähtymään ja pohtimaan, katsomaan näitä meidän metsiä uudesta näkökulmasta.

Kirjan rakenne on tällaiseen yksi asia kerrallaan -lukemiseen erittäin hyvin sopiva. Jossain määrin koin rakenteen aikakauslehtimäiseksi, sillä luvun keskiössä on usein joku henkilö tai asia, jonka näkökulmasta jotakin tiettyä metsäkysymystä lähestytään. Kirjan kuvat ovat todella kauniita, joskin aika lohduttomia.

Vaikka lukupiirimme oli hyvin pieni, Metsä meidän jälkeemme kirvoitti helposti keskustelua koko (etä)tapaamisen ajaksi. Pidin siitä, miten kirjassa annettiin konkreettisia esimerkkejä esimerkiksi avohakkuiden vaikutuksista. Ne nimittäin vaikuttavat muun muassa siten, että punkkien levittämät taudit lisääntyvät. Tämä johtuu siitä, että palokärki tarvitsee tietynlaisia puita pesäkolojaan varten. Näitä pesäkoloja käyttävät myös helmipöllöt, jotka eivät kuitenkaan huoli pesäpuukseen aukiolla yksin kököttäviä rankoja, koska ne tarvitsevat suojakseen muita puita. Kun pesäpuita on rajatusti, helmipöllökanta pienenee, mistä johtuen myyräkannat kasvavat ja kun myyriä on paljon, on punkeillakin paljon elintilaa, mikä näkyy ihmisten elämässä. 

Ahdistava, mutta hieno kirja!

Kadonneet

 

Hannu Leimu: Kadonneet
Like 2021, 155s.

Luen mielelläni sarjakuvia ja varsinkin sarjakuvaromaaneja. Niitä vain julkaistaan Suomessa harmillisen vähän, etenkin sellaisia, joissa ei olisi supersankareita, joista en jaksa innostua. Ilahduinkin todella paljon, kun huomasin syyspuolella Liken kevätkatalogissa tämän Hannu Leimun Kadonneet-albumin. 

Kadonneet sijoittuu johonkin vaihtoehtoiseen versioon nykyajasta. Jonkinlainen sota (sisällissota? koko maailman?) on runnellut pahasti ainakin Suomea, jonka rannikolla isä vaeltaa poikansa kanssa etsimässä ihmiskauppiaiden ryöstämää vaimoaan. 

Olisin ihan hirveästi halunnut pitää enemmän tästä sarjakuvasta! Harmi kyllä petyin siihen, kuinka ohut tausta tarinalla tuntui olevan ja siihen, miten tapahtumat etenevät liian suoraviivaisesti ja jopa helposti ennalta-arvattavaa loppua kohti. Lisäksi etenkin isän ja ehkä noin 12-vuotiaan pojan välinen dialogi tuntui epäuskottavalta. Tietysti lapsikin kykenee syvälliseen keskusteluun, mutta silti... Piirrostyylikin vaati totuttelua, koska kannen perusteella odotin neliväripainatusta tai edes pehmeämpää ilmaisua, mutta Leimun teos onkin toteutettu melko teräväviivaisella tyylillä, mustavalkoisena.

Vaikka Kadonneet olikin minulle pettymys, kirjasta näkee sitä tehdyn pitkään, huolella ja kiistattomalla piirrostaidolla. Erityisesti pidin siitä, että kirjan alussa isä ja poika liikkuvat tässä nykyisen kotikaupunkini keskustassa, jonka tunnistaa samaksi vaivatta. (Joskin tässäkin minua harmitti, ettei kirjastosta näkynyt edes nurkkaa, vaikka kaksikko kulki aivan sen kulmilla...)

Viimeinen vuosi

 

Hanna Hauru: Viimeinen vuosi
Like 2021, 175s.

Pitkälti erakoitunut mies kituuttaa syrjäisessä talossaan jossakin päin Pohjois-Pohjanmaata. Hänellä ei ole päivätyötä, ei omaa maatilaa - eikä ilmeisesti kasvimaatakaan. Toimeentulo on tiukassa ja mies joutuu ajoittain turvautumaan naapureiden ja muiden kyläläisten usein niukkoihin armopaloihin. Mies on kirjailija, joka yhä haikailee nuoruudenrakkautensa perään. Alkoholi maistuu, ihmisten seura ei niinkään.

Odotin tätä Hanna Haurun uutta romaania malttamattomana ja lukemisenkin aloitin välittömästi. Teksti on kyllä Haurulle ominaisesti tarkkasilmäistä, karun kaunista ja hiottua, mutta tällä kertaa lukeminen tuntui työläältä. Ehkä ihmisisä välttelevä kirjailija halusi vältellä minuakin, hänen elämäänsä tirkistelevää lukijaa.

Viimeinen vuosi on karuhko kertomus, mutta Haurun kielen ansiosta myös kaunis pienoisromaani.

"Avojalat hankautuvat jääkiteiden ansoittamalla polulla pienille haavoille, joissa veri vain hetken käväisee."

