Jännitystä ja kauhua alakoululaisille

J.S. Meresmaa: Pimeänkynsi
Lumola 1
Karisto 2024, 152s.
Kuvitus: Elina Äijälä

 

Alakoululaiset kyselevät säännöllisen ahkerasti kauhu- ja jännityskirjoja. Molempia toki on, mutta etenkin vitos-kutoset kaipaavat jo selvästi pelottavampia tarinoita kuin useimmat nelosluokkalaiset.

J.S. Meresmaan Lumola-sarjan ensimmäinen osa, Pimeänkynsi, on hiukan enemmän jännitystä kuin kauhua. Hirviöitä tässä kyllä on, mutta ainakaan näin ensimmäisessä osassa ei ehditä kovin synkkiin seikkailuihin.

Aapo on muuttanut isänsä kanssa pienelle paikkakunnalle, Mustakolun kylään. Aapo ei ole muutosta innoissaan monestakaan syystä: hän ei tunne Mustakolusta ketään ja sitä paitsi hänellä on todella ikävä vuotta aiemmin kuollutta vaariaan. Isä tekee pitkää päivää kaupalla ja äidillä on uusi mies ja uransa.

Frisbeegolffia pelatessaan Aapolta lipsahtaa upouusi kiekko joen toiselle puolelle. Kiekonhakureissulla hän päätyy vanhan kartanon pihalle. Muutaman väärinkäsityksen seurauksena Aapolle selviää pian, että kartanossa hoidetaan hirviöitä.

Pimeänkynsi on joutuisasti etenevä ja sopivan jännittävä tarina. Tämä on toki vasta ensimmäine osa, mutta kyllä tämän perusteella uskaltaa odottaa hyvinkin paljon! Meidän kuopus luki tämän keuhkokuumetta parannellessaan ja kyseli heti seuraavan osan perään. Onneksi se ilmestyy jo ensi keväänä. 

(Tämän jälkeen hän muuten tiedusteli, onko meillä kotona mitään muuta kauhukirjallisuutta ja niin hän päätyi lukemaan ensimmäisen Stephen Kinginsä! Se oli Ihmissuden vuosi, eli ei parhaimmasta päästä, eikä hurjin. Mutta luki kuitenkin)

Maria Turtschaninoff: Mantikora
Tammi 2024, 97s.
Kuvitus Peter Bergting

 

Ja kun lapsi kauhua kaipasi, niin tämä Maria Turtschaninoffin Mantikora oli totta kai luontevaa jatkumoa lukuputkelle. Lapsi piti tästäkin ja minä myös!

Lin isän naisystävässä on jotain pielessä. Jotenkin hän hymyilee liikaa ja liian leveästi ja ihan kuin hampaitakin olisi jotenkin liikaa niitäkin. Li on vakuuttunut siitä, että nainen on mantikora: hirviö jolla on ihmisen kasvot, leijonan ruumis, kynnet ja häntä. Nainen syöttää lapsia epäilyttävän innokkaasti, aivan kuin se lihottaisi heitä. Isä ei tietenkään epäile mitään, eikä pikkuvelikään. Mutta etenkin pikkuveljeä suojellakseen Lin on tehtävä jotakin.

Mantikorassa kauhuun ei ehdi totutella, vaan heti ensi sivuilla lukija tietää, että nyt ei ole kaikki kunnossa. Turtschaninoff ei turhia taustoita eikä selittele, vaan luottaa siihen, että lukija ymmärtää kyllä. Bergtingin kuvitus on tyylikästä ja pelottavan realistista, jos hirviökauhua voi realistiseksi sanoa. Tarina on uhkaava, mutta vaikka tässä karujakin kohtauksia on, niitäkään ei jäädä turhan tarkkaan kuvailemaan, ei sanoilla eikä kuvilla.

Tasokasta kauhua varhaisnuorille!

Mintun makuinen murha

Mari Luoma: Mintun makuinen murha
WSOY 2024, 302s.

 
Mintun makuinen murha on paitsi todella kaunis, myös erittäin viihdyttävä kirja.
Tässä oli kohdallaan ihan kaikki henkilöistä miljööseen, juonikuvioista kuvitukseen.

