Tuntematon Juice Leskinen

 

Timo Kalevi Forss: Tuntematon Juice Leskinen
Like 2024

Kuten olen täällä aiemminkin tuonut ilmi, ihailen Juice Leskisen sanataituruutta ja kiinnostuinkin heti, kun kuulin että Leskisen muille tekemistä biiseistä on tulossa kirja. Lukeminen meinasi olla vähän kankeaa, kun yhteistyökuvioissa oli paljon "päällekkäisyyksiä", minkä vuoksi samoja asioita kerrattiin moneen kertaan. 

Tuntematon Juice Leskinen opetti, että tunnen itse asiassa aika huonosti suomalaista musiikkialaa - sen verran moni mainituista artisteista tai bändeistä oli minulle tuntemattomia. Toisaalta, ehkä on ihan normaalia, ettei ole kauhean hyvin perillä oman lapsuuden aikaisista iskelmätähdistä tai parin singlen muusikoista. 

Forss analysoi sekä Leskisen sanoituksia, että artistien tulkintoja. Näistä kirjassa esitellyistä biiseistä on koottu Spotifyhin soittolista, jota olisi voinut kuunnella kirjan lukemisen lomassa. Sanoituksista olisi ollut kiinnostavaa lukea pidempiä näytteitä, kuin millaisia kirjaan oli valittu. Tuntuu, että muutamasta lauseesta ei kauhean selkeää kuvaa koko sanoituksesta oikein voi saada. 

Vaikka totta kai tiesin Leskisen kirjoittaneen paljonkin sanoituksia muiden käyttöön, en tosiaankaan ollut käsittänyt, kuinka tuottelias hän kaiken kaikkiaan oli. Ja että edelleen on olemassa levyttämättömiä Leskisen tekemiä sanoituksia, se tuntuu oikeastaan aika hienolta! 

Tuntematon Juice Leskinen on teos, joka kertoo paitsi lahjakkaasta sanoittajasta, myös melkoisesta määrästä suomalaisia muusikoita, artisteja ja bändejä. Eikä sovi unohtaa, että on mukana myös pari ei-suomalaistakin yhteistyökuviota.

 

Aloittamista vaille täydellinen - ADHD työelämässä

 

Jaana Haapaluoma-Höglund & Eva Kottonen:
Aloittamista vaille täydellinen - ADHD työelämässä
Like 2025

Viisi tähteä tälle kirjalle!

En oikein osaa edes päättää, mistä aloittaisin kaiken kehumisen. Haapaluoma-Höglund ja Kottonen ovat molemmat toimittajia, joilla on adhd-diagnoosi. Heitä kiinnosti kuulla, kuinka muut adhd-ihmiset työelämässä pärjäävät ja haastatteluiden pohjalta on koottu tämä erittäin informatiivinen kirja. Ääneen pääsevät ennen kaikkea adhd-ihmiset itse, mutta välillä annetaan puheenvuoro erilaisille asiantuntijoille. Mikä ei toki tarkoita sitä, etteikö asiantuntijallakin voisi olla adhd-diagnoosia.

Työelämässä riittää haasteita varmaankin useimmilla, oli sitten nepsy tai ei. Tämän kirjan haastateltavien kertomukset olivat kerta kaikkiaan lohdullista luettavaa, sillä niin moni tuntuu saaneen muodostettua työuransa siten, ettei tyystin uuvu tai joudu maskaamaan ylettömästi.

Jos tämä kirja olisi oma eikä kirjastosta lainassa, olisin tehnyt siihen alleviivauksia ja muita merkintöjä, sillä niin monessa kohtaa tässä tuli sanoitettua itsellekin tuttuja asioita. Jokainen adhd-ihminen on piirteineen omanlaisensa, aivan kuten kaikki "normaalit" ovat keskenään erilaisia. Ei siis ole olemassa jotain valmista ohjeistusta siihen, kuinka työpaikasta voitaisiin tehdä nepsy-ystävällinen. Toisaalta moni neurokirjolla olevien työssäjaksamista edesauttava keino hyödyttäisi myös muita työntekijöitä. 

Minä sain adhd-diagnoosin kolme vuotta sitten (muistaakseni) ja jonkin verran jo ymmärrän, mitkä tekijät auttavat tai heikentävät työssäjaksamistani. Harva näistä seikoista on kuitenkaan omissa käsissäni.

Toivoisin, että tämä kirja päätyisi mahdollisimman monen työnantajan ja esihenkilön luettavaksi. Tai no, oikeastaan tämän lukemisesta olisi varmasti hyötyä ihan kaikille, jotka ovat työelämässä - tai vaikka ei olisikaan. 

Adhd tuntuu olevan edelleen huonosti tunnettu juttu. Onneksi on kirjoja, kuten tämä, jotka lisäävät tietoa.

Keskiajan hirviöt

 

Miikka Tamminen: Keskiajan hirviöt
Gaudeamus 2021, 262s.

Miikka Tammisen Keskiajan hirviöt on runsaasti kuvitettu, yleiskielinen katsaus keskiajan hirviöihin. Minkä ehkä arvasitte jo kirjan nimestä... Tämän lukeminen oli todella hauskaa! Siinä missä nykyään hirviöllä tarkoitetaan jotakin vaarallista, pelottavaa ja useimmiten fiktiivistä, keskiajalla hirviö saattoi olla melkein mitä tahansa tavallisuudesta poikkeavaa. En nyt tarkoita, että erilaisuuden kauhistelu olisi hauskaa, vaan se, että hirviöiden joukosta löytyy muun muassa kaksikasvoinen jättiläinen, jolla on punaiset polvet ja jalkaterät ja joka joutuu matkustamaan laivalla Intiaan, mikäli se halusi synnyttää. Yhdellä hirviöllä oli pitkät, lepattavat korvat, joihin se saattoi kääriytyä. Varjojalka oli yksijalkainen hirviö, joka suojasi itseään aavikolla porottavalta auringolta makaamalla selällään ja nostamalla jalkansa muodostamaan varjon itselleen. Myöntäkää pois, ettei näissä esimerkeissä ole kauheasti aineksia nykypäivän kauhugalleriassa.

Hirviöt olivat kaikessa poikkeuksellisuudessaan luonteva osa keskiaikaista elämää. Mainio kirja, josta väkisinkin oppii jotakin uutta!

Paleface - Protestilaulaja

 

Miska Rantanen: Paleface - Protestilaulaja
Johnny Kniga 2024, 334s.

En tiedä, pitäiskö tämän kirjan kohalla puhua muistelmista, historiikista vai mistä, mutta ehkä sillä ei ole niin merkitystä tässä yhteydessä. Kirjassa käydään läpi Karri Miettisen elämää lapsuudesta (suurin piirtein) nykyhetkeen. Koin luontevana sen, että yksityiselämää ei hirveästi avattu, vaan varhaisten vuosien jälkeen kerronta keskittyy monitaiturin työuraan. Vai pitääkö puhua urista monikossa, kun Miettinen on tehnyt musiikin lisäksi paljon muutakin?