Frankenstein terapiassa

 

Jenny Jägerfeld & Mats Strandberg:
Frankenstein terapiassa
Kauhuklassikot psykologilla
Like 2020, 295s.
Suom. Sirje Niitepõld

Frankenstein terapiassa alkaa Keskusrikospoliisille osoitetulla kirjeellä, jossa psykologi J:n puoliso M ilmaisee syvän huolensa kuukautta aiemmin kadonneesta vaimostaan. Vaimon vastaanotolta on löytynyt muistiinpanoja ja asiakaskäyntien litterointeja tapauksista, jotka vaikuttavat poikkeuksellisilta. M toivoo, että kansiot käydään läpi ja tutkitaan, onko niistä mahdollisesti apua vaimon löytämisessä.

Kirja koostuukin lähes täysin noiden tapauskansioiden sisällöstä. J:n vastaanotolla ovat käyneet niin herra Jekyll, tohtori Frankenstein perheineen, Dorian Gray kuin vampyyri ja tämän mielitiettykin. J on videoinut asiakaskäynnit, sillä hän on suunnitellut käyttävänsä näiden istuntojen materiaalia tulevassa kirjassaan. Mikäli menneiden aikojen asiakkaiden ilmaantuminen nykypäivän Tukholmaan ihmetyttää, niin heillä on ollut käytössään aikakone. Tietenkin. Tapauskansioista löytyy myös artikkeleita ja muuta oheismateriaalia.

Frankenstein terapiassa on visuaalisesti oivaltava kirja. Pidin siitä, että sivut ovat harmaareunaisia ja siellä täällä on muka valokopioituja sivuja. "Tapauskansioiden" lukeminen on mielenkiintoista, mutta kolmannen asiakaskansion kohdalla aloin jo tuskastua kirjan juonettomuuteen. J on siis kadonnut, mutta tässä minä luen vain tapauskansioita, joista ei tunnu selviävän yhtään mitään!

Jägerfeld ja Starndberg ovat kuitenkin - ja tietenkin - järjestäneet kirjan loppuun käänteen, joka keikauttaa leikiten kirjan "ihan ok":sta selkeästi vähintään kolmen tähden kirjaksi. 

Omaperäinen idea, huolellinen toteutus ja lukijan yllättäminen: tämä yhdistelmä toimii erittäin hyvin!

Voro 2: Tulikiven armeija

Janne Kukkonen: Voro 2: Tulikiven armeija
Like 2019, 339s.

Kesäkuussa 2016 bloggasin Janne Kukkosen Voro-sarjakuvasta ja totesin lopuksi, että ilahtuisin isosti, mikäli Liljan seikkailuille tulisi myöhemmin jatkoa. Mitä vähättelyä! Vauhkoonnuin jo syksyllä kun selvisi, että Lilja tosiaan jatkaa seikkailujaan, eikä innostuminen todellakaan laantunut kirjan ilmestyttyä tai edes sen luettuani. Aivan mahtava seikkailu tämä Tulikiven armeija!

Lilja ja Seamus, ensinmainitun opettaja, saavat tehtäväkseen haalia kasaan aikoja sitten rikki menneen talismaanin palaset. Talismaanin omistajalla väitetään olevan valta komentaa legendaarista Tulikiven armeijaa ja koska valtakunnassa soditaan parhaillaan, uusille sotureille olisi tarvetta. Lilja ja Seamus alkavat kuitenkin epäröidä "työnantajansa" motiiveja, mutta onko jo liian myöhäistä?

Voro 2 on asteen verran synkempi kuin sarjan avausosa. Rämäpäinen Lilja ei pienestä hetkahda, mutta nyt hänkin on hetkittäin aavistuksen epävarma. Kukkosen piirrostyyli ja kuvakulmien käyttö on vähintään yhtä taidokasta kuin esikoisteoksessa. Hahmojen ilmeet ja eleet, koko olemukset ovat luontevia ja monipuolisia. Tarinan tunnelma on painostava ja loppu suorastaan piinaava. Tällaisen loppuratkaisun jälkeen jatkoa odottaa varsin levottomissa tunnelmissa. 

Kirjan takakannessa muuten kerrotaan, että Voro julkaistaan Ranskassa, Italiassa ja Yhdysvalloissa. Toivotan onnea ulkomaanvalloitukselle luottavaisin mielin, sillä potentiaalia Vorosta ei puutu.

Luupäät, Orvokki

Jeff Smith: Luupäät, Orvokki
(Rose, 2009)
Like 2019, 140s.
Suom. Antti Koivumäki
Kuvitus: Jeff Smith

Jeff Smithin Luupäät-sarjan esiosa, Orvokki, on nyt julkaistu ensimmäistä kertaa suomeksi. Luupäissähän Orvokki tunnetaan Olga-nimisenä muorina, mutta oikeasti hän on toinen Atheian prinsessoista.

Tässä esiosassa, joka kannattaa lukea vasta niiden varsinaisen Luupäät-seikkailuiden jälkeen, Orvokki ja hänen sisarensa Pinja lähestyvät täysi-ikäistymistä. Heidät lähetetään suorittamaan koetta, jolla selvitetään kummasta on tuleva kuningaskunnan seuraava hallitsija. Asiat menevät kuitenkin pahasti sotkuun, kun Orvokki unessaan pelastaa joesta pienen lohikäärmeen. Atheian herruudesta haaveilee Heinäsirkkojen herra, joka ei kaihda mitään keinoja saavuttaakseen haluamansa.

