Kesken jäänyt kirja: Evelynin seitsemän kuolemaa

Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa
OTava 2020, 492s.
Suom. Jaakko Kankaanpää

Luen hyvin vähän dekkareita tai jännäreitä, mutta silloin tällöin iskee kaipuu piinaavan jännityksen pariin. Evelynin seitsemän kuolemaa kuulosti monin tavoin ihanteelliselta kirjalta. Sitä kuvataan takakannessa yhdistelmäksi Agatha Christien dekkareita ja Black Mirror -tv-sarjaa. Christietä olen lukenut vain muutaman kirjan verran, mutta pitänyt niistä kaikista, Black Mirrorista taas tykkäsin niin paljon kuin ahdistavista ohjelmista vain voi.

Evelynin seitsemän kuolemaa sijoittuu syrjäiseen - ja vähän raihnaiseen - kartanoon, jonne on kutsuttu joukko vieraita tanssiaisia viettämään. Illan päätteeksi kartanon tytär, Evelyn, murhataan. Seuraavana aamuna vieraat heräävät uudestaan tanssiaispäivään ja Evelyn murhataan uudestaan. Vain murhaajan paljastamalla kierre voidaan katkaista ja aika alkaa kulkea normaalisti.

Asetelma on siis todella kutkuttava ja kiinnostava. Tekstikin on ihan sujuvaa, mutta jokin tässä tökki heti alkuunsa. Luin, luin ja luin, mutta kun sivulla 160 en edelleenkään ollut päässyt tarinan imuun, oli vain pakko luovuttaa. En kiinnostunut päähenkilöstä, Aiden Bishopista, jonka (vaihtuvin) silmin tarina etenee. Kukaan hahmoista ei itse asiassa herättänyt isompaa kiinnostusta, ei edes se kuoleva Evelyn.

Siinä missä kuvittelin kirjan tarjoavan jännitystä ja yllättäviä käänteitä, luin vain tylsistyneenä käänteistä, jotka eivät kiinnostaneet.

Kirja on kuitenkin kerännyt paljon kehuja, joten todennäkösiesti vika oli puhtaasti lukijassa. Ei minun kirjani, mutta monien muiden kyllä.

Joka hetki olemme yhä elossa (kesken jäänyt)

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa
(I varje ögonblick är vi fortfarande vid liv, 2015)
S&S 2016, 326s.
Suom. Outi Menna

Olen jauhanut alkuvuoden lukujumista jo niin paljon, että ihan itseäkin ärsyttää mainita se taas. Yksi kirja, jota yritin ihan väkisin lukea loppuun asti on tämä äskettäin ilmestynyt Joka hetki olemme yhä elossa. Se on kirjailijan omiin kokemuksiin vahvasti perustuva kertomus siitä, kun esikoista odottavan avovaimon vointi romahtaa äkillisesti ja nopeasti käy ilmi, että selviytymismahdollisuudet ovat parhaimmillaankin todella huonot. Sairaalassa mies kulkee vastasyntyneen tyttärensä luota kuolevan puolisonsa vierelle, uudestaan ja uudestaan.

Odotin tältä kirjalta sellaista lähes sietämätöntä tunnemylläkkää, josta en voisi mitenkään selvitä ilman nenäliinapinoa ja itkusta turvonneita, punaisia silmiä. Huomasin Blogistania-ehdokkaita listatessani, että näköjään ne tunnetasolla rankimmat kirjat ovat minulle niitä rakkaimpia, joten luonnollisesti kuvittelin Joka hetken olevan uuden kirjavuoden järisyttävä avaus.

Ensimmäinen töksähdys tapahtui heti kirjan alussa. Teksti on lähes kokonaan yhtä pitkää pötköä ilman selkeyttäviä kappalejakoja tai selkeästi muusta tekstistä eriteltyjä dialogeja. Keskustelut käydään hankalasti, vähän tähän tapaan: Minä rakastan talviaurinkoa. Se häikäisee inhottavasti. Valaisee! Näkyy pöly ja likaiset ikkunat. Siitä saa energiaa.

Vähitellen jollain tasolla totuin tähän, mutta sitten aloin kaivata sitä tunnepuolta. Vaikka kustantajankin sivuilla sanotaan, että "[s]e on vahva, tunteilematon ja uskomattoman kaunis kirja vuodesta, joka muutti kaiken", en tajunnut tunteiden loistavan tällä tavalla poissaolollaan. Hyvin pitkään yritin ymmärtää, että totta kai tuollaisessa tilanteessa joutuu shokkiin tai vähintäänkin johonkin muuhun epäluonnolliseen olotilaan ja tunteilemattomuus voi johtua siitä, mutta en lopultakaan pystynyt lukemaan näin kylmää selontekoa surullisesta tapahtumasta.

Helposti en antanut periksi. Jatkoin lukemista sivulle 195 ennen kuin tulin siihen tulokseen, että minulle epämieluisan kirjan väkisinlukeminen ei todellakaan palauta kadoksissa olevaa lukuiloa. Harmittaa, ettei tästä tullutkaan minulle vuoden ensimmäistä tunnemyllääjää, mutta onneksi toisenkinlaisia lukumakuja on.

Kesken jäänyt: Oneiron

Laura Lindstedt: Oneiron
Teos 2016, 432s.

Tässä sitä ollaan.
Vaikka kuinka yritin sinnitellä ja pinnistellä, en kerta kaikkiaan saanut otetta Finlandia-palkitusta Oneironista, vaan nyppäsin kuukausitolkulla paikallaan nököttäneen kirjanmerkin pois kirjan välistä ja luovutin lopullisesti.

Laura Lindstedtin kirjaa on kehuttu valtavan paljon, kaikkialla. Osasin kyllä varautua siihen, ettei tarina etene suorinta mahdollista reittiä eikä kieli ole helpointa mahdollista. Osasin odottaa sitäkin, että en välttämättä rakastuisi kirjaan heti ensi sivuilla.

Mutta sitä en odottanut, että vielä sivulla 199 minulle olisi likipitäen täysi mysteeri, mistä kirja oikein kertoo. Ilman ennakkotietoja en olisi kyllä tajunnut sitäkään vähää. Tiedän, että kirja kertoo seitsemästä naisesta, jotka kohtaavat toisensa kuoleman jälkeisessä tilassa. Naiset eivät tunne toisiaan entuudestaan, ovathan he kotoisin maapallon eri puolilta.

Lukeminen oli minulle todella vaikeaa. Lindstedtin käyttämä kieli tuntui häiritsevän laskelmoidulla tavalla erikoiselta. Häiriinnyin heti kirjan alkukohtauksesta ja häkellyin, kun myöhemmin yhden naisen kakkaa piti ihmetellä ihan mahdottomalla intensiteetillä. Ihan kummallinen kirja, jonka lukeminen muistutti unta: jotain tapahtui koko ajan, mutta en osaa sanoa kenelle, missä ja miksi. Enkä oikeastaan edes välitä.

Olen pettynyt paitsi kirjaan, myös itseeni: miksi en tajua tätä?

Kesken jäänyt: Sydänverelläni kirjoitettu

Diana Gabaldon: Sydänverelläni kirjoitettu
(Written in My Own Heart's Blood, 2014)
Gummerus 2014, 1209s.
Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi

Elokuussa 2014 bloggasin katkerasti pettyneenä Diana Gabaldonin kirjasta Luiden kaiku. Gabaldonin Matkantekijä-sarja on ollut minulle mainiota viihdettä kuuden ensimmäisen osansa verran. Luiden kaiun lukeminen oli kuitenkin takkuista ja mahdollisimman epäpalkitsevaa. Silti aloitin heti saman vuoden lokakuussa tämän toistaiseksi uusimman suomennoksen lukemisen.

Hirveällä sinnillä luin noin viitisenkymmentä sivua, mutta sitten oli pakko lukea jotain muuta. Jos Luiden kaiku käynnistyi hitaasti, niin Sydänverelläni kirjoitettu on täysin jämähtänyt paikoilleen. Tässä reilun vuoden aikana olen säännöllisesti tarttunut kirjaan uudestaan ja uudestaan, yllättävän usein luottavaisin mielin. Jo muutamien sivujen jälkeen lukemisen tuska on kuitenkin käynyt niin sietämättömäksi, että en ole voinut jatkaa. Hain lisäpontta lukemiseen myös Matkantekijä tv-sarjasta, mutta ei sekään auttanut. Itse asiassa antipatiani olivat päässeet sen verran pahoiksi, että en pystynyt katsomaan sarjaakaan kokonaan.

Olen lukemattomia kertoja maininnut kyvyttömyydestäni jättää kirjoja kesken. Nyt on kuitenkin tullut aika antaa periksi ja sulkea tämän kirjan kannet lopullisesti. Sivulla 127 myönsin itselleni, että ei edes Jamie, ihana Jamie, riitä syyksi kahlata ylipitkitettyä, hidastempoista ja liian suurella henkilömäärällä kyllästettyä järkälettä. Siinä vaiheessa, kun lukeminen muistuttaa hiekassa juoksemista, ei voi millään tasolla puhua nautinnosta.

Säilyttääkseni edes enimmäkseen positiivisen kuvan sarjasta, poistun Clairen ja Jamien seurasta ennen kuin katkeroidun yhtään enempää.

PS: Lisä-ärsyyntymistä tähän kirjaan aiheutti jo etukäteen se, että kansikuva on sarjan aiemmista osista poiketen tuommoinen halvannäköinen valokuvajuttu. Mika Launiksen kuvittamat kannet ovat olleet huomattavasti laadukkaampia.