Teksti on helposti lähestyttävää, hyvin taustoitettua ja hyvällä tavalla jutustelevaa. Kukaan ei edes yritä toimia kaikkitietävänä kertojana, vaan tässä säilyy semmonen inhimillinen asenne. Välillä jopa moititaan tai ainakin kummastellaan omia aikaisempia puheita/tekoja, mitä saisi näkyä muistelmissa enemmänkin. Ääneen pääsevät lukuisat Miettisen läheiset perheenjäsenistä lukuisiin työkavereihin/yhteistyökumppaneihin jne. Mitään pitkiä avautumisia ei onneksi ole, keneltäkään, vaan kirjassa vallitsee hyvä ilmapiiri.

Karri Miettistä en tunne, mutta Palefacesta mulle on muodostunu kuva sanavalmiina (ylläri!), kantaa ottavana ja noin ylipäätään fiksuna tyyppinä. Uutta suomiräppiä en kuuntele syystä, jonka Miettinen osuvasti sanoittaa: "Tällä hetkellä suosittu räppi on suhteellisen simppeliä ja kieleltään kapeaa." Sanoo Miettinen muutakin, mutta mulle juuri tuo sanavarastojen niukkuus on se suurin ongelma. Vähän kuin yrittäis rakentaa legotornin kolmella palikalla: saa niistä tornin, mutta ei kovin korkeaa tai montaa erilaista.

Vanhin poika kuluttaa musiikkia ahkerasti ja vietettiinkin yks päivä mukava tuokio kaivellen cd-laatikoista lasten tädin albumi, jolla myös Paleface vierailee! Ja on tässä tullut kuunneltua The Pale Ontologist ja Helsinki-Shangri-Lakin muutaman kerran pitkästä aikaa.

Hyvällä maulla kirjoitettu teos!

Taltuta klassikko! Olipa kerran lasten- ja nuortenkirjallisuus

Maria Laakso: Taltuta klassikko!
Olipa kerran lasten- ja nuortenkirjallisuus
Tammi 2024, 340s.
Kuvitus: Johanna Rojola

 

Maria Laakson Taltuta klassikko! -sarjan kolmannessa osassa käsitellään lasten- ja nuortenkirjoja. Ihan jokaista niistä en ole lukenut, ainakaan kokonaan, mutta kylläpä oli hauskaa luettavaa, kun oli sitä omaa lukukokemusta, johon peilata. Mutta nämä taltutukset toimii kyllä myös ilman aiempaa kokemusta ko. kirjoista!

Laakso käyttää rentoa, vauhdikasta ja ilmeikästä kieltä, joka naurattaa väkisinkin. Teksti puhuttelee lukijaa välillä suoraankin ja sehän toimii myös vallan mainiosti.

Kaksi asiaa maltoin lukemisen lomassa kirjoittaa muistiin.
Eka asia koski Lucy in the Sky with Diamonds -biisiä, jonka kirjassa mainitaan olevan Lennonin kunnianosoitus Liisa Ihmemaassa -kirjalle. Ehkä oli, ehkä ei, biisin kun on kerottu - saman Lennonin toimesta - saaneen inspiraationsa Julianin piirtämästä kuvasta, jossa kaleidoskooppisilmäinen Lucy (tarhakaveri tms.) lentää taivaalla.

Toisena tartuin siihen, kuinka Topeliuksen Maamme kirjaa käytettiin oppikirjana 1940-luvulle asti. Meillä samaista kirjaa luettiin ahkerasti vielä 1992! :D Toki meillä oli ihan oikeat oppikirjatkin, mutta eivät pölyttyneet Maamme kirjat sen paremmin kuin Vänrikki Ståhlin tarinatkaan meidän pienen kyläkoulun kirjahyllyssä.

No mutta joka tapauksessa Laakso taltuttaa lanu-klassikon poikineen ja tekee sen niin, että jos lukupinoni ei olisi jo valmiiksi huojuva, saattaisin lukaista jonkun näistä klassikoista ihan vain saadakseni kokea sen taltuttajan avustamana.

Johanna Rojolan runsas ja veikeä kuvitus on jälleen oivaltavaa ja osuvaa ja tuo oman hurmaavan lisänsä lukukokemukseen.

He olivat natseja

Katarina Baer: He olivat natseja
Teos 2016, 400s.

 

Postasin tästä kirjasta Instagramiin kesäloman alussa. Haluan tämän myös blogiin talteen, joten lievästi muokattu leikkaa-liimaa -postaus tällä kertaa.

Katarina Baerin isovanhemmista kertova kirja He olivat natseja on ollu mulla hyllyssä vuodesta 2016. Kun loman alkajaisiksi mattoja kutoessa piti vauhdissa valita seuraava kirja, aloin kuunnella tätä Baerin itsensä lukemana äänikirjana. (Kuvat katselin nyt jälkikäteen.) 

Katarina Baer on tehnyt ison selvitystyön saadakseen mahdollisimman tarkan kuvan isovanhempiensa elämästä ja siitä, olivatko he tosiaan Hitlerin aatteiden kannattajia. No käy ilmi, että olivat. Baer on haastatellut isäänsä ja muita isän puolen lähisukulaisia sekä tehnyt lukuisia matkoja eri tapahtumapaikoille saadakseen mahdollisimman realistisen kuvan menneistä tapahtumista.

Tätä kuunnellessa oli hankala olla. Natsi-Saksasta puhutaan paljon jo historian tunneilla ja se on varsin näkyvästi esillä myös elokuvissa ja kirjoissa. On ollut helppo järkyttyä kaikesta siitä, mitä natsit tekivät ja yhtä helppoa todeta, ettei näin voisi käydä enää koskaan. Paitsi että tämä äärioikeistolainen arvomaailma, rasismi ja niin edelleen ovat kuvottavan läsnä tässä nykypäivän Suomessakin. Ahdistaa ihan sikana, mikä toki on kovin suomalainen olotila. 

Baerin kirja on joka tapauksessa taidolla kirjoitettu, hyvin taustoitettu ja rakenteeltaan selkeä. Mulle uutta oli aivan kirjan alun kuvaukset baltiansaksalaisista, heistä kun en muista aiemmin kuulleenikaan. Pidin myös Baerin avoimesta tavasta pohtia isovanhempiensa merkitystä itselleen: natsius on tuomittavaa, ehdottomasti, mutta isoäiti oli silti isoäiti. Syyllisyyttä ei jälkipolvien tarvitse kantaa, mutta ylpeyttä esivanhemmista ei ole aihetta tuntea.

Lukekaa tämä, jos ette ole lukeneet.
Jos olette, lukekaa uudestaan.
Luetuttakaa kaikilla niillä, joiden mielestä pikkusen rasismia tai heikoimpien aseman heikentämistä ei ole vaarallista

Juice - Sanataiteen mestari

Arto Huhtinen: Juice - Sanataiteen mestari
Readme.fi 2024, 284s.