Orvokki on piirrostyyliltään hieman erilainen kuin sarjan aiemmat osat. En tiedä johtuuko erilaisuus pyöreämuotoisten luupäiden puuttumisesta vai onko albumi tosiaan astetta realistisempi. Toisaalta  kannessakin näkyvä punainen lohikäärme sekä rottaolennot näyttävät ihan samalta kuin muissakin osissa, joten ehkä erilaisuus on ainakin osin kuviteltua. Tavallaan Orvokin tarina on Luupäiden lukijoille tuttu. Oli tässä kuitenkin riittävästi syventävää asiaa aiemmin kerrotun lisäksi, ettei esiosa tuntunut turhalta tai väkisin väännetyltä.

Hunan

J. Pekka Mäkelä: Hunan
Like 2018, 552s.

Hunan oli lukulistallani jo ennen sen Finlandia-ehdokkuutta, mutta aivan en ehtinyt sitä ennen voittajan julkistamista lukea. (Palkinnon voittanutta Taivaanpalloa en ole lukenut, mutta huono valinta ei olisi ollut Hunankaan.) Kirjan tapahtumat perustuvat kirjailijan Kiinassa lähetystyötä tehneen kummitädin päiväkirjamerkintöihin vuosilta 1935-1946.

Kirjassa riittää kertojia, samoin ihmiskohtaloita. Lähetystyöntekijöiden elämä on kokonaisuuden kannalta pienessä roolissa, vaikka luonnollisesti suomalaisten kokemukset keskellä myllertävää Kiinaa ovat mielenkiintoisia. Sveitsiläinen Johann Caspar Wolff saapuu Kiinaan samalla laivalla kuin Helvi Söderman. Wolff haluaa nähdä aitoa Kiinaa, mutta myös kirjata muistiin ulkomaalaisten kokemuksia Kiinasta.

Hunanissa aika kuluu kuin itse elämä, huomaamatta ja vaihtelevaan tahtiin. Ensin saattaa olla pitkään yhdenlaista, mutta seuraavassa hetkessä onkin kulunut vuosi ja asiat ovatkin jo uudella tavalla. Solmitaan avioliitto, lähdetään matkoille, levitetään Jumalan sanaa ja odotetaan kuulumisia Suomesta. Syttyy toinen maailmansota ja Kiinassa riittää myös maan sisäisiä levottomuuksia. Samalla kun arki muuttuu haastavammaksi ja jopa vaaralliseksi, huoli läheisistä kaukaisessa kotimaassa kasvaa.

Hunan on tuhti kirja, jota ei ihan noin vain lukaista, sillä henkilöhahmojen runsaus vaatii aika paljon keskittymistä. Kertojien runsaus oli kuitenkin ehdottomasti rikkaus ja kirjalle hyväksi, sillä olisi todennäköisesti ollut aika puuduttavaa lukea vain lähetysaseman asioista. Hieno kirja, jota suosittelen erityisesti monipuolista tarinaa kaipaaville.

Susi

Stefan Spjut: Susi
(Stalpi, 2013)
Like 2018, 436s.
Suom. Stella Vuoma ja Ida Takala

Lähes tarkalleen viisi vuotta sitten luin Stefan Spjutin Staalon, josta pidin ihan valtavan paljon. Koska Susi on jatkoa Staalolle, kuvittelin tämänkin olevan tunnelmaltaan samantyyppinen.
No ei ollut.

Peikkokultin johtaja on paennut vankilasta ja Susso Myrénin äiti on huolissaan tyttärensä turvallisuudesta. Edellisen kirjan tapahtumien jälkeen Susso on muuttanut syrjäiseen mökkiin yhdessä orava-peikkonsa kanssa, eikä hän pidä yhteyttä juuri keneenkään. Susson lapsuudenystävä Diana lähtee käymään Susson luona, mutta vierailu ei suju aivan suunnitelmien mukaan: sekä Diana että Susso kaapataan ja kuskataan omituisessa seurueessa vielä syrjäisemmälle paikalle.

Edellisen kirjan perusteella minulla oli Sussosta kuva sinnikkäänä ja toimeliaana naisena. Tässä kirjassa hän on kuin häivähdys entisestä itsestään. Tuntuu kuin kaikki sekä itselle että muille tapahtuva, olisi Sussolle aivan samantekevää. Peikkojen vaikutus ihmisiin on todella vahva, enkä tämän kirjan luettuani ole enää lainkaan varma siitä, ovatko oravat arvoituksellisia vai pelottavia.

Susi oli minulle pieni pettymys, sillä odotin verkkaista ja tunnelmallista peikkotarinaa, mutta sainkin sekavan ja eritteisen toimintarysäyksen, jossa realismia oli vain hippunen.

Naparetki

Bea Uusma: Naparetki, Minun rakkaustarinani
(Expeditionen. Min kärlekshistoria, 2013)
Like 2015, 285s.
Suom. Petri Stenman

Bea Uusman Naparetki - Minun rakkaustarinani on ollut lukulistalla viimeistään siitä saakka, kun se voitti vuoden 2015 Blogistanian Tieto -palkinnon. Ihanan kuuman kesän vastapainoksi halusin lukea jotakin mahdollisimman jäätävää ja Naparetki oli kyllä aivan täydellinen valinta.