Olivian vanhemmat ovat kuolleet ja holhoojaksi määrätty isosetä on laittanut hänet Koreilevan Kurjen tyttökouluun. Sisäoppilaitos on kuin pieni möhkäle 1800-lukua, sillä rehtori on kieltänyt koulusta kaiken nykyaikaan viittaavan kännyköistä tietokoneisiin, telkkareista meikkeihin. Olivia rakastaa salapoliisiromaaneja ja onkin niiden vuoksi saanut liikanimen Murhatyttö. Sen enempää koulukaverit eivät Oliviaan huomiota kiinnitäkään, eikä hänellä ole yhtään ystävää.

Eräänä aamuna sisäoppilaitoksen aulassa, portaiden juurella makaa kuollut tyttö. Olivia on ensimmäisenä paikalla, eikä voi tehdä muuta kuin todeta, että yksi oppilaista on surmattu. Paikalla käväisee poliisipartio, mutta juuri sen enempää asialle ei näytetä tekevän ja siksi Olivia päättää alkaa selvittää tapausta itse. Pian kouluun ilmaantuu myös tunnettu yksityisetsivä, Isac Icarus, jonka kuolleen tytön vanhemmat ovat palkanneet selvittämään tyttärensä viimeisiä vaiheita. Olivian ja Isacin ensikohtaaminen ei ole erityisen lämmin, mutta vähän vastentahtoisesti heistä kuitenkin tulee vähän kuin työpari.

Dekkarit eivät ole minulle ominta genreä, mutta tämän tyyppinen salapoliisitouhu viehättää. Luoma onnistuu kuvaamaan tämän sulkeutuneen sisäoppilaitoksen uskottavana "aikakapselina" niin että lukija ei kyseenalaista googlaamattomuutta tai muitakaan nykyaikaisten juttujen puutetta. Itse asiassa pidin tästä vanhanaikaisuudesta niin paljon, että melkein petyin aina kun jokin asia muistutti siitä, että ei tässä mitään muinaisia aikoja kuvata.

Pidin molemmista päähenkilöistä, joskin Oliviasta merkittävästi enemmän. Jännityksellä odotan seuraavaa osaa!

Vaarin suuri pakomatka

David Walliams: Vaarin suuri pakomatka
Tammi 2024, 456s.
Suom. Kaisa Kattelus
Kuvitus: Tony Ross

David Walliamsin lastenromaanit ovat minusta loistavia. Tarinat ovat vauhdikkaita, yllättäviä, sopivasti pöhköjä ja usein niistä myös oppii jotakin tärkeää. Tony Rossin erittäin runsas kuvitus, jonka tyylistä tykkään paljon, tekee lukemisesta entistä helpompaa ja mukaansatempaavampaa. Ongelmansakin Walliamsin kirjoissa on ja jälleen kerran turhautti löytää niitä samoja vikoja: lihavista tehdään pilkkaa tässäkin kirjassa. Ei onneksi koko ajan, mutta tästä tavasta saisi kyllä jo päästää irti kokonaan.

Jack ja isoisä ovat toisilleen läheisiä, olleet aina. Jack rakastaa kuunnella isoisän tarinoita toisen maailmansodan ajalta, jolloin hän oli sotilaslentäjä. Everstiluutnantti Bunting oli taitava lentäjä, jolle Spitfire-lentokoneet olivat hyvin rakkaita. Nyt isoisä on jo vanha mies, jonka muisti alkaa temppuilla. Hän on yhä vähemmän Jackin vaari ja yhä enemmän nuori everstiluutnantti. Jackin vanhemmat alkavat väsyä muistisairaan vaarin karkailuihin ja pohtivat erilaisia vaihtoehtoja, kun vaari ei voi enää asua yksin. Vaihtoehtoja ei ole monia. Vaari voi muuttaa Jackin perheen luo tai paikalliseen Illankajon linnaan, joka on olevinaan ihastuttava vanhainkoti, mutta joka on kuin mikäkin vankila. 

Edessä on lisää vaarin karkumatkoja, toinen toistaan hurjempia. Jack tekee parhaansa ollakseen vaarin tukena ja turvana, kun tämän todellisuudentaju heikkenee. 

Vaarin suuri pakomatka on teemoiltaan samantyyppinen kuin Gangsterimummi. Isovanhemman ja lapsenlapsen läheinen suhde; ikääntyminen ja lähestyvä kuolema; luopuminen, suru ja ikävä ovat tässäkin kirjassa keskeisiä. Kuitenkin päällimmäisenä on seikkailu ja toisen auttaminen. Vaikka siis kirja on loppujen lopuksi aika surullinen, siitä jää hyvä mieli.