 

Kuten niin monelle muulle, myös minulle Juice Leskinen on suuren ihailun kohde hänen käsittämättömän monipuolisesta tavasta käyttää suomen kieltä. Olen lukenut Juicen runoja ja muita teoksia sekä kuunnellut hänen levytyksiään (musiikin osalta myönnän junnaavani tietyissä biiseissä, koska haluan), enkä lakkaa ihailemasta nerokkaita sanaleikkejä ja tapaa ilmaista asioita. Oma suosikkini on Einarin polkupyörä, jossa porukka ei ilku siksi että Einarilla on naisten polkupyörä vaan feminiini mankeli. Nerokasta!

No, tämä Arto Huhtisen tietokirjantapainen lupaa alkusanoissaan keskittyvänsä Juiceen lukijana: mitä ja miten hän luki, mitä kirjoja hankki itselleen, ketä kirjailijoita/runoilijoita ihaili ja niin edelleen. Tiesin, että Tampereella Viola-kodissa on Leskisen kirjasto ja siellä hänen kotikirjastonsa. Sitä taas en tiennyt, että tuossa kirjastossa on itse asiassa alle neljännes Leskisen kotikirjastosta. Tämä on minusta iso ongelma tämän kirjan kohdalla: millaisen kuvan Leskisestä lukijana antavat ne kirjojen rippeet, jotka alkuperäisestä kokoelmasta on jäänyt jäljelle? Ymmärrän siis täysin sen, että läheiset ovat halunneet pitää osan kirjoista itsellään. Ymmärrän senkin, että arvioiden mukaan noin 10 000 niteen kirjakokoelmaa ei kukaan ole kokonaisuudessaan halunnut (tai ehkä ennemminkin pystynyt) ottamaan haltuunsa. Mutta jos esimerkiksi minun kotikirjastostani olisi ensin läheiset poimineet ne kirjat, joilla on heille syystä tai toisesta iso merkitys, niin miten niistä jäljelle jääneistä kirjoista voisi tehdä päätelmiä minusta lukijana? Oletan nimittäin, että jäljelle jäisivät esimerkiksi Tiina-kirjat ja Otavan nuortenkirjaston kirjat, jotka eivät edusta mulle aivan rakkainta kirjallisuutta.

Toinen kirjan heikkouksista on sen rakenne. Kirjan luvut ovat lyhyitä ja kukin toimisi itsenäisenä tekstinä. Tämä toki on hyvä juttu, jos lueskelee kirjaa sieltä täältä silloin tällöin. Mutta kun kirjan luki alusta loppuun, alkoi tarinoiden ja anekdoottien toisteisuus turhauttaa. Leskisestä olisi varmasti riittänyt eri tarinat vaikka joka sivulle, samoin hänen kotikirjastonsa kirjoista. Kotikirjastostakin mainitaan turhauttavan usein samat kirjat/kirjailijat, myös ne, joiden kirjoja ei Leskisen kirjastoon asti päätynyt. Onpa muuten hankala yrittää saada selkeästi näkyviin ero Leskisen kirjaston (Viola-kodin tiloissa oleva kokoelma Leskisen kotikirjastosta) ja Leskisen kirjakokoelman (ennen sen jakamista) välillä...

Kirjaan on koottu sinne tänne myös Leskisen kirjastossa vierailleiden henkilöiden haastatteluja, jotka on tehty ikään kuin ystäväkirjamuotoon. Harmi vain, että näissä haastatteluissa ei ole nähty tarpeelliseksi kertoa miksi juuri näitä henkilöitä on haastateltu. Itse tunnistin nimeltä vain muutaman, mutta ehkä mun suomi-/manserocktietämys on keskivertoa rajallisempi.

Kirjassa on runsaasti valokuvia. Ihan kaikkien kuvien merkitystä en hahmottanut, kuten en sitäkään, millä logiikalla kuvat oli valittu. Instagramissa jo tuohduinkin siitä, kuinka kirjassa kerrotaan kiinnostavasta asiasta X, mutta kuvaa ei ole nähty tarpeelliseksi liittää mukaan. Esimerkiksi s.189 kerrotaan, kuinka Hannu Hyttinen onnistui vuonna 1985 saamaan mahtavan yhteiskuvan Leskisestä, Pate Mustajärvestä ja Martti Syrjästä. Okei, hienoa. Tätä kuvaa ei kuitenkaan kirjasta löydy. Ei löydy kuvaa myöskään Paul McCartneyn Leskiselle kirjoittamasta viestistä, mutta kylläkin Leskisen uimakandidaatin ja -maisterin todistuksista. Arvatkaa kumpi ois ollu kiehtovampaa tutkittavaa?!
Myös Leskisen massiivista hautamuistomerkkiä kuvataan runsain sanoin, mutta kuvan joutuu googlata ihan itse.

Odotin tosiaan kirjaa Leskisen kotikirjastosta ja hänen lempikirjoistaan. Kun tässäkin kirjassa todetaan useaan otteeseen Leskisen tehneen paljon merkintöjä ja muistiinpanoja kirjojen marginaaleihin, niin niitä olisin toivonut hyödynnettävän. Nyt vain muutama kirja edes mainitaan nimeltä, näistä Leskisen merkinnöistä vielä harvempi. Juice - Sanataiteen mestari onkin ennen kaikkea kirja ihmisistä ja tapahtumista Leskisen kirjastossa. Se on vähän kuin pienen piirin historiikki kovissa kansissa: tärkeä heille, mutta ei tarjoa kaltaiselleni Leskisen sanataituruuden ihailijalle paljonkaan. 

Yhden uuden (tai jo unohtamani) asian kirja kuitenkin kertoi: Leskisellä diagnosoitiin 2000-luvun alussa asperger. Tämä selittää mielestäni valtavan paljon Leskisen persoonaa ja erittäin paneutunutta asennetta kiinnostuksenkohteisiinsa! Olisikin mielettömän hienoa, jos joku nepsyasioihin perehtynyt taitava kirjoittaja ottaisi hommakseen kirjoittaa Juice Leskisestä elämäkerran autisminkirjon näkökulmasta. Sellainen teos tekisi hyvää myös autismitietouden lisäämisen kannalta. Että sitä kirjaa odottelen seuraavaksi. :)

Kirjallisuuden kiihottava historia

Silvia Hosseini: Kirjallisuuden kiihottava historia
Gummerus 2023, 378s.