Joskus 1990-luvun puolivälissä Uusma oli juhlissa, jotka olivat sen verran tylsät, että Uusma etsi viihdykettä talon kirjahyllystä. Kirja kertoi Andrée-retkikunnasta, joka yritti vuonna 1897 ylittää Pohjoisnavan vetykaasupallolla. Retkikunta katosi ja heidän ruumiinsa ja leirinsä jäänteet löydettiin vasta 33 vuotta myöhemmin. Nopeasti Andrée-retkikunnasta tuli Uusmalle lähes pakkomielle: hän halusi lukea kaiken mahdollisen epäonnisesta retkikunnasta kirjoitetun materiaalin, nähdä Andrée-museossa esillä olevien esineiden lisäksi sen paikan, jonne päättyi kolmen miehen elämä. Ennen kaikkea Uusma halusi selvittää, mihin nuo kolme miestä kuolivat.

Naparetki on toteutettu todella upeasti. Sitä lukee kuin koukuttavaa jännäriä: pakonomaisesti ja niin, että välillä on pakko pysähtyä hengittämään. Kirjan taitto on kaunis ja muutamat Andrée-retkikunnan jäsenen ottamat valokuvat virittävät tunnelman niin väkeväksi, ettei sitä tahdo koko ajan edes kestää. On ihan käsittämätöntä, miten huonosti retkikunta oli valmistautunut mihinkään muuhun kuin retken onnistumiseen. Vetypallolla ei tehty edes koelentoa! Kun pallon lento sitten tyssää melko lailla alkuunsa ja retkikunnan on kuljettava jalkaisin, vauhti on käsittämättömän hidasta. Kuuden ja puolen viikon aikana he etenevät 22,5 kilometriä!

Uusman paneutuminen mysteerin selvittämiseksi on todella perusteellista. Se näkyy ja kuuluu tässä kirjassa kaiken aikaa muun muassa siten, että lukijallekin retkikunnan kuolinsyiden selvittäminen muodostuu hyvin tärkeäksi. Moni yksityiskohta tässä tarinassa on sellainen, joka löi minulta ilmat pihalle. Yksi niistä oli tuo kuudessa ja puolessa viikossa kuljettu minimaalisen lyhyt matka, toinen retkikunnan nuorimman jäsenen, 24-vuotiaan Nils Strindbergin kihlatun viimeinen toive.

Näin kylmäävän kirjan lukeminen talvella voisi olla joko järkyttävää tai vielä upeampi kokemus kuin näin helteillä. Luin koko kirjan yhden päivän aikana ja olen sen jälkeen rutistanut sitä monet kerrat. Naparetki todellakin ansaitsi Blogistanian kirjapalkintonsa.

___

Helmet-lukuhaaste 2018: 45. Palkittu tietokirja

Erään tapon tarina

Katariina Vuori: Erään tapon tarina
Like 2018, 207s.

Erään tapon tarina on niitä tarinoita, joiden ei pitäisi voida olla totta. Nuoren pojan, Askon, näkökulmasta kerrotaan, kuinka toistuvasti pieniä vankilatuomioita ja ahkerasti viinaa kuluttava isä piinaa perhettään. Isä ja äiti eivät edes ole yhdessä, mutta Askon ja äidin kotiin Esko kuitenkin aina tulee. Useimmiten väkisin, vaikka kiipeämällä parvekkeelle ja rikkomalla ikkunan, jos ei muuten. Isä pahoinpitelee äitiä ja käy lopulta kiinni Askoonkin. Äiti ja poika ovat joutuneet suunnittelemaan useita pakoreittejä turvaan mummon luokse, salaisia merkkejä, joilla sopia paosta isän huomaamatta. Kotiakin vaihdetaan, ettei isä löytäisi heitä. Pienen hetken elämä on rauhallista, mutta sitten isä kaivaa antabuskapselin kädestään ja taas mennään.

Vuosien ajan isä terrorisoi Askon ja tämän äidin elämää fyysisesti ja henkisesti. Lopulta tilanne kärjistyy niin, että mummo pakkaa laukkuunsa veitsen ja lähtee Eskon perässä paikalliseen ravintolaan.

Tarina on aivan hirveä. On järkyttävää, miten kenelläkään ei tuntunut olevan Eskoon minkäänlaista otetta. Ei oikein poliisillakaan. Tällaisessa sotkussa luulisi olevan mukana myös sosiaalityöntekijöitä, mutta sitä puolta ei ainakaan kerrottu. Lähestymiskieltoa ei voinut hakea, koska se lisättiin Suomen lakiin vasta vuoden 1999 alussa ja Eskon osalta tarina loppui vuonna 1995.

