 |
| Arto Huhtinen: Juice - Sanataiteen mestari Readme.fi 2024, 284s. |
Kuten niin monelle muulle, myös minulle Juice Leskinen on suuren ihailun kohde hänen käsittämättömän monipuolisesta tavasta käyttää suomen kieltä. Olen lukenut Juicen runoja ja muita teoksia sekä kuunnellut hänen levytyksiään (musiikin osalta myönnän junnaavani tietyissä biiseissä, koska haluan), enkä lakkaa ihailemasta nerokkaita sanaleikkejä ja tapaa ilmaista asioita. Oma suosikkini on Einarin polkupyörä, jossa porukka ei ilku siksi että Einarilla on naisten polkupyörä vaan feminiini mankeli. Nerokasta!
No, tämä Arto Huhtisen tietokirjantapainen lupaa alkusanoissaan keskittyvänsä Juiceen lukijana: mitä ja miten hän luki, mitä kirjoja hankki itselleen, ketä kirjailijoita/runoilijoita ihaili ja niin edelleen. Tiesin, että Tampereella Viola-kodissa on Leskisen kirjasto ja siellä hänen kotikirjastonsa. Sitä taas en tiennyt, että tuossa kirjastossa on itse asiassa alle neljännes Leskisen kotikirjastosta. Tämä on minusta iso ongelma tämän kirjan kohdalla: millaisen kuvan Leskisestä lukijana antavat ne kirjojen rippeet, jotka alkuperäisestä kokoelmasta on jäänyt jäljelle? Ymmärrän siis täysin sen, että läheiset ovat halunneet pitää osan kirjoista itsellään. Ymmärrän senkin, että arvioiden mukaan noin 10 000 niteen kirjakokoelmaa ei kukaan ole kokonaisuudessaan halunnut (tai ehkä ennemminkin pystynyt) ottamaan haltuunsa. Mutta jos esimerkiksi minun kotikirjastostani olisi ensin läheiset poimineet ne kirjat, joilla on heille syystä tai toisesta iso merkitys, niin miten niistä jäljelle jääneistä kirjoista voisi tehdä päätelmiä minusta lukijana? Oletan nimittäin, että jäljelle jäisivät esimerkiksi Tiina-kirjat ja Otavan nuortenkirjaston kirjat, jotka eivät edusta mulle aivan rakkainta kirjallisuutta.
Toinen kirjan heikkouksista on sen rakenne. Kirjan luvut ovat lyhyitä ja kukin toimisi itsenäisenä tekstinä. Tämä toki on hyvä juttu, jos lueskelee kirjaa sieltä täältä silloin tällöin. Mutta kun kirjan luki alusta loppuun, alkoi tarinoiden ja anekdoottien toisteisuus turhauttaa. Leskisestä olisi varmasti riittänyt eri tarinat vaikka joka sivulle, samoin hänen kotikirjastonsa kirjoista. Kotikirjastostakin mainitaan turhauttavan usein samat kirjat/kirjailijat, myös ne, joiden kirjoja ei Leskisen kirjastoon asti päätynyt. Onpa muuten hankala yrittää saada selkeästi näkyviin ero Leskisen kirjaston (Viola-kodin tiloissa oleva kokoelma Leskisen kotikirjastosta) ja Leskisen kirjakokoelman (ennen sen jakamista) välillä...
Kirjaan on koottu sinne tänne myös Leskisen kirjastossa vierailleiden henkilöiden haastatteluja, jotka on tehty ikään kuin ystäväkirjamuotoon. Harmi vain, että näissä haastatteluissa ei ole nähty tarpeelliseksi kertoa miksi juuri näitä henkilöitä on haastateltu. Itse tunnistin nimeltä vain muutaman, mutta ehkä mun suomi-/manserocktietämys on keskivertoa rajallisempi.
Kirjassa on runsaasti valokuvia. Ihan kaikkien kuvien merkitystä en hahmottanut, kuten en sitäkään, millä logiikalla kuvat oli valittu. Instagramissa jo tuohduinkin siitä, kuinka kirjassa kerrotaan kiinnostavasta asiasta X, mutta kuvaa ei ole nähty tarpeelliseksi liittää mukaan. Esimerkiksi s.189 kerrotaan, kuinka Hannu Hyttinen onnistui vuonna 1985 saamaan mahtavan yhteiskuvan Leskisestä, Pate Mustajärvestä ja Martti Syrjästä. Okei, hienoa. Tätä kuvaa ei kuitenkaan kirjasta löydy. Ei löydy kuvaa myöskään Paul McCartneyn Leskiselle kirjoittamasta viestistä, mutta kylläkin Leskisen uimakandidaatin ja -maisterin todistuksista. Arvatkaa kumpi ois ollu kiehtovampaa tutkittavaa?!
Myös Leskisen massiivista hautamuistomerkkiä kuvataan runsain sanoin, mutta kuvan joutuu googlata ihan itse.
Odotin tosiaan kirjaa Leskisen kotikirjastosta ja hänen lempikirjoistaan. Kun tässäkin kirjassa todetaan useaan otteeseen Leskisen tehneen paljon merkintöjä ja muistiinpanoja kirjojen marginaaleihin, niin niitä olisin toivonut hyödynnettävän. Nyt vain muutama kirja edes mainitaan nimeltä, näistä Leskisen merkinnöistä vielä harvempi. Juice - Sanataiteen mestari onkin ennen kaikkea kirja ihmisistä ja tapahtumista Leskisen kirjastossa. Se on vähän kuin pienen piirin historiikki kovissa kansissa: tärkeä heille, mutta ei tarjoa kaltaiselleni Leskisen sanataituruuden ihailijalle paljonkaan.
Yhden uuden (tai jo unohtamani) asian kirja kuitenkin kertoi: Leskisellä diagnosoitiin 2000-luvun alussa asperger. Tämä selittää mielestäni valtavan paljon Leskisen persoonaa ja erittäin paneutunutta asennetta kiinnostuksenkohteisiinsa! Olisikin mielettömän hienoa, jos joku nepsyasioihin perehtynyt taitava kirjoittaja ottaisi hommakseen kirjoittaa Juice Leskisestä elämäkerran autisminkirjon näkökulmasta. Sellainen teos tekisi hyvää myös autismitietouden lisäämisen kannalta. Että sitä kirjaa odottelen seuraavaksi. :)
