Menneen talven lumi

Tanja Kaarlela: Menneen talven lumi

Torni 2014, 251s.

Viime syksynä luin Tanja Kaarlelan esikoiskirjan Saara, josta pidin paljon. Kun kuulin, että Kaarlelalta on tulossa uusi kirja, kipusi se saman tien luettavien listalle.

Menneen talven lumi kertoo yhden talven tapahtumista kuvitteellisen Hakomäen pienellä, kuihtuvalla Leivonkylällä. Kyläkoulu on suljettu, samoin kauppa. Kauppa-auto ei enää kulje ja kirjastoautokin aiotaan lakkauttaa kustannussyistä. Henna ja Mari ovat peruskoulun viimeisellä luokalla, parhaat ystävät pienestä asti. Lähestyvä koulun loppuminen ja mahdollinen muuttaminen pois kotikylältä mietityttää ja aiheuttaa kiivastakin kinaa ystävien välille. Leivonkylän autiotupaan on muuttanut asumaan nuorehko mies, johon tytöt tutustuvat ja jonka johdolla erityisesti Mari kiinnostuu omista mahdollisuuksistaan vaikuttaa kotikylänsä asioihin. Tietysti myös tuo nuori mies itse, Antti, kiinnostaa ja kiehtoo.

Tässä kirjassa käsitellään hyvin monenlaisia asioita ja minun mielestäni se tekee kirjasta hiukan liian kiireisen. Tyttöjen kasvaminen, maaseudun autioituminen, Marin perheen vaietut salaisuudet, luonnon suojeleminen, ihastumiset ja vaarin sairastuminen ovat kaikki tärkeitä ja mielenkiintoisia asioita (vain osan mainitakseni), mutta näin lyhyessä kirjassa niiden käsitteleminen jäi väistämättä suurpiirteiseksi. Toisaalta tällainen mutkien oikominen ja runsaus on nuorten kirjallisuudessa varsin yleistä ja oletan sen olevan ainakin osittain tarkoituksellista.

Lukukokemuksena Menneen talven lumi oli miellyttävä. Kaarlela kirjoittaa sulavasti ja nuorten puhekieli tuntuu omaan korvaani luontevalta. Teksti myös kulkee joutuisasti ja kirja onkin vaivatonta, nopeaa luettavaa.

Koska itsekin olen kasvanut sivukylällä ja käynyt ala-asteen kyläkoululla, aiheutti kirja myös haikeutta ja suruakin. Meidän kylältä on suljettu toinen koulu, kaksi kauppaa, pankki, posti ja apteekintapainenkin. Kauppa-auton kulkemisesta en ole ihan varma, mutta en usko senkään olevan enää käytössä. Kirjastoauto kulki ennen joka viikko, nyt enää joka toinen. Ja ne linja-autovuorot ovat vähissä, etenkin kesäisin. Onneksi kylä ei ole kuitenkaan kuolemassa, vaan lapsiperheitäkin sieltä löytyy.

Menneen talven lumi on nuorten kirja ja sellaisena oikein hyvä, mutta Saara oli kuitenkin enemmän mieleeni. Toivon Kaarlelan kirjailijan uralle pitkää ikää ja lukuisia kirjoja, sillä lukijoita hänen tasoiselleen kirjailijalle varmasti löytyy.

Saara

Tanja Kaarlela: Saara

Torni 2013, 307s.

Tämän postauksen piti ilmestyä yhtä aikaa Kirsin ja Kuuttaren tekstien kanssa, mutta minä vähän sähläsin. Ensin unohdin sovitun päivämäärän viiden metrin matkalla tietokoneelta kalenterille ja sitten lukeminen alkoi takuta niin etten meinannut saada mitään luetuksi edes väkisin. (Lukeminen kangertelee edelleen, vaikka mielenkiintoista luettavaa on hyllyt notkollaan.)

1920-luvun alussa Saara on vielä pieni tyttö. Kivimäen pienehkö tila Heinäpään kylässä on melko tavallinen maatalo eläimineen ja maanviljelyksineen, joka työllistää myös rengin ja piian. Piika, Iida, on kuitenkin paljon työllistetympi kuin piiat yleensä, sillä talon emäntä ei liiemmin velvollisuuksistaan huolehdi. Saaran äiti kärsii selvästi syvästä masennuksesta, mutta ei ole mieleltään muutenkaan terve. Hyvinä aikoina äiti hyräilee seesteisesti ja jaksaa lähteä seuroihin, huonoina hän ei nouse sängystä ylös. Liian paljon on niitä kausia, kun kukaan ei osaa ennustaa äidin mielenliikkeitä. Lapset saavat tuntea selkänahoissaan viuhuvan vyön tuottaman tuskan, kun äiti yrittää piestä paholaista heistä pois.

Saara haluaisi lukea ja opiskella, istua porstukamarissa kuuntelemassa setänsä kertomuksia Amerikasta, tulla hyväksytyksi. Mutta jo ulkonäöltään muusta perheestä poikkeava tyttö on äitinsä silmätikku, jonka niskoille sysätään kaikkien vahingot ja tottelemattomuudet. Herkkä tyttö kärsii jatkuvasta hyvän ja pahan vastakkainasettelusta, ahdistuu seurapuheista ja kokee surua ja menetystä enemmän kuin yhdenkään lapsen tarvitsisi sietää.

Kirja onkin melkoista alamäkeä ahdistavasta tilanteesta toiseen. Saaran kohtalo on tyly, mutta ehkä tulevaisuudella on sittenkin tuomisinaan jotain hyvääkin.

Ennakkoasenteeni Saaraa aloitellessa oli varovaisen odottava. Tiesin vanhoillislestadiolaisuuden olevan kirjassa esillä, mutta kuvittelin lestadiolaisuuden olevan huomattavasti suuremmassa roolissa. Kirjan luettuani koen sen kertovan ennen kaikkea mielenterveysongelmista ja niiden hoidosta, sekä ihmisten suhtautumisesta mielenterveysongelmiin. Toisaalta lestadiolaisuus toi tarinaan sen näkökulman, kuinka usko voi olla yhdelle voimavara ja toiselle raskas taakka. (Samalla tavalla vaikuttavat kaikki uskonnot ja herätysliikkeet, eli en näe kirjaa vanhoillislestadiolaisliikettä kyseenalaistavana. Kyseinen liike vain sattuu sopimaan kirjan aikakauteen ja ympäristöön.)

Saara on vahva esikoisteos, jonka jälkeen odottaa Kaarlelan seuraavalta kirjalta hyvin paljon. En tiedä, onko toista kirjaa tulossa, mutta toivon niin. Pidin kirjan kielestä ja siitä miten sujuvasti vanhat sanat ja sanonnat tekstiin solahtelivat. Saaraa lukiessa häiriinnyin ainoastaan siitä, että kahden kappaleen välillä saattoi yht'äkkiä hujahtaa useita vuosia. Kaltaiselleni lukijalle jonkinlainen selkeämpi jako, vaikkapa tyhjällä sivulla, olisi ollut tarpeen. Lukiessa mietin väistämättä sitäkin, mahtaako Heinäpään kylälle löytyä jonkinlainen vastine Nivalasta, mistä sekä Kaarlela että minä olemme kotoisin ja missä vanhoillislestadiolaisuus on edelleen voimissaan.