Saara

Tanja Kaarlela: Saara

Torni 2013, 307s.

Tämän postauksen piti ilmestyä yhtä aikaa Kirsin ja Kuuttaren tekstien kanssa, mutta minä vähän sähläsin. Ensin unohdin sovitun päivämäärän viiden metrin matkalla tietokoneelta kalenterille ja sitten lukeminen alkoi takuta niin etten meinannut saada mitään luetuksi edes väkisin. (Lukeminen kangertelee edelleen, vaikka mielenkiintoista luettavaa on hyllyt notkollaan.)

1920-luvun alussa Saara on vielä pieni tyttö. Kivimäen pienehkö tila Heinäpään kylässä on melko tavallinen maatalo eläimineen ja maanviljelyksineen, joka työllistää myös rengin ja piian. Piika, Iida, on kuitenkin paljon työllistetympi kuin piiat yleensä, sillä talon emäntä ei liiemmin velvollisuuksistaan huolehdi. Saaran äiti kärsii selvästi syvästä masennuksesta, mutta ei ole mieleltään muutenkaan terve. Hyvinä aikoina äiti hyräilee seesteisesti ja jaksaa lähteä seuroihin, huonoina hän ei nouse sängystä ylös. Liian paljon on niitä kausia, kun kukaan ei osaa ennustaa äidin mielenliikkeitä. Lapset saavat tuntea selkänahoissaan viuhuvan vyön tuottaman tuskan, kun äiti yrittää piestä paholaista heistä pois.

Saara haluaisi lukea ja opiskella, istua porstukamarissa kuuntelemassa setänsä kertomuksia Amerikasta, tulla hyväksytyksi. Mutta jo ulkonäöltään muusta perheestä poikkeava tyttö on äitinsä silmätikku, jonka niskoille sysätään kaikkien vahingot ja tottelemattomuudet. Herkkä tyttö kärsii jatkuvasta hyvän ja pahan vastakkainasettelusta, ahdistuu seurapuheista ja kokee surua ja menetystä enemmän kuin yhdenkään lapsen tarvitsisi sietää.

Kirja onkin melkoista alamäkeä ahdistavasta tilanteesta toiseen. Saaran kohtalo on tyly, mutta ehkä tulevaisuudella on sittenkin tuomisinaan jotain hyvääkin.

Ennakkoasenteeni Saaraa aloitellessa oli varovaisen odottava. Tiesin vanhoillislestadiolaisuuden olevan kirjassa esillä, mutta kuvittelin lestadiolaisuuden olevan huomattavasti suuremmassa roolissa. Kirjan luettuani koen sen kertovan ennen kaikkea mielenterveysongelmista ja niiden hoidosta, sekä ihmisten suhtautumisesta mielenterveysongelmiin. Toisaalta lestadiolaisuus toi tarinaan sen näkökulman, kuinka usko voi olla yhdelle voimavara ja toiselle raskas taakka. (Samalla tavalla vaikuttavat kaikki uskonnot ja herätysliikkeet, eli en näe kirjaa vanhoillislestadiolaisliikettä kyseenalaistavana. Kyseinen liike vain sattuu sopimaan kirjan aikakauteen ja ympäristöön.)

Saara on vahva esikoisteos, jonka jälkeen odottaa Kaarlelan seuraavalta kirjalta hyvin paljon. En tiedä, onko toista kirjaa tulossa, mutta toivon niin. Pidin kirjan kielestä ja siitä miten sujuvasti vanhat sanat ja sanonnat tekstiin solahtelivat. Saaraa lukiessa häiriinnyin ainoastaan siitä, että kahden kappaleen välillä saattoi yht'äkkiä hujahtaa useita vuosia. Kaltaiselleni lukijalle jonkinlainen selkeämpi jako, vaikkapa tyhjällä sivulla, olisi ollut tarpeen. Lukiessa mietin väistämättä sitäkin, mahtaako Heinäpään kylälle löytyä jonkinlainen vastine Nivalasta, mistä sekä Kaarlela että minä olemme kotoisin ja missä vanhoillislestadiolaisuus on edelleen voimissaan.