Salmanterin Terttu ja minimerirosvot

Noora Kunnas: Salmanterin Terttu ja minimerirosvot
Otava 2019, 143s.
Kuvitus: Teemu Juhani

Mikon ja Lillin vanhemmat lähtevät työmatkalle, eikä lapsille löydy muuta hoitajaa kuin isän jähmeä Jim-veli. Jim ei pidä lapsista, eikä juuri mistään muustakaan, mutta onneksi naapurissa asuu touhukas Salmanterin Terttu, johon lapset tutustuvat. Ankeuden tilalle putkahtaakin kunnon seikkailu!

Salmanterin Terttu ja minimerirosvot oli oivallinen iltasatukirja. Luvut ovat melko lyhyitä, joten oli helppo lukea kunakin iltana lukijalle ja kuulijoille sopiva pätkä. Kerronta on sulavaa ja seikkailu hauskan pöhkö, joten viihtymisongelmia ei tullut. Erityiskunniamaininnan ansaitsee Teemu Juhanin uskomattoman hieno kuvitus!

---

Blogissani on ollut viime aikoina epätavallisen hiljaista ja näyttää siltä, että kesälomailu blogin osalta jatkuu. Viime vuonna sain nauttia mahtavasta lukuflow'sta, mutta kesän kynnyksellä iskikin sitten pahin lukujumi vuosiin. Mutta kyllä tämä tästä taas normalisoituu! Ihania kesäpäiviä kaikille!

Lasten kanssa luettuja

Julian Gough: Karhu ja kaniini
Ei pöllömpi päivä
Otava 2018, 112s.
Suom. Peikko Pitkänen
Kuvitus: Jim Field

Karhu ja kaniini ovat uiskentelemassa ja nauttimassa kenties kesän parhaasta päivästä, kun joku outo nopeasti lentävä juttu kiitää heidän ylitseen, törmää puuhun ja molskahtaa veteen. Kaniini on ihan kauhuissaan ja haluaisi mieluiten poistua paikalta mahdollisimman pian, mutta karhu rientää märän möykyn avuksi. Päivästä kehkeytyy varsin kummallinen, kun puuhun törmännyt paljastuu pöllöksi, joka kaniinin saamien tietojen mukaan on hirvittävän iso petolintu, joka syö esimerkiksi kaniineja kokonaisena. Ontosta kannosta väsätään vankila, joka taas muuttuu lopulta joksikin paljon kivemmaksi.

Ei pöllömpi päivä on höpsö ja naurettava kertomus ennakkoluuloista ja niiden voittamisesta. Lisäksi tässä on lapsia aina viihdyttävää kakkahuumoria.

Minä nappasin tämän kirjan ajanvietteeksi, kun nuorimmaista piti käyttää sairaalan päivystyksessä. Reilu puolituntinen kului hujahtaen ja huomattavasti hilpeämmissä tunnelmissa kuin mikään aiemmista päivystyskäynneistämme.

Julian Gough: Karhu ja kaniini
Nakuttava naapuri
Otava 2018, 113s.
Suom. Peikko Pitkänen
Kuvitus: Jim Field

Nakuttavassa naapurissa aina niin herkästi ärtyvä kaniini hermostuu ensin edelleen talviunia vetelevän karhu-ystävänsä kuorsauksesta ja hetken kuluttua raivostuttavasta TAKA TAKA TAKA TAKA -äänestä, jota pitää tikka.

Kaniini on aivan raivoissaan ja kaipaa vain hiljaisuutta ja rauhaa, mutta pitkämielinen karhu yrittää saada kaniinin ymmärtämään asioita vähän laajemmalti. Ehkä karhu jopa onnistuu siinä, ainakin vähän. Ainakin hetkeksi.










Tämä sarja on ihan mainio! Kuvitus on nättiä ja sitä on runsaasti. Oikeastaan kirja onkin kuin tavallista pienikokoisempi, mutta monin verroin paksumpi kuvakirja. Sarja sopiikin mainiosti jo alakoulun ensimmäisille luokille ja rohkaisee varmasti juuri lukemaan oppineita, sillä onhan se nyt tosi hienoa lukea itse näin paksuja kirjoja!

Siri Kolu: Tervemenoa Taika Taksinen
Otava 2015, 201s.

Yhdellä mummulareissulla kuunneltiin menomatkalla Tervemenoa Taika Taksista äänikirjana. Kotona sitten päätettiin lukea kirja loppuun iltasatuna.

Roosa muuttaa isän ja äidin kanssa Sirkuslaaksoon, joka vaikuttaa mitä ihastuttavimmalta paikalta. Roosa tutustuu luokkakaveriinsa Larsiin, joka kuitenkin kertoo hänelle melkoisen jymyuutisen: Sirkuslaaksossa asuu lähiönoita ja lukuisia lapsia on kadonnut! Yhdessä Roosa ja Lars alkavat kerätä todisteita Taika Taksista vastaan tavoitteenaan vapauttaa kaikki noidan vangitsemat lapset.