Jos Erään tapon tarina olisi fiktiivinen kertomus, sitä olisi helppo kehua jännittäväksi ja ihmisten käyttämää murretta kotoisaksi. Mutta koska tämä kaikki tapahtui oikeasti, minulle nuoruusvuosista tutuissa maisemissa, on paljon vaikeampi sanoa oikein mitään. Asko ihaili jo lapsena Elvistä ja sai tämän musiikista lohtua ja turvaa. Sen nuoren pojan soittolistalle haluaisin ujuttaa Elviksen kappaleen If I Can Dream ja toivoisin sen antavan uskoa valoisampaan tulevaisuuteen.

Viides Maamme-kirja

Karri Paleface Miettinen: Viides Maamme-kirja
Eli ajatuksia suomalaisuudesta
Like 2017, 3h 59min.
Lukija: Karri Paleface Miettinen

Tämän kirjan lukemiseen meni kolme kuukautta. Syynä ei todellakaan ollut kirjan sisältö, vaan se että yritin lukea tätä e-kirjana. Silmäni eivät kestä pitkiä aikoja ruudun ääressä, joten etenin noin luku päivässä tahtia ja välillä e-kirjan lainasi kirjaston hyllystä joku muukin. Lopulta vaihdoin äänikirjaan ja sittenpä tulikin nopeasti valmista.

Miettinen kirjoittaa suorasanaista tekstiä lukuisista aiheista maahanmuuttajista Suomen sisällissotaan ja suomalaisuuden määritelmästä suomirapiin. Jos olisin lukenut fyysisen kirjan, olisin lykännyt muistilappuja vähän joka väliin, mutta nytpä minulle ei ole tarjota minkäänlaista lukunäytettä.

Tästä kirjasta oli helppo pitää, sillä olen monista asioista Miettisen kanssa samoilla linjoilla. Ihan jokaisesta aiheesta en kauheasti välittänyt, mutta lähes kaikista jutuista kylläkin. Miettinen osaa olla kriittinen perustellusti ja rakentavalla tavalla. Hän ei vain osoittele yhteiskunnan epäkohtia, vaan myös taustoittaa niitä ja ehdottaa parempaa suuntaa. Empatian ja solidaarisuuden lisääminen olisi jo jonkinlainen alku.


Suosittelen tutustumaan tähän avoimin mielin!

Luupäät, Elonkorjuu

Jeff Smith: Luupäät, Elonkorjuu
Kolmas trilogia
Like 2018, 504s.
Suom. Jorma Penttinen

Luupäät-sarjan viimeinen trilogia on yhtä tuhti ja laadukas kuin aiemmatkin osat. Heinäsirkkojen herran heräämistä enteileviä merkkejä näkyy koko ajan enemmän. Ilkeä kaapukäsi, jonka henkilöllisyys on järkytys kaikille, johtaa vihollisjoukkoja, jotka näyttävät toivottoman suurilta verrattuna hyvisten määrään. Luupäät Leppo, Auvo ja Tahvo matkustavan Olga-mummon ja Venlan kanssa Atheiaan, joka on vihollisten seuraava kohde. Omituiset - ja pelottavat - aavepiirit laskeutuvat lähes kaikkialle, ja kulkeminen niiden keskellä on todella vaarallista ja haastavaa.

Vauhtia ei tästäkään trilogiasta siis puutu. Huumori jää väkisinkin vähemmälle, kun taisteluita käydään siellä ja täällä, eivätkä rauhalliset hetket ehdi venyä juuri minkään mittaisiksi. Väritetty tarina on kaikin puolin ilo silmälle, mutta liekö painomuste vai paperivalinta sellainen, että uudenkarhea kirja tuoksuu melko vahvasti.

Loppuratkaisu on osin ennalta-arvattava, mutta jotain yllätyksiäkin joukkoon mahtui.
Suosittelen!

Ilopangon vankilan naiset

Maija Salmi: Ilopangon vankilan naiset
Valokuvat: Meeri Koutaniemi
Like 2017, 161s.

El Salvadorin sisällissota päättyi vuonna 1992, mutta maan olot eivät ole merkittävästi parantuneet. Maan turvattomuudesta kertoo hyvin paljon se, että vuonna 2016 siellä tapahtui yli 5000 murhaa. Jengejä on paljon ja ne pitävät reviireistään tiukasti kiinni, eikä kerran jengikuvioihin mukaan lähteneellä ole kovin hyviä mahdollisuuksia päästä niistä pois. Koulutustaso on huono, etenkin naisilla ja etenkin maaseudulla. Vaikka työllisyysprosentti on hyvä, palkat ovat niin pieniä, että niillä on vaikea tulla toimeen.

Katolilaisen maan aborttilainsäädäntö on järkyttävän tiukka. Abortista seuraa vankilatuomio. Tuomioita jaellaan varsin mielivaltaisesti ja olemattomin todistein ja El Salvadorin vankiloissa on tälläkin hetkellä lukuisia naisia tuomittuna abortista, vaikka he ovat saaneet keskenmenon, lapsi on kuollut kohtuun tai menehtynyt synnytyksessä tai heti sen jälkeen. Oikeuslaitoksen leväperäisyys näkyy, oli rikos mikä tahansa.

Vankiloiden olot ovat epäinhimilliset. Vankilat ovat tupaten täynnä ja vain harva saa viettää yönsä sängyssä. Vangitkaan eivät tule toimeen ilman rahaa, sillä esim. hygieniatuotteet on ostettava itse.