Kirjan lopussa on muutaman aukeaman mittainen tietoisku toisesta maailmansodasta. Tämä on hyvä, sillä kirjassa viitataan muun muassa Gestapoon, säännöstelyyn, Luftwaffeen ja muutamiin lentokonetyyppeihin. Aikuisille nämä ovat tuttuja asioita, mutta en minä ainakaan osaisi näitä lapselle selittää yhtä selkeästi ja lapsentasoisesti kuin mitä kirjaan on valmiiksi kirjoitettu. 

Walliamsin kirjoilla on usein mittaa, niin tälläkin, mutta reilu fonttikoko ja runsas kuvitus tekevät lukemisestä kevyttä. Uskon itse siihen, että lapsen itsetunnolle tekee hyvää, kun saa omin voimin luettua paksun kirjan ja siihen nämä kirjat sopivat erittäin hyvin.

Sallin isän loistava loma

Thomas Brunstrøm & Thorbjørn Christoffersen:
Sallin isän loistava loma
Kvaliti 2024, 28s.
Suom. Sirpa Alkunen

 

Sallin isä on mahtava hahmo! 
Rakastuin täysillä edellisiin Sallin isä -kirjoihin, joita olen suositellut aina kun se vain on ollut mahdollista. Tän uusimman kirjan sain ihan yllätyksenä postilaatikkoon <3

Tällä kertaa ollaan lomatunnelmissa.
Sallia tympii polkea koulusta kotiin, kun sataa ja on hämärää ja kurjaa ja vaikka mitä. Sentään on loma alkamassa. Eikä muuten olekaan mikä tahansa loma, sillä Sallin isä on varannut koko perheelle loman All inclusive -maahan, missä on lämmintä ja aurinkoista, loputtomasti limsaa ja noutopöytä. Ihan täydellistä siis. Ja kyllä matkasta tuleekin tosi kiva, vaikka Sallia harmittaakin hupenevat lomapäivät. Kun on pakko palata kotiin ja kouluun, Sallia tympii taas, mutta Sallin isäpä keksii jälleen keinon ilahduttaa.

Pidän näiden kirjojen kuvituksesta, joka on pehmeää ja ilmeikästä. Sallin isän bändipaidat ovat huippuja ja pikkuveljen toilailut viihdyttävät myös. Tämä lomakirja oli aiempiin verrattuna vähän kesympi, mikä kyllä pikkuisen harmitti minua, mutta olihan tämä nyt hauska tällaisenaankin. Tykkään muuten myös siitä, ettei Sallin äidillä ole mitenkään merkittävää roolia kirjoissa. Hän on kyllä mukana ja läsnä, tärkeä osa perhettä, mutta kirjat kertovat nimenomaan Sallin isästä ja lapsista.

Syksyllä ilmestyy lisää Sallin isän kohelluksia!

Gangsterimummi iskee jälleen

David Walliams: Gangsterimummi iskee jälleen
Tammi 2023, 350s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta

 

Vieläkö muistat Benin ja hänen mumminsa, joka paljastui jalokivivarkaaksi? Hyvä juttu, koska siinä tapauksessa haluat varmasti kuulla, mitä merkillistä Benille nyt kuuluu.

Ben ikävöi hirveästi mummiaan. Äiti intoilee tanssista, kuten ennenkin, isä yrittää parhaansa mukaan pysyä äidin tahdissa. (Paljastus: ei pysy!) Kun erittäin tarkkaan vartioidusta museosta katoaa Tutankhamonin kultainen naamio, Beniä epäillään syylliseksi. Ben ei kuitenkaan ole rikoksen takana, vaikka hän huomaa kyllä itsekin, että tässä ryöstössä on hämmentäviä samankaltaisuuksi hänen oman mumminsa tekemiin ryöstöihin. Mutta mummi ei missään nimessä voi olla syyllinen, sillä hänhän on kuollut. Mitä ihmettä on siis meneillään? Ben alkaa itse tutkia kadonneen kultanaamion tapausta sekä paria muutakin ryöstöä, jotka selvästi ovat saman varkaan käsialaa. On kuitenkin erittäin vaikeaa tehdä salapoliisinhommia, kun on vasta lapsi ja poliisin, vanhempien sekä erittäin innokkaiden naapuruston ikäihmisten tarkkailun alaisena.