 

Silvia Hosseinin teos Kirjallisuuden kiihottava historia, perustuu kirjailijan samannimiseen audiosarjaan, mutta on sisällöltään laajempi. Hosseini kuljettaa lukijaa kuin aikamatkailijaa antiikista nykyaikaan, perehtyen kunkin aikakauden eroottiseen kirjallisuuteen. Luonnollisesti erotiikka on eri aikakausina ja eri puolilla maailmaa nähty eri tavoin, joten Hosseinin esittelemät teokset ja tekstit eivät nykylukijan näkökulmasta välttämättä vaikuta järin hekumallisilta. Maantieteellisesti Hosseini on rajannut kirjassa käsiteltävät teokset pääosin Eurooppalaiseen ja Pohjois-Amerikkalaiseen kirjallisuuteen. Näin rajattunakin tarjolla oleva kattaus kirjallisuutta on hyvin mielenkiintoinen ja runsas.

Kirjallisuuden kiihottava historia toimii, kuten parhaat tietokirjat aina: se tempaa mukaansa ja saa haluamaan enemmän (sic!) tietoa. En edes kuvitellut tuntevani vanhempaa eroottiseksi luokiteltavaa kirjallisuutta, mutta näköjään nykykirjallisuuden tuntemuksessani on isoja aukkoja siinäkin.

En edes yritä tiivistää kirjan sisältöä tähän, mutta eräs Hosseinin esiin nostama asia tavallaan yllätti. Kun on elokuvien, television ja muun kuvallisen viestin saralla ikään kuin tottunut vahvaan mieskatseeseen, voi tulla yllätyksenä, että kirjallisuuden saralla heteromiehet ovat jääneet naisten ja seksuaalisen moninaisuuden varjoon. "[N]ykyisin heteromiesten eroottinen mielikuvitus leimataan herkästi tunkkaiseksi, vastenmieliseksi, jopa kyseenalaiseksi.", kirjoittaa Hosseini.

Teoksessa on runsaasti tekstinäytteitä ja olikin kiinnostavaa nähdä, kuinka erilaisin tavoin erotiikasta on kirjoitettu. On eufemismeja ja kuvailematta jättämistä, on runollista ja vertauskuvallista lähestymistapaa. Kuvataan tunteita tai jätetään ne täysin sivuun, sanoitetaan yksityiskohtaisesti mitä kukakin tekee kenelle ja millä tavoin. On häveliästä ja hätkähdyttävän roisia kielenkäyttöä. 

Jos jaksaa etsiä, kirjallisuus tarjoaa erotiikankin saralla ihan varmasti jokaiselle jotakin.

Vilkkumaa

 

Maija Vilkkumaa & Miina Supinen:
Vilkkumaa
Gummerus 2023, 432s.

Olen kuunnellut Maija Vilkkumaan musiikkia kutakuinkin hänen uransa alkuajoista lähtien. Mikään superfani en voi väittää aina olleeni, sillä elämässäni on ollut myös niitä kausia, jolloin en ole kuunnellut oikein mitään musiikkia. Viimeistään Se ei olekaan niin -albumista asti Vilkkumaa on kuitenkin ollut se artisti, joka on tuntunut löytävän juuri oikeat sanat ja sävelet kuvaamaan minun(kin) tunteitani ja ajatuksiani. Niin, sanoittajana Vilkkumaa on todella taitava: suomen kieli taipuu upeasti ja ennakkoluulottomasti, eikä kuulijan tarvitse pelätä oletusriimien kaltaisia velttouksia. Esiintyjänäkin Vilkkumaa on mahtava, kuten koko yhtyeensäkin. Kun olen päässyt keikalle, olen raivannut tieni eturiviin, laulanut äänen käheäksi ja tanssinut itseni hikeen. Mahtavia kokemuksia ovat olleet ne. :)

Mutta nyt tähän kirjaan, jonka ostin heti ekana kirjamessupäivänä ja johon lauantaina jonotin tekijöiden nimmarit <3  Vilkkumaa on Vilkkumaan ja Miina Supisen yhteistyönä kirjoittama elämäkerta, joka luonnollisesti painottaa uraa. Kertojaääni on Vilkkumaan oma ja kerronnan tapa niin välitön ja luontevasti poukkoileva, että tuntuu kuin istuisi kahvilla Vilkkumaan kanssa. Luvut ovat lyhyitä ja ne on nimetty hauskasti. Lukeminen onkin nopeaa ja siinä mielessä helppoa, että tapahtumat etenevät kronologisesti. Suomen ja maailman tapahtumista kerrotaan sopivassa määrin, minkä oletan auttavan nuorempia lukijoita hahmottamaan sen, miten monin tavoin maailma oli eri vielä 30 tai 20 vuotta sitten. Auttaa se toki meitä keski-ikäisiäkin: kun on omat kokemukset ja muistot vaikka sieltä vuosituhannen vaihteesta, on ihan hyväkin pysähtyä miettimään, että niin, silloin tuo ja tuokin juttu oli tosiaan vielä ihan tavallista...

Kerronnan jutusteleva tyyli on hauskan rönsyilevä. Joitakin asioita tai termejä voidaan avata hyvinkin helposti ymmärrettäviksi ja sitten yhtäkkiä kertoja innostuukin selittämään, kuinka "[h]ain pianosta E7#9-soinnun ja fiilistelin sitä. Soinnussa oli yhtä aikaa molli- ja duuriterssi, sillä samalla kun soinnun pääteho on duuri, #9-ääni on sama kuin soinnun molliterssi." tai että "tutkinnan kohteeksi valikoitui henkilöviitteinen allatiivi." Miten ihana luotto lukijan kykyyn ymmärtää, mistä on kyse! Ja siis toki sijamuodot pitäisi osata, mutta joskus kun unta odotellessa yritin muistella sijamuotoja, mukaan yritti livahtaa myös laksatiivi, mikä kertonee jotain mun sijamuototietouden tasosta.

Vilkkumaa kertoo paitsi urastaan, myös henkilökohtaisesta elämästään. Linjaus on kautta kirjan sama: kerronta on avointa, mutta ei missään nimessä sensaationhakuista tai paljastuskirjamaista. Ikävätkin asiat käydään läpi, mutta hyvällä maulla ja aika lempeästi.

Perinteisistä artisti-/bändielämäkerroista Vilkkumaa eroaa muun muassa siinä, ettei kirjasta löydy diskografiaa tai vaikkapa listaa kultalevyistä tai palkinnoista. Vaikka pidänkin siitä, ettei kirjassa syväanalysoida joikaisen levyn jokaista biisiä, olisin halunnut lukea enemmän biisien taustoista. Ylipäätään olisin halunnut lukea enemmän! Tätä lukiessa oli jotenkin älyttömän kiva olo koko ajan.

Että toive sitä seuraavaa omaelämäkertaa varten: enemmän kaikkea! More is more!

Mikä sotku

Einat Tsarfati: Mikä sotku
opas sotkuiselle ihmiselle
Hertta 2023, 224s.
Suom. Riina Behl

 

Mikä sotku on herttainen kirja. Se on ehkä runsaasti kuvitettu tai sarjakuvamuotoinen tietokirja, jonka sävy on humoristinen, hyväksyvä ja jonka vinkit sotkujen selvittämiseksi ovat niin helppoja, ettei niistä lukeminen kuormita ja ahdista.