Salmi ja Koutaniemi ovat tehneet suuren ja tärkeän työn antaessaan Ilopangon vankilan naisille, entisille ja nykyisille, mahdollisuuden kertoa tarinansa. Koutaniemen mustavalkoiset valokuvat ovat härkähdyttäviä, karuja ja upeita. Salmi kirjoittaa rajusta aiheesta selkeästi ja vetävästi, harvaa tietokirjaa tulee luettua kuin vetävää romaania.

Pienen pieni maa

Gaël Faye: Pienen pieni maa
(Petit pays, 2016)
Like 2018, 217s.
Suom. Einari Aaltonen

Pienen Burundin valtion ottaessa ensimmäisiä askeleita demokratiana vuonna 1993, tulevaisuus näyttää hetken valoisalta. Aivan liian pian asiat alkavat mennä pahasti pieleen: tehdään vallankaappaus ja syttyy sisällissota, jossa etenkin tutsit ovat vaarassa. 10-vuotiaan Gabyn isä on ranskalainen, äiti ruandasta lähtöisin oleva tutsi. Gaby kuvaa kiihtyvää sekasortoa ja sen kaikkialle ulottuvia lonkeroita kuten lapsi asiat näkee: asioiden ja tapahtumien syy-seuraussuhteet ovat hämäränpeitossa, mutta niinhän ne ovat usein aikuisillakin.

Pienen pieni maa on kirja, josta jää hämmentynyt olo. En voi ymmärtää Gabyn isää, joka jättää kaksi lasta yksin kotiin levottomuuksien velloessa ympärillä. Ylipäätään lapset tässä kirjassa ovat käsittämättömän yksin!

Kaiken epävarmuuden, pelon ja jatkuvan vaaran uhan keskellä välähtelee kuitenkin myös pieniä toivon hippusia:

"- Voiko kirja muuttaa ihmistä?
- Totta kai, kirja voi muuttaa sinua! Ja jopa elämääsi. Kuin salamanisku. Eikä koskaan voi tietää, milloin jokin kirja kolahtaa oikein kunnolla. kirjoihin täytyy suhtautua kunnioituksella, ne ovat nukkuvia haltioita."

Pienen pieni maa on niitä tarinoita, jotka eivät hellitä otettaan aivan heti. Ne kypsyvät vielä kirjan kansien sulkeuduttua ja jättävät pysyvän jäljen.

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 16. Kirjassa luetaan kirjaa

Kooste 1/2018

Cyril Pedrosa: Equinoxes
(Les Equinoxes, 2015)
Fanfare 2016, 330s.
Kääntäjä: Joe Johnson

Nappasin tämän synkähkön opuksen sarjakuvahyllystä täynnä intoa: Cyril Pedrosan albumi! Kolme varjoa oli niin mieleenpainuva tarina, että uskoin vahvasti Equinoxesin tarjoavan yhden vuoden parhaista sarjakuvaelämyksistä.

Mutta iso pettymyshän tämä oli.
Ensinnäkään minulla ei ole oikein kunnon käsitystä edes siitä, mistä tämä sarjakuva kertoo. Tässä on eronnut mies, jonka 15-vuotias tytär on paljon äitinsä luona ja räpsii jatkuvasti valokuvia tuntemattomista ihmisistä. Lisäksi on ilmeisen syrjässä asuva vanha mies, jonka talon lähelle aletaan rakentaa lentokenttää. Lentokentän perustustöitä tehdessä yksi kaivinkoneen kuljettaja käy tutkimassa lähemmin erästä luolaa, josta löytyy kivikautisia seinämaalauksia. Joku poliitikkonainen on ilmeisesti jollakin tapaa keskeinen - ehkä jopa yhdistävä - tekijä, mutta kovin jäi hataraksi tämä kokonaisuus.

Jälleen kerran voin syyttää kielitaidon puutteita, mutta toisaalta ajattelen niinkin että hyvän sarjakuvan tarinasta voi nauttia vaikka ei osaisi lukeakaan. Että olipa outo sarjakuva. En tajunnut, en tykännyt.

Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa
Karisto 2017, 46s.
Kuvitus: Teemu Juhani

Lainasin Kurnivamahaisen kissan sen kivan kannen perusteella. En vilkaissutkaan takakantta, vaan luin sen iltasatuna 5-vuotiaalle kuopukselle.

Kävi ilmi, että kirja on varsin synkkä ja sisältää vahvasti alleviivatun opetuksen: ahneus ei ole hyvästä kenellekään. Hieman jännittyneenä lapsen yöunien puolesta luin kuitenkin koko tarinan kerralla ja lasta se huvitti suuresti.

Pikkuruinen tyttö tutustuu järjettömän suureen kissaan, joka on syönyt aivan kaiken: metsät, linnut, pari armeijaa ja juonut janoonsa kokonaisen lammikon. Eikä se silti ole kylläinen, vaan kissan maha kurnii koko ajan vaativammin.

Odotin tältä kirjalta huumoria ja jotain vinkeää, mutta sain varsin vanhahtavalta tuntuvan opetuksellisen kertomuksen.