Gangsterimummi iskee jälleen on Walliamsin tutuksi tulleella muotilla rakennettu vauhdikkaita takaa-ajoja, yksinkertaisia aikuisia, noloja ja hankalia tilanteita, Rajin kummallisia tarjouksia sekä yllättäviä yllätyksiä sisältävä seikkailu. Niin, eikä sovi unohtaa äänitehosteita (joiden ääneen lukeminen on todella työlästä!) tai vieraantuntuisia sanoja, jotka kuitenkin löytyvät Walliamsanakirjasta.

Olisin halunnut lukea tämän nuorimmaisen kanssa yhdessä, mutta hänellä oli sen verran usein "peli kesken!", että luin ihan itsekseni. Tämä oli oikein viihdyttävää luettavaa toipilaalle ja suosittelenkin lämpimästi vauhdikkaita lastenromaaneja etsiville.

Päähänpistoja

Suza Kolb: Päähänpistoja
Aurinko Kustannus 2022, 156s.
Suom. Maarit Varpu

 

Sain tämän kirjan arvostelukappaleena jo viime keväänä. Aloitin kyllä lukemisen, mutta vaikka nimenomaan halusin lukea jonkun lasten hevoskirjan, en sitten päässytkään alkua pidemmälle. Nyt viimeisimmän koronan aikana, kun kaipasin ohuehkoja ja isofonttisia kirjoja, yritin uudestaan. :)

Omaa hevostaustaani on avattava sen verran, ettei sellaista ole. Lapsuudenkodin naapurissa oli kyllä hevonen, joka oli mukana muun muassa perunahommissa. Muistan, miten saatiin istua perunoilla kuormatun kärryn kyydissä, kun Sopu klopsutteli lyhyen matkan maantiellä - ja piereskeli melkein joka askeleella. Mutta siinäpä se. En muista, että olisin koskaan käynyt Sopua tallissa katsomassa, enkä ole varma silitinkökään ikinä... No mutta pointtina nyt kuitenkin se, että en ole koskaan ollut niin kutsuttu heppatyttö.

Päähänpistoja on Kaurajengi-sarjan aloitusosa. Tarinan keskiössä ovat hevoset, tai siis shetlanninponit, jotka tekevät ympäristöstä tarkkoja, mutta usein hieman virheellisiä huomioita. Kirjan alussa ratsut saapuvat uuteen kotiin. Niiden omistaja, jota hevoset (anteeksi, mutta shetlanninponi on tosi pitkä sana, siksi puhun hevosista...) kutsuvat nimellä Pomo, on ostanut vanhan ratsutilan, josta hevoset eivät ole lainkaan mielissään. Eivät muutosta, eivätkä ratsutilan kunnosta. Aika pian Suklaa ja Keksi, ne päähenkilöt, kuulevat kanoilta, että tilalla kummittelee. Ja jos nyt tosiaan keskittyy oikein tarkasti, niin välillä tosiaan kuuluu kummallisia ääniä ja tapahtuu pieniä merkillisyyksiä. Suklaa ja Keksi päättävät napata kummituksen.

Ehkä hevostaustan puuttuminen - tai se korona - vaikutti liikaa, sillä minulle tämä kirja jäi hyvin hajanaiseksi. Tavallaan tarina kyllä etenee ihan joutuisasti, mutta en minä näihin poneihin kiintynyt ollenkaan. Muutenkin oli jotenkin koheltavaa menoa paitsi tallilla, myös lähikylässä ja se kummituskin paljastui latteammaksi tapaukseksi, kuin olin uumoillut.

Kaurajengi ei selvästikään ole minun sarjani, mutta uskoisin että etenkin hevosista innostuneet nuoret alakoululaiset voivat hyvinkin innostua näistä kirjoista.

Sallin isä

Thomas Brunstrøm: Kun Sallin isä oli lapsi +
Sallin isä kiroilee (...niin penteleesti)
Kvaliti 2023, 32s.
Kuvitus: Thorbjørn Christoffersen
Suom. Sirpa Alkunen

Jos sinulla on lapsia - aivan sama minkä ikäisiä he ovat nyt - tai jos olet joskus itse ollut lapsi - nämä Tanskassa supersuosion saavuttaneet Sallin isä -kirjat ovat juuri sinulle!