Minä haluaisin olla siisti ihminen. Epäjärjestys, sotku, lika ja tavarapaljous tekevät minut levottomaksi. Hetkittäin olenkin siisti, mutta useimmiten lasken tavaroita käsistäni ihan minne sattuu. Muodostan epämääräisiä pinoja ja kasoja, jotka ovat joko matkalla jonnekin, tai joita (muka) tarvitsen niin pian, että niitä on turha viedä välissä oikeille paikoilleen. Aivan kaikelle ei edes ole sitä myyttistä "omaa paikkaansa"...

Tsarfati esittää käytännön vinkkejä siitä, miten järjestää kotia järjestämättä sitä. Jos vaikka kylpyhuoneessa on liuta purnukoita, on ihan sama onko osa niistä tyhjiä tai sisältö vanhentunutta: kun asettelet ne siistiin riviin, näyttää jo paljon paremmalta! Sama oikeastaan missä tahansa muualla. Vaikka tavarat eivät olisi oikeilla paikoillaan, siistissä rivissä mikä tahansa näyttää paremmalta. 

Kirjan kuvitus on viehättävää ja puna-musta värimaailma toimii todella hyvin. Tällaisia kirjoja haluaisin lukea enemmän! En minä tämän avulla siistiksi muuttunut, mutta hetken aikaa saatan sietää sotkua hieman paremmin.

Peilisalissa

Liv Strömquist: Peilisalissa
Sammakko 2023, 144s.
Suom. Helena Kulmala

 

Sarjakuvien suhteen olen todella valikoiva. Jos piirrostyyli ei pikaisen vilkaisun perusteella näytä kivalta, mielenkiintoiseltakin vaikuttanut albumi jää lukematta. Liv Strömquistin sarjakuva-albumit ovat kuitenkin poikkeus. Hänen piirrostyylinsä on jotenkin kankea ja kirjojen tekstaus - ainakin näissä suomenkielisissä versioissa - epäsiistiä, joten visuaalisesti nämä ovat kaikkea muuta kuin mitä normaalisti lukisin. Mutta Strömquist käsittelee teoksissaan kiinnostavia aiheita ja tekee sen niin selkeästi ja ajatuksiaherättävästi, että hän on sarjakuvien tekijöistä yksi suosikeistani.

Peilisalissa käsittelee kauneutta, fyysistä sellaista. Kauneusihanteet toki vaihtelevat aikakauden ja maantieteellisen sijainnin mukaan, yksilöllisesti tietysti myös. Strömquist pyörittelee kauneutta pääsääntöisesti länsimaisen kauneuskäsityksen mukaan. Hän pohtii sosiaalisen median vaikutuksia suhteessamme kauneuteen ja omaan ulkonäköön ylipäätään, käyttäen esimerkkeinä paria Kardashiania. Siinä missä kauneus oli kauan sitten ominaisuus joka määräytyi geenien/olosuhteiden/sattuman mukaan, nykyisin kauneus on jotain, mitä tavoitellaan. Jos peilikuva näyttää omasta mielestä ei-kauniilta tai puntarin lukemat eivät miellytä, koetaan ikään kuin velvollisuudeksi alkaa tehdä jotakin. Kauneuden koetaan olevan jokaisen saavutettavissa, jos vain näkee tarpeeksi vaivaa...

Strömquist pohtii kauneutta myös valuuttana. Toisinaan miellyttävä ulkonäkö on ollut valttikortti aviopuolisoa etsittäessä, ehkä se on sitä osin myös nykyään. Jo mainitut Kardashianit tekevät ulkonäöllään hyvää tiliä. Merkittävää heidän kohdallaan on se, että valta on heillä itsellään: he päättävät olla kuvattavana tai kuvaavat itse, valitsevat itse julkaistavat kuvat ja myös keräävät voitot itse. 

Kauneuden arvon voidaan nähdä tulevan siitä, että se ei ole pysyvää. Ikääntyminen muuttaa väistämättä fyysistä ulkonäköä. 

No, voisin pyöritellä näitä Peilisalissa:n aiheita paljonkin, mutta varmasti saatte niistä enemmän irti lukemalla kirjan itse. ;) Helena Kulmalan suomennos on tasokas, jälleen kerran. Albumin ainoa miinus on sivunumeroiden puute! Kirjan alkusivulla mainitaan, että taustapiirroksia ja pari muuta piirustusta on tehnyt Strömquistin lisäksi kolme muutakin henkilöä. Heidän osuutensa kerrotaan sivunumeroin, mutta koska niitä ei ole merkitty, saa nähdä melkoisesti vaivaa, mikäli haluaa heidän piirroksiaan tutkia ja esimerkiksi vertailla Strömquistin piirrosjälkeen.

Naisia autismin kirjolla

Clara Törnvall: Naisia autismin kirjolla
Atena 2023, 197s.
Suom. Christine Thorel

 

Sain ystävänpäivänä ADHD-diagnoosin, yli 43-vuotiaana. Tiedän, ettei ADHD kuulu autismin kirjoon, mutta tunnistan itsestäni valtavan paljon tässäkin kirjassa mainittuja autisteille tyypillisiä piirteitä. Erilaiset taustaäänet voivat häiritä minua kohtuuttoman paljon, stimmailen lähes koko ajan ja saatan innostua jostakin asiasta tai tekemisestä todella paljon. Haastavinta on kuitenkin se, kuinka paljon välillä joutuu pinnistellä peittääkseen sen, kuinka hankalia jotkut sosiaaliset tai arkiset tilanteet voivat olla.

Clara Törnvall kirjoittaa naisten autismista monipuolisesti. Kirjan aikana hän hakeutuu tutkimuksiin ja saa lopulta autismidiagnoosin. Omien kokemustensa rinnalla Törnvall kuljettaa autismitutkimusten historiaa ja varsinkin sen ongelmakohtia. Autismi, kuten masennuskin mielletään herkästi tietynlaiseksi, jolloin poikkeavat ilmenemismuodot sivuutetaan. Eivät läheskään kaikki autistit ole sisäänpäinkääntyneitä neroja, aivan kuten kaikki masentuneetkaan eivät makaa ympäri vuorokauden sängyssä täysin toimintakyvyttöminä.

Autismi on vahvasti periytyvää, mutta sen aiheuttajaa ei tunneta. Siinä missä Down syndrooman aiheuttaa ylimääräinen kromosomi, autististen henkilöiden dna ei poikkea "normaalista". Oli kiinnostavaa lukea siitä, kuinka erään tutkimuksen mukaan autistiset henkilöt osaavat toimia keskenään, mutta ongelmia alkaa ilmetä siinä vaiheessa, kun tutkimusryhmässä sekoittuvat autistiset ja neurotyypilliset. 

