Kadonneet

 

Hannu Leimu: Kadonneet
Like 2021, 155s.

Luen mielelläni sarjakuvia ja varsinkin sarjakuvaromaaneja. Niitä vain julkaistaan Suomessa harmillisen vähän, etenkin sellaisia, joissa ei olisi supersankareita, joista en jaksa innostua. Ilahduinkin todella paljon, kun huomasin syyspuolella Liken kevätkatalogissa tämän Hannu Leimun Kadonneet-albumin. 

Kadonneet sijoittuu johonkin vaihtoehtoiseen versioon nykyajasta. Jonkinlainen sota (sisällissota? koko maailman?) on runnellut pahasti ainakin Suomea, jonka rannikolla isä vaeltaa poikansa kanssa etsimässä ihmiskauppiaiden ryöstämää vaimoaan. 

Olisin ihan hirveästi halunnut pitää enemmän tästä sarjakuvasta! Harmi kyllä petyin siihen, kuinka ohut tausta tarinalla tuntui olevan ja siihen, miten tapahtumat etenevät liian suoraviivaisesti ja jopa helposti ennalta-arvattavaa loppua kohti. Lisäksi etenkin isän ja ehkä noin 12-vuotiaan pojan välinen dialogi tuntui epäuskottavalta. Tietysti lapsikin kykenee syvälliseen keskusteluun, mutta silti... Piirrostyylikin vaati totuttelua, koska kannen perusteella odotin neliväripainatusta tai edes pehmeämpää ilmaisua, mutta Leimun teos onkin toteutettu melko teräväviivaisella tyylillä, mustavalkoisena.

Vaikka Kadonneet olikin minulle pettymys, kirjasta näkee sitä tehdyn pitkään, huolella ja kiistattomalla piirrostaidolla. Erityisesti pidin siitä, että kirjan alussa isä ja poika liikkuvat tässä nykyisen kotikaupunkini keskustassa, jonka tunnistaa samaksi vaivatta. (Joskin tässäkin minua harmitti, ettei kirjastosta näkynyt edes nurkkaa, vaikka kaksikko kulki aivan sen kulmilla...)