Kuvakirjoissa kuvitus on valtavan suuressa roolissa ja minä vakuutuin näistä kirjoista jo kansikuvien perusteella. Katsokaa nyt tuota Sallin isän rehvakasta ovenpieleen nojailua ja itsetyytyväistä hymyä, jota Sallin joopajoo-katse ei huojuta tippaakaan! Sitä paitsi onhan tuo isän hahmo bändipaitoineen ja tiukkoine farkkuineen (ja käsikarvoineen <3) kerta kaikkiaan sympaattinen.

Kuvitus siis hurmasi minut ihan täysin, mutta mitenkäs itse tarinat?

En meinaa kestää, miten hyvät tarinatkin näissä on! Luin molemmat kirjat ensin itsekseni, sitten tuon Kun Sallin isä oli lapsi ääneen puolisolle. Seuraavana aamuna kerroin saman tarinan aamukiireiden takia lyhennettynä ensin ysiluokkalaiselle, sitten vitosluokkalaiselle. Töissäkin pikakertasin tarinan kahdelle työkaverille ja neljälle lykkäsin kirjan (yhdelle molemmat) kouraan. 

Kun Sallin isä oli lapsi sisältää paljon juttuja isän lapsuudesta. Tiedätte varmaan: miten telkkarista ei tullut lastenohjelmia kuin puoli tuntia päivässä ja kuinka syötiin mukisematta sitä, mitä vain tarjolla oli. Sallin isän lapsuus vain kuulostaa harvinaisen karikkoiselta: ruoaksi oli esimerkiksi kylmää hiekkaa ja hampaat putsattiin lapiolla - hammasharjaa kun ei vielä oltu keksitty. Salli alkaa epäillä, ettei isä puhu aivan totta. Nauroin ääneen ja hihittelin vielä enemmän. Niin hillitön tämä oli!

Sallin isä kiroilee (...niin penteleesti) on sekin riemukasta luettavaa. Voi olla, ettei se ole paras valinta esimerkiksi yleiselle satutunnille tai iltasaduksi, mutta ainakin kotioloissa menestys on melko varma. Salli ei pidä kirosanoista ollenkaan. Isä kuitenkin kiroilee aika usein. Kaveriltaan Salli kuulee kiroilukassasta, eli laatikosta, johon laitetaan 50 senttiä aina kun lipsauttaa kirosanan. Rahalle olisikin jo käyttötarkoitus tiedossa, sillä Salli haluaisi mennä tivoliin. Alkuun kassaan ropisee rahaa vaikka kuinka, mutta sitten isä alkaa korvata kirosanoja kiltemmillä ilmauksilla. Muuten hyvä, mutta kun Salli tarvitsisi rahaa...

En voi kehua näitä liikaa! Tiedän, että omat lapset olisivat rakastaneet näitä (jo) pienempinä. Onneksi suostuvat vieläkin välillä kuuntelemaan, kun luen.

Minä menen lääkäriin

Salla Salmela: Minä menen lääkäriin
WSOY 2023, 38s.
Kuvitus: Tiina Konttila

 

Sain siskolta vähän niinkuin synttärilahjaksi tämän hänen kuvittamansa kirjan. Salla Salmela on kirjoittanut sympaattisen tarinan Sinnasta, jonka korva kipeytyy ja on mentävä lääkäriin. Sinnaa vähän jännittää, siitäkin huolimatta, että äiti on luvannut kaiken sujuvan hyvin ja pehmokrokokin saa tulla mukaan.

Tarina on kiva ja uskon sen kiinnostavan pieniä lapsia. Sen avulla voi etukäteen käydä läpi mahdollisia tulevia lääkärireissuja ja keskustella lasta mietityttävistä jutuista.

Vaikka kirjan kuvitus ei olekaan realistinen, siinä on kuitenkin valtavan paljon tunnistettavia yksityiskohtia, joiden kautta esimerkiksi lääkärin käyttämät erilaiset välineet tulevat tutuiksi. Ja heti perään täytyy kumota tuo oma epärealistisuusmääritelmä, koska toisaalta kuvituksessa on nimenomaan realistinen meininki: Sinnan koti ei ole tip top siisti, vaan siellä näkyy arki ja elämä. 