Törnvall nostaa useasti esiin sen, että autismeilta vaaditaan sopeutumista neurotyypillisten toimintatapoihin ja rakenteisiin, vaikka samaa sopeutumista ei odoteta neurotyypillisiltä suhteessa autistisiin. Ristiriitaista.

Naisia autismin kirjolla on puhutteleva teos. Erityisesti mieleen jäi kohta, jossa kerrotaan siitä, kuinka vanhempien huolta lapsen mahdollisesta autismista ei oteta todesta, jos lapsi suoriutuu koulusta. Lapsi sinnittelee koulupäivät ja romahtaa kotona, mutta koska se ei näy koulussa, apu viivästyy tai jää kokonaan saamatta.

Kesyttömät

Kaisa Pulakka: Kesyttömät
Eläinjumalia, hirviöitä ja ihmisen parhaita ystäviä
Atena 2023, 221s.

 

Lueskelin Kaisa Pulakan hienoa tietokirjaa Kesyttömät hitaasti nautiskellen. Kirjassaan Pulakka kertoo 19 eläimestä, niihin liittyvistä tarinoista, uskomuksista ja kulttuurien eroista näitä eläimiä kohtaan. Kuvitusta olisin toivonut enemmän, mutta toisaalta yksi näyttävä kuva kustakin eläimestä toimii sekin ihan hyvin.

Kesyttömät olisi aivan mahtava lukupiirikirja! Varmaan liki jokaiselta löytyy omakohtaisia tarinoita eläimistä ja jonkinlaisia käsityksiä eri lajeista on niilläkin, jotka eivät ole eläinten kanssa olleet tekemisissä. Olen kasvanut maatilalla ja eri aikoina pihapiirissämme asui erinäinen määrä lehmiä, lampaita, kanoja, fasaaneja, kaneja, kissoja, koiria ja yksittäisiä sikoja. Lehmät ovat minusta kauniita ja keskimmäisen lapsen silmäripsiä olenkin kehunut lehmän ripsiksi. Kissat näen viehättävän itsenäisinä ja mikäli kuopus ei olisi niin tolkuttoman allerginen, haluaisin hankkia meille oman kissan. Lampaiden kanssa pärjäsin hyvin, kunhan muisti olla kääntämättä selkäänsä pässille liian pitkäksi aikaa - se nimittäin puski mielellään. Pullokaritsat kesyyntyivät melkein riesaksi asti. Ne olivat todella nokkelia karkailemaan aitauksesta ja juoksemaan perään. Kotipiirin eläimistä pääsääntöisesti tykkäsin. Sonneja pelkäsin, samoin päälle hyökkivää kukkoa.

Sutta en ole koskaan nähnyt luonnossa, mutta vuosi pari sitten niitä liikkui kotikodin nurkilla pelottavan paljon. Lapsena jäi kerran Pikku kakkonen kesken, kun isä lähti näyttämään minulle ja isosiskolle karhun jälkeä. Ajettiin jollekin melko läheiselle pellolle ja iltahämärissä tiirailtiin isoa jalanjälkeä. Karhu oli siinä vaiheessa jo ties miten kaukana, mutta minä pelkäsin niin paljon, että juoksin saman tien takaisin autoon ja käperryin takapenkin eteen lattialle piiloon. 

Mutta se minusta ja minun eläinsuhteistani.
Pulakan kirja on hillitystä sivumäärästään huolimatta melkoinen runsaudensarvi. Ensinnäkin "eläinvalikoima" on kiinnostava. Pulakka käsittelee kissoja ja koiria, lehmiä, lampaita ja hevosia, käärmeitä ja korppeja, mehiläisiä ja hämähäkkejä sekä lukuisia muita. Monipuolinen käsittelytapa antaa ainakin tällaiselle korkeintaan keskiverron yleistiedon omaavalle paljon ajateltavaa ja uutta tietoa. En tienny, että karhut osaavat viheltää! Sen haluaisin kuulla. Sopivalta etäisyydeltä.

Rottien kohdalla Pulakka pohtii sitä, millainen yhteys noitavainoilla ja niitä seuranneella kissavihalla (etenkin mustat kissat kun yhdistettiin noituuteen) oli rottien määrän lisääntymiseen ja mustan surman leviämiseen euroopassa. Kiinnostava näkökulma tämäkin.

Pulakan tekstiä on miellyttävä lukea. Tietoa on paljon, mutta faktaähkyä ei synny, kun asiat ilmaistaan näin jouhevasti.

Sotapäiväkirjat 1939-1945

Astrid Lindgren: Sotapäiväkirjat 1939-1945
WSOY 2016, 262s.
Suom. Kari Koski

 

Tässäpä jälleen yksi ikuisuuden kesken ollut kirja, jonka viimein sairauslomalla sain luettua loppuun. Lukeminen ei edes ollut raskasta, vaikka aihe näin Ukrainan sodan aikaan tulikin lähelle. Ehkä se jopa teki kirjasta ajankohtaisemman?

Astrid Lindgren piti sotapäiväkirjaa koko toisen maailmansodan ajan. Hän työskenteli kirjeiden sensuuriosastolla, joten hän sai sodasta sellaistakin tietoa, josta ei uutisissa puhuttu. Päiväkirjoihinsa Lindgren liitti kopioita joistakin kirjeistä sekä lehdistä leikkaamiaan kuvia ja uutisia. Pääpaino kuitenkin on Lindgrenin omissa teksteissä, jotka hänen tyttärensä Karin Nyman kirjoitti puhtaaksi.

Lindgren käsittelee sotaa näkökulmasta, johon en itse ole kirjallisuudessa tainnut aiemmin törmätä: puolueettomasta maasta tarkasteltuna, mutta silti aivan sodan välittömässä läheisyydessä. Teksti ei tokikaan käsittele pelkästään sotaa ja sen vaikutuksia arkeen. Lindgren kirjoittaa paljon myös lapsistaan ja heidän koulutaipaleistaan, omista käsikirjoituksistaan (etenkin Peppi Pitkätossusta) sekä aviokriisistään, jonka syyt jättää kuitenkin kirjaamatta.

Nyt kun olen kirjan lukenut, en voi ymmärtää, miksi se jäi vuosia sitten kesken. Ehkä lukuhetki oli auttamattoman väärä ja siksi se jäi muistiini raskassoutuisena - mitä se ei todellakaan ollut.  

Erittäin kiinnostava kirja nimenomaan siitä, miltä koko maailmaa ravisuttanut sota näytti sivusta katsottuna. No, toki sota vaikutti monin tavoin myös ruotsalaisten arkeen muun muassa ruoan, hygieniatuotteiden, vaatteiden ja niin edelleen säännöstelynä eikä pidä unohtaa sotalasten ja pakolaisten vastaanottamista. Eikä puolueettomuutta ollut helppo säilyttää, tietenkään. Onneksi luin!