Parasta kirjassa on Teemu Juhanin upea kuvitus, jota voi ihailla kuvittajan kotisivuilla. Lapsikin tykkäsi kuvituksesta, vaikka kissan kurisevaan vatsaan siirryttäessä sekä tunnelma että kuvitus olivat minusta varsin ahdistavia.

Neil Gaiman: Onneksi oli maitoa
(Fortunately, the Milk... 2013)
Jalava 2017, 146s.
Suom. Tuomas Nevanlinna
Kuvitus: Chris Riddell

Luettiin toinenkin iltasatu!
Neil Gaimanin Onneksi oli maitoa valikoitui sekin luettavaksi kannen perusteella. Chris Riddellin kuvitus on ihan hauskaa, mutta erityisesti huomion kiinnitti tämä puna-kultainen kimmeltävä tausta.

Tarina on sellainen, että perheen äiti lähtee reissuun ja seuraavana aamuna jääkaapista ei löydykään maitoa. Isä lähtee lähikauppaan ja viipyy siellä kaksi ikuisuutta. Palatessaan hänellä on kerrottavanaan varsin vauhdikas ja polveileva kertomus viipymisensä syistä.

Tässä on tosi iso fontti ja hurjan paljon kuvia, eikä lukemiseen mennyt kuin kaksi ja puoli iltasatutuokiota. Itse en ihan älyttömästi ihastunut, mutta lapsia huvitti. Vaikka Riddellin kuvitustyyli on ihan kiva, olisin mieluummin lukenut Skottie Youngin kuvittaman version.

Pierre-Yves Gabrion: Shekawati - Jumalten lapsi
(Shekawati, 1996)
Like 1998, 136s.
Suom. Ville Keynäs

Shekawatin nappasin kirjaston sarjakuvahyllystä siksi, että pikaselailulla kirjan kuvitus miellytti silmää. Vähän se on sellaista hentoista ja olisi paikoin kaivannut lisää ryhtiä, mutta kuitenkin ihan kivaa.

Noin puolivälissä albumia tajusin, että jaahas, tämäkin on jonkun sarjan avausosa. Tympi lukea loppuun asti, kun tiesi että tarinan päästessä vauhtiin se jääkin kesken. Ja niinhän se jäi, eikä jatkoa ole ainakaan helposti saatavilla.

Shekawatista uumoillaan kylänsä uutta päällikköä. Sillä välin kun Shekawati on itsekseen pyydystämässä terävähampaista kalantapaista (koska päälliköksi pääsee vain jos sellaisen saa paljain käsin kukistettua) rauhalliseen kotikylään hyökkää joukko vihollisia ja koko kylä tuhotaan. Osa kyläläisistä kuolee, osa otetaan vangeiksi.

Ja sitten kuvaan astuu lentäviä amazoneja ja joku avaruusalushomma, jonne Shekawati sädetetään ja hänelle asennetaan käteen jumalten voimat antava ranneke.

Että jos odotin jotain fantasiahenkistä seikkailua, niin kaupanpäälle sain annoksen scifiä ja oikeastaan siinä vaiheessa tarinan loppu ei enää edes hirveästi kiinnostanut.

Juan Díaz Canales: Corto Maltese- Ekvatoria
Piirrokset: Rubén Pellejero
(Equatoria, 2017)
Jalava 2018, 76s.
suom. Heikki Kaukoranta

Tuorein Corto Maltese -albumi on uusien tekijöiden toinen teos. Piirrosjälki on minun silmiini oivallista ja hyvin samanlaista kuin Hugo Prattilla.

Mutta sitten on tämä juonihomma. Corto Maltese on matkalla Maltalle, mutta siellä riehuvan koleraepidemian takia päätyykin Aleksandriaan . Hän etsii pappiskuninkaan peiliksi nimettyä muinaista aarretta ja löytääkin sen ihmeen helposti. Tarinassa on myös kolme keskeiseksi tarkoitettua naishahmoa ja julmia sotilaita.

Minusta juoni tuntui ärsyttävän heppoiselta. Siitä ikään kuin puuttui se kantava osuus kokonaan ja albumi onkin vain epämääräinen kokoelma irrallisiksi jääviä kohtauksia. Corto Maltese itse ei hänkään tunnu olevan oikein seikkailun tasalla, vaan keskittyy möläyttelemään tylyjä kommentteja ja hankkiutumalla niiden takia vaikeuksiin.

Hyvin piirretty, mutta käsikirjoituksen osalta pettymys.

Derib: Buddy Longbow kirjasto 1, Myötä- ja vastamäessä
(Buddy Longway Intégrale 1 - Chinook pour la vie, 2010)
Apollo 2016, 222s.
Suom. Saara Pääkkönen

Buddy Longwaysta en muista kuulleeni aikaisemmin, mutta plaratessani albumia piirrostyyli näytti etäisesti tutulta ja päätin lukaista koko albumin. Kävi ilmi, että Derib on tehnyt aikoinaan Yakari-sarjakuvaa ja sitä olen ainakin jonkin verran lapsena lukenut.