Lapsia nauratti kaikkein eniten jokainen maininta Taikan tisseistä, jotka vaihtoivat kokoa tarpeen mukaan. Minä pidin Sirkuslaaksosta, joka on mukavasti sadunomainen, vaikka mitään kummallisuuksia sieltä ei löydykään. Paitsi toki se lähiönoita...

Tervemenoa Taika Taksinen oli viihdyttävä kirja, mutta ainakaan heti perään emme aio tutustua jatko-osiin.

Philip Reeve: Shen ja mopsit
(Pugs of the Frozen North, 2015)
Aurinko Kustannus 2018, 213s.
Suom. Maarit Varpu
Kuvitus: Sarah McIntyre

Olen monesti aiemminkin kertonut, että keskimmäinen lapsemme on hyvin iltauninen. Taika Taksista lukiessa sattuikin muutaman kerran niin, että iltasatuaikaan yksi jo nukkui täyttä päätä, joten luin kahdelle muulle niinä iltoina Philip Reeven ja Sarah McIntyren tuoreinta suomennettua kirjaa, Shen ja mopsit.

Kun Shenin kodikseen kutsuma laiva joutuu haaksirikkoon meren yhtäkkiä jäätyessä, muu miehistö rientää turvaan moottorikelkalla. Shen ei halua jättää 66 mopsia oman onnensa nojaan vaan lähtee etsimään apua suuren pikkukoiralaumansa kanssa. Tositalveksi kutsuttu erikoisen kylmä ilma tarkoittaa sitä, että kaikki halukkaat matkaavat kilpaa Pohjoisnavalle, missä ensimmäiseksi perille päässyt saa esittää toiveen Pohjanukolle. Shen osallistuu kisaan uuden ystävänsä Shikan kanssa ja voi millainen matkasta kehkeytyykään!

Shen ja mopsit on hauska kirja, jossa riittää vauhtia ja pienillekin sopivaa jännitystä: on merihirviö, jetejä ja juonikkaita kilpakumppaneita. Sarah McIntyren runsas ja hauska kuvitus tuo tarinaan eloa ja rohkaisee varmasti lapsia tarttumaan paksuhkoon kirjaan ihan itsekseenkin.

Mulkosilmäiset mopsit ihastuttivat kuopusta siinä määrin, että tätä kirjoittaessa noin jokaisen pehmolelun nimi on mopsi ja minä sain kuulle olevani mopsein, mikä ilmeisesti on suurin kehu mitä lapsi juuri nyt voi edes kuvitella. :)

Noora Kunnas:
Kaheli sakki - Mysteeri majatalossa
Otava 2017, 125s.
Kuvitus: Jenna Kunnas

Noora ja Jenna Kunnaksen kolmas Kaheli sakki -kirja, Mysteeri majatalossa, viihdytti enemmän minua kuin lapsia. Majatalo Perätuulessa valmistaudutaan vapun viettoon, mutta munkinpaistokattila ja reikäkauha ovat kadoksissa. Kaiken huipuksi huonemaailmaan ilmaantuu haalaripukuinen ruumis, joka on asettunut pahimmoilleen vappumarssin suunnitellulle reitille. Heikki on innostunut salapoliisiromaaneista ja ryhtyy tutkimaan pahalle haisevan, hieman korisevan ruumiin kohtalon hetkiä.

Minusta tämä lastenhuoneen lattialla oletettavasti krapulaansa pois nukkuva teekkari oli hupainen juttu, mutta lapsille ei moinen haalariporukka kangasmerkkeineen ole entuudestaan tuttu, joten vähän selittelyksi meni.

Edelleen pidän tosi paljon näistä eläväisistä majatalon asukkaista, jotka muodostavat hyvin sekalaisen porukan.

Kaheli sakki ja pöyhkeä paroni

Noora Kunnas: Kaheli sakki ja pöyhkeä paroni
Otava 2016, 143s.
Kuvitus: Jenna Kunnas

Viime keväänä ihastuimme lasten kanssa Noora ja Jenna Kunnaksen Kaheli sakki ja kauhujen kaappi -kirjaan. Hihkaisin innostuksesta kun huomasin, että sarja saa kuin saakin jatkoa.

Tässä kirjassa majatalo Perätuuleen ilmestyy kuin tyhjästä paroni, joka on yhtä pöyhkeä kuin hänen peruukkinsa on korkea. Paronin ja peruukin mukana matkustaa myös Paronin henkilökohtainen parturi Rikhard, joka asustaa peruukin uumenissa. Majatalon vakituinen asukaskunta odottaa innostuneena maailman vahvin mies kisoja, joihin Kerttuli aikoo osallistua ensimmäistä kertaa. Tosin vain etänä siten että kisaa kuunnellaan radiosta ja Kerttuli tekee samat kisajutut majatalossa. Ikävä kyllä Paroni Pottu ottaa töykeästi koko majatalon haltuunsa, määräten vakiasukkaat alamaisikseen. Moisesta päsmäristä haluttaisiin päästä eroon, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty.

