 |
| Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa OTava 2020, 492s. Suom. Jaakko Kankaanpää |
Luen hyvin vähän dekkareita tai jännäreitä, mutta silloin tällöin iskee kaipuu piinaavan jännityksen pariin. Evelynin seitsemän kuolemaa kuulosti monin tavoin ihanteelliselta kirjalta. Sitä kuvataan takakannessa yhdistelmäksi Agatha Christien dekkareita ja Black Mirror -tv-sarjaa. Christietä olen lukenut vain muutaman kirjan verran, mutta pitänyt niistä kaikista, Black Mirrorista taas tykkäsin niin paljon kuin ahdistavista ohjelmista vain voi.
Evelynin seitsemän kuolemaa sijoittuu syrjäiseen - ja vähän raihnaiseen - kartanoon, jonne on kutsuttu joukko vieraita tanssiaisia viettämään. Illan päätteeksi kartanon tytär, Evelyn, murhataan. Seuraavana aamuna vieraat heräävät uudestaan tanssiaispäivään ja Evelyn murhataan uudestaan. Vain murhaajan paljastamalla kierre voidaan katkaista ja aika alkaa kulkea normaalisti.
Asetelma on siis todella kutkuttava ja kiinnostava. Tekstikin on ihan sujuvaa, mutta jokin tässä tökki heti alkuunsa. Luin, luin ja luin, mutta kun sivulla 160 en edelleenkään ollut päässyt tarinan imuun, oli vain pakko luovuttaa. En kiinnostunut päähenkilöstä, Aiden Bishopista, jonka (vaihtuvin) silmin tarina etenee. Kukaan hahmoista ei itse asiassa herättänyt isompaa kiinnostusta, ei edes se kuoleva Evelyn.
Siinä missä kuvittelin kirjan tarjoavan jännitystä ja yllättäviä käänteitä, luin vain tylsistyneenä käänteistä, jotka eivät kiinnostaneet.
Kirja on kuitenkin kerännyt paljon kehuja, joten todennäkösiesti vika oli puhtaasti lukijassa. Ei minun kirjani, mutta monien muiden kyllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti