Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo
Karisto 2013, 254s.
Olin jo varannut Punaisten kyynelten talon kirjastosta, kun Annikan blogiteksti sai minut epäilemään, haluanko sittenkään lukea koko kirjaa. Olen lukijana tunteikas ja yhtäkkiä Kambodzan kauheuksista lukeminen ei tuntunutkaan hyvältä ajatukselta.
Vallankumouksen tehneet kommunistiset punakhmerit ovat lakkauttaneet kaupungit, sairaalat, rahan ja perheet. Muistoista ei saa puhua, ei edes vahingossa. Harva perhe on saanut pysyä yhdessä kun ihmiset on siirretty kaupungeista maaseuduille viljelemään maata. Chey Chan uskoo miehensä lailla vallankumouksen välttämättömyyteen, kuten on aina uskonut. Jossakin on kuitenkin tehty selvästikin virhe, sillä Chan ja hänen miehensä pidätetään ja kuljetetaan Tuol Slengin vankilaan. Vankilaan joutuu myös pariskunnan nuorimmainen lapsi, poikavauva Sothear.
Chania kuulustellaan ja häneltä vaaditaan tunnustuksia ja ilmiantoja, vaikka mitään tunnustettavaa ei ole. Chan on ollut aina puolueelle uskollinen. Kuulustelijoilla on kuitenkin keinonsa saada tahtonsa läpi. Raa'at ja julmat keinonsa.
Kirjan ensimmäisessä osassa keskitytään Chey Chaniin. Toisessa osassa seurataan hänen tytärtään, aikuistunutta Vannaa, joka kaipaa tietoa vanhemmistaan ja pikkuveljestään. Missä he ovat, jos ovat?
Luin ensimmäistä osaa miltei väkisin. Epätoivo ja suru, kohtuuttomuus ja julmuus on niin järjetöntä, etten meinannut kestää sitä. Yritin parhaani mukaan pitää tunteet kurissa, mutta eihän se onnistunut. Jälkimmäinen osa tuntui aluksi melkein pinnalliselta. Vanna perheineen ei tahtonut herättää mielenkiintoani millään. Mutta mitä lähemmäksi viimeisiä sivuja pääsin, sitä enemmän toivoin, että tarinalla ei olisi minkäänlaista todellisuuspohjaa. Kyllä minä itkinkin, tietysti. Ja totesin miehelle nukkumaan mennessä, että toivottavasti kuopus heräisi pian ja monesti, sillä haluan pitää häntä sylissä. Poika heräsikin saman tien ja monta kertaa pitkin yötä, joten äidin toive selvästi kuultiin.
Vaikka Punaisten kyynelten talo on fiktiivinen kirja, se voisi hyvinkin olla totta. Kirjan kansikuvan nainen on Chan Kim Srun ja hänen kuvansa on näkyvillä myös Tuol Slengin vankilassa. Kuvassa Chan Kim Srunilla on sylissään vauva ja kasvoilla vierii kyynel. Hän tietää kohtalonsa. Ja lapsensa kohtalon.
Tutustuin tähän kirjaan Annikan blogissa ja jo silloin päätin, että tämä on pakko lukea (ja ihana Annika lahjoittikin tämän kirjan minulle). En ole vielä ehtinyt kirjaan tarttua, mutta pakko mitä pikimmiten. Olen jo varautunut siihen, että luvassa on ilmeisesti melko lohduton ja karu tarina. Mutta uskon kestäväni sen - en tosin välttämättä ilman kyyneleitä. Vaan se jää nähtäväksi.
VastaaPoistaSama täällä. Annika tutustutti tähän kirjaan ja nyt se odottaa lukemista kaapin päällä. Kirja on hyvä, kun se koskettaa jollakin tasolla.
VastaaPoistaKirja on tosiaan aika kamala mutta vaikuttava ja mielestäni hyvin rakennettu. Eihän siinä ihan kaikkea kuitenkaan suoraan lukijan kasvoille paiskata. Kuivin silmin en selvinnyt minäkään.
VastaaPoistaElegia, Kyllä varmasti kestät tämänkin tarinan, mutta minun on vaikea kuvitella, etteikö tarina silti koskettaisi syvästi.
VastaaPoistaMai Laakso, Kannattanee varata nenäliinoja kirjan viereen, mikäli yhtään on taipumusta itkeä lukiessa.
Odotan mielenkiinnolla teidän postauksianne kirjasta.
Tintti, Kirjan rakenne on ihan hyvä ja toimiva, mutta alkuosan tunteikkuuden jälkeen toinen osa tuntui omituisen etäiseltä. Toisaalta teki varmasti lukijallekin hyvää, kun sai hetken hengähtää.
Minä olen odottanut tätä kirjaa siitä asti, kun kuulin, että Rannela kirjoittaa ensimmäistä aikuisten kirjaansa. Täytyy ostaa ja lukea, ehdottomasti!
VastaaPoistaReeta, Minulla on kaikki Rannelan nuortenkirjat lukematta! Pitäisikin tarttua johonkin niistä.
VastaaPoista