Lasten mielestä Pöyhkeä paroni oli ihan mukava ja viihdyttävä tarina. Niin minustakin, mutta odotin kyllä jotain vielä hauskempaa. Pieruhuumoriakaan ei ollut kuin muutaman paukun verran. Kuvitus on letkeän rentoa ja ilmeikästä. Harmikseni tähän kirjaan on valittu tehosteväriksi violetti, jonka koin turhan tummaksi ja peittäväksi. (Tämä värikysymys on kyllä ihan henkilökohtainen ongelma: en ole koskaan tykännyt violetistä.)

Aivan ensimmäisen osan tasolle ei Pöyhkeä paroni yllä, mutta se tarjosi kuitenkin mukavia ja hassuja iltasatutuokioita. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan jatkoa ja Perätuulen asukkaiden uusia toilailuja.

Kaheli sakki ja kauhujen kaappi

Noora Kunnas: Kaheli sakki ja kauhujen kaappi

Otava 2015, 109s. 

Kuvitus: Jenna Kunnas

Haluaisin oikeastaan blogata Kaheli sakki ja kauhujen kaappi -kirjasta mainitsematta ollenkaan tekijöiden isää, Mauri Kunnasta. Olen nimittäin varma siitä, että tämä seikka saattaa vaikuttaa joidenkin potentiaalisten lukijoiden ennakkoasenteeseen. Tiedättehän ne nyrpistelijät, jotka aina muistavat tuhahtaa kuinka piiri pieni pyörii ja joku ratsastaa sen-ja-sen maineella, eikä oikeasti ole ansainnut saamaansa menestystä/mainetta/huomiota/paikkaa jonossa. Ihan turhia ovat moiset mollaukset!

Kaheli sakki ja kauhujen kaappi seisoo omilla jaloillaan tukevasti kuin sohva. Se ei tarvitse tuekseen menestyneen vanhemman teoksia eikä sitä kannata turhaan yrittää verrata Mauri Kunnaksen kirjoihin (joista pidän kovasti).

Kaheli sakki asustaa Majatalo Perätuulessa, josta puuttuu kokonaan julkisivu. Majatalo on nimittäin nukkekoti, jonka vaihteleva asukaskunta on vakiintunut varsin sekalaiseksi porukaksi. Talon jakavat eläköitynyt Majuri, tiheästi rupsutteleva vanha Bertta, äreä Heikki Nieminen urheiluhullun vaimonsa Kerttulin kera, Hemppa-norsu, taidoiltaan kyseenalainen runoilija Hugo sekä possukaksoset Pipana ja Papu. Kauhujen kaappi -seikkailu alkaa Majurin kohtalokkaasta unesta, joka selvästi enteilee jotakin karmaisevan hirvittävää tapahtuvaksi. Ja kyllä kuulkaa tapahtuukin: Hugo tipahtaa nukkekodista huoneen puolelle, mikä on kuolemanvaarallista. Asukkaat pistävät pystyyn pelastuspartion, joka suorittaa pelastusoperaation lähes täydellisesti: Hugo pääsee turvallisesti takaisin nukkekotiin, mutta jotenkin possukaksoset katoavat siinä hötäkässä. On uuden pelastusretken aika ja kaikki muistavat aivan liian hyvin kadonneen Voimamiehen tapauksen.

Kylläpä tätä olikin nautinnollista lukea. Harry Pottereiden tuskallisen pitkien lukujen jälkeen oli virkistävää lukea ääneen lyhyt luku toisensa perään. Ihastuin hirveästi nukkekoti-ideaan ja etenkin sen värikkäisiin asukkaisiin. Huumori on paitsi pierupainotteista myös runsasta ja välillä ihanan päätöntä. Hugon yksikätisyyteenkin liittyi hulvaton oheistarina, jossa kerrottiin miksi hänen puuttuva kätensä, Giorgio, päätti karata.

Tarina on hauska ja vauhdikas. Perätuulen porukan koheltaminen nauratti niin äitiä kuin lapsiakin. Kuvitus on sekin aivan mainio. Musta-keltainen väritys toimii loistavasti ja ilmeikkäiden asukkaiden persoonallisuudet näkyvät hyvin päällepäin. Kirjoitusvirheitä en huomannut, paitsi siinä kohdassa, jossa Voimamiehestä oli tullut Voimies. Enemmän hämmennystä aiheutti Pirpanan hetkellinen muuttuminen Kirpuksi, joka on kenties ollut alkuperäinen nimivaihtoehto, sillä kirjakerhon lehdessäkin possukaksosiin viitattiin Papuna ja Kirppuna.

Jostakin olen saanut sen käsityksen, että tämä olisi Kaheli sakki -sarjan aloitusosa. Ainakaan kirjan kansiteksteissä ei vihjaista sanallakaan siihen suuntaan, mutta toivon todella että jatkoa olisi tulossa. Ihana, naurettavan pöhkö kirja!