Palavaa lunta

 

Eve Hietamies: Palavaa lunta
Docendo 2023, 299s.

1990-luvulla, kun olin teini-ikäinen, koululla vieraili eräs nainen kertomassa, miten pelastui huumeilta. Jossakin myöhemmässä oppilaitoksessa vieraili mies, joka kertoi oman kokemuksensa. Sittemmin olen lukenut muutamia huumeita käyttäneiden elämäkertoja ja kaikkia näitä tarinoita on yhdistänyt se, että pelastus on tullut uskon kautta. Että Jumala ja Jeesus ovat ainoa tie irti huumeiden (ja alkoholin ja rikosten yms.) maailmasta. Hienoa toki kaikille heille, jotka ovat uskosta löytäneet tarvitsemansa avun, mutta olen ihmetellyt, eikö tosiaan löydy muita keinoja selviytyä.

Palavaa lunta kertoo Riikka Tuomen tarinan ihan tavallisesta tytöstä addiktiksi. Halusin lukea tämän pitkälti kirjoittajan, Eve Hietamiehen, vuoksi. Pidän Hietamiehen kirjoitustyylistä, joten uskoin että lukukokemus olisi tälläkin kertaa vähintäänkin sujuva.

Ja heti onkin todettava, että teksti on todella jouhevaa luettavaa. Kerronta on osin keskustelevaa, sillä se on tehty pitkälle Tuomea haastattelemalla, mutta mikään kysymys-vastaus -litania tämä ei todellakaan ole. Tuomi on viime vuosina toiminut muun muassa kokemusasiantuntijana ja käynyt eri paikoissa puhumassa menneisyydestään, mikä toki sekin on varmasti auttanut näin hyvin jäsennellyn lopputuloksen saavuttamisessa: Tuomi on tottunut kertomaan tarinaansa.

Saako edes sanoa, että pidin tästä kirjasta? Tuomen kokemukset eivät tietenkään ole sellaisia, että niistä olisi voinut pitää, mutta kokonaisuus on todella hyvä. Pidän Tuomen toteavasta tavasta kertoa asioita. Toisin kuin pelotteluun keskittyvä 90-luvun huumevalistus, Tuomi keskittyy kertomaan omista kokemuksistaan. Hän ei repostele yksityiskohdilla ja toisaalta toistuvasti korostaa sitä, ettei jokainen huumeiden käyttäjä tule samanlaisista oloista kuin hän ja ettei jokaisesta samanlaisissa oloista kasvaneista tule huumeiden käyttäjiä. Ei siis ole olemassa jotakin myyttistä kynnystä, jonka ylittäneista tulee automaattisesti addikteja.

Tämä ehkä menee spoilauksen puolelle, mutta erityisen paljon pidin siitä, ettei tämä kirja päättynyt jumalalliseen väliintuloon. Jos Tuomi onkin uskossa (mitä ei kirjassa millään lailla käsitellä, eikä ole tarvettakaan), niin huumeista hän pääsi eroon ennen kaikkea omasta halustaan. Motivaatiota täytyy olla ja sen täytyy löytyä itsestä.

Uskon, että tämän kirjan lukeminen tai Tuomen tarinan kuunteleminen on paljon parempaa valistusmateriaalia kuin se, mitä omassa nuoruudessa oli tarjolla. (Eipä sillä, minuun pelottelu on aina toiminut hyvin: en ole koskaan kokeillut huumeita enkä vieläkään mene lähellekään sirkkeliä tai hypi likakaivon kannen päällä.)

Ystävyys

Mirja Hämäläinen: Ystävyys
Kosmos 2022, 10h 38min
Lukija: Heljä Heikkinen

 

Pidin todella paljon Mirja Hämäläisen edellisestä kirjasta, Avoimet suhteet, ja odotinkin todella paljon tätä Ystävyys-kirjaa. Aloitin lukemisen ihan perinteisenä kirjana, mutta koska se oli kirjastosta ja varausjonoa oli, en ehtinyt eräpäivään mennessä kovinkaan pitkälle. No, onneksi pystyin jatkamaan kirjaa äänikirjan muodossa.

Ystävyys on kiinnostava teos, aivan kuten odotinkin. Toisaalta se on harmillisen keskiluokkainen ja naiskeskeinen, joskin kirjailija kyllä kertoo tämän suoraan ongelman/haasteen itsekin tiedostaen. Eniten tämä näkökulman kapeus häiritsi minua pienissä yksityiskohdissa. Esimerkiksi silloin, kun Hämäläinen mainitsee, kuinka ystäville sopivat parhaiten sellaiset lahjat, jotka ovat tavalla tai toisella ylellisiä. Kuten vaikka kalliit herkut tms. Itse olen lahjojen kanssa sillä tasolla, että yhdelle askartelin vuosi sitten poikakalenterin, jonka kuvat vaihtelivat Dingosta Paavo Väyryseen. Viime jouluna ystävien paketeista löytyi kaikenlaista epämääräistä kirjotuista pienistä tauluista munakelloon ja itse askarrelluista silmälasinauhoista (mikähän niiden oikea nimi on?) itse sidottuun muistikirjaan. Ei siis mitään luksusta, vaan jotain, minkä kuvittelen huvittavan lahjan saajaa. Mutta tuskinpa tätäkään lahjomistyyliä kannattaa mitenkään yleispäteväksi ohjeeksi lähteä väittämään.

Hämäläinen käsittelee ystävyyttä monelta kantilta, sivuten myös parisuhteita, jotka nykyisin perustuvat pitkälti ystävyyteen. Rakkauden lisäksi, tietysti. Erityisesti kiinnostuin työystävyyden käsitteestä, jonka tarkkaa määritelmää en enää muista, mutta joka ei välttämättä jatku sen jälkeen, jos toinen osapuoli vaihtaa työpaikkaa. Kestävässä ystävyydessä suhteeseen panostetaan saman verran, odotukset ovat suurin piirtein samat ja parhaimmillaan itse ystävyydestäkin pystytään keskustelemaan yhdessä.

Vaikka äänikirja oli toimiva formaatti, tämä kirja on varmasti parhaimmillaan perinteisesti luettuna, jolloin voi pysähtyä tekemään muistiinpanoja. Uskonkin hankkivani tämän kirjan omaan hyllyyni ja palaavani siihen vielä uudestaan.

Nuoren antirasistin käsikirja

Tinashe Williamson: Nuoren antirasistin käsikirja
Otava 2022, 72s.
Suom. Terhi Width
Kuvitus: Thea Jacobsen

 

Nuoren antirasistin käsikirja on näppärän kokoinen ja selkeästi koottu tietokirja nuorille. Kirjan teossa on ollut mukana kahdeksan norjalaista nuorta, joiden sukujuuret ovat jossakin muualla. Sekä näiden nuorten että Williamsonin kertomien esimerkkien avulla rasismin moninaisuus tulee selvästi ilmi.

Kirjassa on nelivärikuvitus, joka elävöittää ja keventää raskasta aihetta. Teksti on kyllä kautta linjan kevyehköä ja helppoa. Lukujen välissä on jokin merkittävä lause, joka toimii inspiraationa ja/tai kannustimena tehdä antirasistisia tekoja.

Kirjassa käsitellään muun muassa rasistisia rikoksia sekä rakenteellista rasismia. Voi olla hyvä herätellä lukijaa huomaamaan arkisia asioita, joissa näkyy ajatus siitä, etteivät vaikkapa kaikkia tuotteita ole suunniteltu kaikille ihmisille. Ihonväriset sukkahousut eivät ole kaikkien ihmisten ihon värisiä, kuten eivät perinteiset laastaritkaan, joiden  on tarkoitus olla mahdollisimman huomaamattomia.

Williamson saa näkemään rasismia sellaisissa arkisissa yhteyksissä, joissa tuskin on alunperin tarkoitettu loukata. Siksi onkin tärkeää, että näitä asioita nostetaan esille, jotta oppisimme välttämään niitä jatkossa.

Erittäin tärkeä ja hyvin kirjoitettu tietokirja, paitsi nuorille, myös aikuisille.

Kayn poppakonstit

Adam Kay: Kayn poppakonstit
Art House 2022, 405s.
Kuvitus: Henry Paker
Suom. Ari Jaatinen

 

Kayn poppakonstit on hauskinta, mitä olen lukenut aikoihin!
Kay on koonnut yksiin kansiin lääketieteen historian, joskaan yhteen kirjaan ei luonnollisesti mahdu kuin pieni osa kaikesta siitä, mitä kaikkea (hullua) vuosituhansien aikana on keksitty ja kokeiltu.

Kirja on jaettu lukuihin, joissa käsitellään esimerkiksi aivoja, ruoansulatusta, keuhkoja, luita ja genetiikkaa. Jokaisen luvun lopusta löytyy tulevaisuutta ennustavan robotin näkemyksiä, no, lääketieteen tulevaisuudesta kyseisellä saralla, sekä jokin mielenkiintoinen entisaikojen hoito-ohje tms. Esimerkiksi jos olet ihastunut johonkuhun jonka toivoisit ihastuvan sinuun, kirjasta löytyy ohje siihen, miten näppärästi tämä tapahtuu. Tarvitset vain ihastuksesi kakkaa, vähän tulta ja sen jälkeen pitäisi vielä päästä puhaltamaan poltetusta kakasta tehty jauhe sen ihastuksen naamalle.

Kay kyllä käsittelee asioita sinänsä vakavasti, mutta kuitenkin runsaalla huumorilla höystettynä. Henry Pakerin kuvitus on aivan loistava huumorintäydentäjä ja asioiden havainnollistaja. Hihittelin ja naurahtelin tätä lukiessa aika paljon, mutta vielä enemmän kertoilin kenelle tahansa lähellä olevalle henkilölle jännittäviä faktoja, joista juuri luin "eräästä lääketieteen kirjasta".

Kayn poppakonstit sopii kaikenikäisille lääketieteestä, historiasta ja varsinkin lääketieteen historiasta kiinnostuneille lukijoille.

Taltuta klassikko goes länsimainen kirjallisuus

Maria Laakso: Taltuta klassikko goes länsimainen kirjallisuus
Tammi 2021, 316s.
Kuvitus: Maria Laakso

 

Harva tietokirja on ihastuttanut niin paljon, kuin Maria Laakson Taltuta klassikko. Ei siis ole mikään ihme, että tämä Taltuta klassikko goes länsimainen kirjallisuus on ihan loistava.

Tällä kertaa Laakso taltuttaa länsimaisen kirjallisuuden klassikoita (kuka olisi arvannut!), kuten Danten Jumalaisen näytelmän, Daniel Defoen Robinson Crusoen, Mary Shelleyn Frankensteinin ja Italo Calvinon Jos talviyönä matkamies:hen. Saa taivuttaa paremmin, minä en nyt osaa.

Laakson taltuttamista klassikoista olen lukenut vain muutaman: tuttuja tarinoita olivat Gulliverin retket, Hamlet, Ylpeys ja ennakkoluulo sekä Frankenstein. Ja kun sanon tuttuja, ei se välttämättä tarkoita, että kirjasta olisi jäänyt kovin pysyviä muistijälkiä. Esimerkiksi Gulliverin matkat lähinnä hämmästytti pitkäveteisyydellään, vaikka luinkin sen aikuisena ja tiesin lukevani satiiria.

Laakson kertomana Gulliverinkin seikkailut kuulostivat silti lähes hauskoilta! Laakso kirjoittaa vauhdikkaasti ja rempseästi, niin että tiukkapipoisempaa kirjallisuusihmistä saattaisi jo harmittaa.

Kaikin puolin oivallinen ja opettavainen lukukokemus, jota suosittelen kaikille viihdyttävää luettavaa kaipaaville.

PS: blogissani tullee olemaan tänä keväänä tavallista hiljaisempaa. Olen aloittanut kirjastoalan opinnot avoimessa ammattikorkeakoulussa ja saatoin innostua kurssitarjonnasta enemmän kuin mihin oikeasti olisi aikaa. Joten bloggaamisen täytyy todennäköisesti välillä odottaa vuoroaan töiden, perheen, kotitöiden ja niiden opiskeluiden jälkeen.

Kirjontaa niille joita v*tuttaa

Mari Hyypiä: Kirjontaa niille, joita v*tuttaa
Into 2021, 112s.

 

En ole tehnyt mitään käsitöitä pitkiin aikoihin, mutta - oho, valehtelin! Virkkasin kesällä loppuun yhden pienen peiton, joka on ollut kesken jo useamman vuoden. Mutta jos sitä ei lasketa...

Joka tapauksessa Mari Hyypiän kirja Kirjontaa niille, joita v*tuttaa innosti tarttumaan kirjontavälineisiin pitkän tauon jälkeen. Mietelauseet eivät ole lemppareitani, mutta tästä kirjasta löytyy vähän töpäkämpiä lausahduksia, joista valita.  

Ihastuin heti tähän: "Vaikka uskot itseesi, voit silti olla ihan paska." Ei muuta kuin kynä käteen (ja paperia ja tussi ja viivotin, koska olen aina ollut vähän huono tässä mallien siirtämisessä kankaalle...) ja teksti tyynyliinaan. Tyynyliinan väriksi valitsin kulahtaneen harmaan ja itse kirjailun toteutin neljällä eri vaaleanpunaisen sävyllä. 

Tarkoitus oli ilahduttaa kyseisellä tyynyliinalla kaveria syntymäpäivänä, mutta annoinkin jo aiemmin, kun hän joutui urheiluvamman takia leikkaukseen ja saikulle. Oli jotenkin osuva lause ja saajakin ilahtui! :)