Palavaa lunta

 

Eve Hietamies: Palavaa lunta
Docendo 2023, 299s.

1990-luvulla, kun olin teini-ikäinen, koululla vieraili eräs nainen kertomassa, miten pelastui huumeilta. Jossakin myöhemmässä oppilaitoksessa vieraili mies, joka kertoi oman kokemuksensa. Sittemmin olen lukenut muutamia huumeita käyttäneiden elämäkertoja ja kaikkia näitä tarinoita on yhdistänyt se, että pelastus on tullut uskon kautta. Että Jumala ja Jeesus ovat ainoa tie irti huumeiden (ja alkoholin ja rikosten yms.) maailmasta. Hienoa toki kaikille heille, jotka ovat uskosta löytäneet tarvitsemansa avun, mutta olen ihmetellyt, eikö tosiaan löydy muita keinoja selviytyä.

Palavaa lunta kertoo Riikka Tuomen tarinan ihan tavallisesta tytöstä addiktiksi. Halusin lukea tämän pitkälti kirjoittajan, Eve Hietamiehen, vuoksi. Pidän Hietamiehen kirjoitustyylistä, joten uskoin että lukukokemus olisi tälläkin kertaa vähintäänkin sujuva.

Ja heti onkin todettava, että teksti on todella jouhevaa luettavaa. Kerronta on osin keskustelevaa, sillä se on tehty pitkälle Tuomea haastattelemalla, mutta mikään kysymys-vastaus -litania tämä ei todellakaan ole. Tuomi on viime vuosina toiminut muun muassa kokemusasiantuntijana ja käynyt eri paikoissa puhumassa menneisyydestään, mikä toki sekin on varmasti auttanut näin hyvin jäsennellyn lopputuloksen saavuttamisessa: Tuomi on tottunut kertomaan tarinaansa.

Saako edes sanoa, että pidin tästä kirjasta? Tuomen kokemukset eivät tietenkään ole sellaisia, että niistä olisi voinut pitää, mutta kokonaisuus on todella hyvä. Pidän Tuomen toteavasta tavasta kertoa asioita. Toisin kuin pelotteluun keskittyvä 90-luvun huumevalistus, Tuomi keskittyy kertomaan omista kokemuksistaan. Hän ei repostele yksityiskohdilla ja toisaalta toistuvasti korostaa sitä, ettei jokainen huumeiden käyttäjä tule samanlaisista oloista kuin hän ja ettei jokaisesta samanlaisissa oloista kasvaneista tule huumeiden käyttäjiä. Ei siis ole olemassa jotakin myyttistä kynnystä, jonka ylittäneista tulee automaattisesti addikteja.

Tämä ehkä menee spoilauksen puolelle, mutta erityisen paljon pidin siitä, ettei tämä kirja päättynyt jumalalliseen väliintuloon. Jos Tuomi onkin uskossa (mitä ei kirjassa millään lailla käsitellä, eikä ole tarvettakaan), niin huumeista hän pääsi eroon ennen kaikkea omasta halustaan. Motivaatiota täytyy olla ja sen täytyy löytyä itsestä.

Uskon, että tämän kirjan lukeminen tai Tuomen tarinan kuunteleminen on paljon parempaa valistusmateriaalia kuin se, mitä omassa nuoruudessa oli tarjolla. (Eipä sillä, minuun pelottelu on aina toiminut hyvin: en ole koskaan kokeillut huumeita enkä vieläkään mene lähellekään sirkkeliä tai hypi likakaivon kannen päällä.)