Buddy Longway on turkismetsästäjä, joka työskentelee yksin. Eräältä metsästysreissulta palatessaan Buddy vapauttaa intiaaninaisen muutaman valkoihoisen miehen kynsistä ja päättää palauttaa tämän omiensa luo. Oikean intiaaniheimon löytäminen ei kuitenkaan ole aivan vaivatonta ja loppujen lopuksi Buddysta ja Chinookista tulee aviopari. Elämä Kalliovuorten kupeessa, jylhien metsien ja laajojen preerioiden keskellä on haastavaa, mutta onnellista.

Tämä Buddy Longway kirjaston ensimmäinen osa sisältää neljä ensimmäistä albumia: Chinook, Vihollinen, Kolme miestä tuli kylään ja Yksin. Tarinat ovat nopealukuisia ja piirrostyyliltään nostalgisia, varmasti nimenomaan tuon Yakari-yhteyden takia.

Reunalla

Jenni Räinä: Reunalla
Tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä
Like 2017, 262s.
Kuvat: Vesa Ranta

Jenni Räinän ja Vesa Rannan Reunalla oli yksi vuoden 2017 Tieto-Finlandia-ehdokkaista. Muita ehdokkaita tai voittanutta teosta (Riitta Kylänpää: Pentti Linkola - Ihminen ja legenda) en ole lukenut, mutta ainakin tämän Räinän ja Rannan teoksen perusteella taso on ollut hyvä.

Reunalla kertoo alaotsikkonsa mukaisesti [t]arinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä. Aihe on paitsi mielenkiintoinen, myös ajankohtainen. Julkisia palveluja tarjotaan yhä harvemmissa paikoissa, jolloin jo koulumatkat venyvät helposti kymmeniin kilometreihin sairaalamatkoista puhumattakaan. Olen itse kotoisin maalaiskaupungin sivukylältä, mutta mitenkään syrjäisestä kylästä ei kuitenkaan voi puhua. Toki sieltäkin ovat palvelut lähes kadonneet: kahdesta pankista, kahdesta kolusta, kahdesta pankista ja postista on jäljellä yksi koulu. Asukkaita kuitenkin riittää, myös lapsiperheitä.

Räinä ja Ranta ovat haastatelleet kahden vuoden aikana Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan pikkukylien asukkaita. He ovat vierailleet kahdeksassa kodissa, joissakin useamman kerran ja saaneet puettua kuviksi ja sanoiksi paitsi kylien hitaan hiipumisen myös sen, miksi jotkut kuitenkin haluavat edelleen asua syrjäkylillä. Ulkopuolisena on helppo sanella, miten ja missä kenenkin pitäisi asua ja elää. Asia ei kuitenkaan ole niin suoraviivainen. Vaikka sivukylään ei sitoisikaan omistusasunnon velka (syrjäisten kylien talot eivät tietenkään käy kaupaksi hetkessä), voi yhteisöllisyys, oma rauha, hiljaisuus tai jokin muu seikka tehdä juuri sen paikan kodiksi.

Reunalla on niitä kirjoja, joiden lukeminen tekee olon haikeaksi. Olen asunut melkein 20 vuotta hieman alle 50 000 asukkaan kaupungissa ja tottunut siihen, että kaikki peruspalvelut löytyvät muutaman kilometrin säteeltä. Siltikään en tunne itseäni kaupunkilaiseksi, vaan sielultani olen edelleen sen ei-niin-syrjäisen kylän tyttö. Todennäköisesti tulen aina asumaan kaupungissa, mutta silti ymmärrän erittäin hyvin syrjässä asumisen hyvät puolet.

Luupäät: Päivänseisaus

Jeff Smith: Luupäät: Päivänseisaus
Toinen trilogia
(The Dragonslayer,
Rockjaw,
Old Man's Cave, 2005)
Like 2017, 408s.
Suom. Jorma Penttinen

Laakson rauha on vakavasti uhattuna. Tahvo syöttää kyläläisille pelottavia juttuja lohikäärmeistä ja saakin heidät kanssaan lohikäärmejahtiin. Oikeasti Tahvo ei kyllä aiokaan taistella kenenkään kanssa, vaan palata takaisin kotiseudulleen kyläläisten kokoamat aarteet matkassaan. Leppo ja Auvo löytävät pienen rottaolennon, jota he lähtevät palauttamaan omiensa luo. Matka on pitkä ja haastava, sillä vastassa on jättimäinen vuorileijona Kivileuka sekä rottaolentojen johtaja Pääjehu. Olga-mummo katoaa omille teilleen jo kirjan alkusivuilla ja Venlalla riittää selvittelemistä oman roolinsa ja uhkaavien unien kanssa.

Seikkailu etenee jälleen mukavasti ja tarina on hauska. Smith yhdistää onnistuneesti huumorin, jännityksen ja fantasian niin, että tarina viihdyttää takuulla monenikäisiä lukijoita. Tälläkin kertaa nauroin ääneen rottaolennoille, jotka ovat pelottavia pahiksia, mutta myös hyvin tyhmiä. Venlalle olisin toivonut hieman suurempaa roolia, mutta ehkäpä hänellä sellainen seuraavassa osassa jo onkin.

Nautin Päivänseisauksesta alusta loppuun ja olisin hyvin voinut jatkaa vielä toisetkin 400 sivua. Laadukasta piirrosjälkeä yhtä tasokkaasti väritettynä on aina ilo lukea.