Kirjan lopussa on hauskoja sankarikortteja, jotka voivat nekin viedä osan jännityksestä pois: kun jaksaa reippaasti odottaa vuoroaan lääkärissä, saa odottamisen sankarimerkin ja 200xp:tä! 

Vaikka omat lapseni ovatkin jo vähän kasvaneet yli Minä menen lääkäriin -kirjan kohderyhmästä, aikaisemmin tämä olisi varmasti ollut meilläkin yksi niistä uudestaan ja uudestaan luettavista kirjoista.

Hirviö ja Helmikki: Hirviön paluu

Jack Meggitt-Phillips: Hirviön paluu
WSOY 2023, 306s.
Suom. Marja Helanen
Kuvitus: Isabelle Follath

Helmikki ja Ebenezer Pinset nauttivat elämästään ilman hirviötä. Helmikki ahertaa erilaisissa hyväntekeväisyyshommissa ja herra Pinset on laittanut pystyyn neuvontapalvelun. Siinä missä Helmikkiä hehkutetaan joka taholla ja hänelle järjestetään isoja juhlia, Ebenezerin neuvontapalvelulla ei mene kovin hyvin. Hänen antamansa neuvot eivät toimi tai sitten hän myöntää itse, ettei osaa ratkaista ongelmaa.

Sitten käsillä onkin ongelma, jonka edessä Helmikkikin on voimaton. Tutkijat ovat nimittäin vakuuttuneet siitä, että hirviö on muuttunut kiltiksi. Koska Ebenezerin talo on ostettu hirviön puklaamilla rahoilla, talo on heidän tulkintansa mukaan oikeastaan hirviön omaisuutta ja siksipä hirviö vapautetaan vankilastaan ja hänet annetaan herra Pinsetin ja Helmikin huollettavaksi.

Kyllähän hirviö kieltämättä vaikuttaa erilaiselta. Sen ääni on mielistelevän makeileva ja sanasto yhtä lässytystä ja lepertelyä. Lisäksi se puklailee ilmoille toinen toistaan tarpeellisempia asioita naapurustoon!

Hirviön paluu on aivan loistavaa jatkoa Hirviö ja Helmikki -sarjaan. Hahmot ovat mitä mainioimpia ja hirviön puhe niin pöljää, että siinä on suomentaja Marja Helanen saanut varmasti irrotella oikein olan takaa. Kuvitus on tässäkin kirjassa oivallinen, vaikka olisihan sitä voinut katsella enemmänkin.

Ja arvatkaa, mikä tässä kirjassa on parasta?
Se, että loppu jää sellaiseen kohtaan, että jatkoa on aika varmasti luvassa!

Taikajengi

Neil Patrick Harris: Taikajengi
Aula & Co 2018, 273s.
Suom. Sirpa Parviainen
Kuvitus: Lissy Marlin

 

Olen viime aikoina ottanut asiakseni lukea kirjoja, jotka ovat olleet syystä tai toisesta kesken ikuisuuden. Neil Patrick Harrisin Taikajengi-sarjan ensimmäisen osan olen aloittanut kolmesti. Lopulta vaihdoin fyysisen kirjan äänikirjaan ja se toimi minulle paljon paremmin. Kirjassa on itse tarinan lisäksi välilukuja, joissa opetetaan taikatempputekniikoita. Kiinnostavaa, mutta keskittymistä rikkovaa. Samoin kirjassa on kätketty viesti, johon kuuluvia kirjaimia eksyin etsimään niin paljon, että unohdin keskittyä itse tarinaan. (Sain vastikään ADHD-diagnoosin, joten minulla tosiaan on tavallista enemmän vaikeuksia keskittymisen kanssa.)

Mutta itse kirjaan. Carter on elänyt vuosikausia Kettu-enonsa hoivissa. "Hoivissa" on tosin liioittelua: Kettu-enossa ei ole hitustakaan hoivaamisviettiä. Hän pitää kyllä Carterin kutakuinkin kylläisenä ja useimpina päivinä heillä on jonkinlainen katto päidensä päällä, mutta siinäpä se. Kettu-eno on opettanut Carterille taikatemppuja, joiden avulla hän huijaa ihmisiltä rahaa. Carter inhoaa sekä enoaan että huijaamista ja hän on vannonut, ettei koskaan varasta.

Lopulta Carter saa tarpeekseen Kettu-enon vääryyksistä ja karkaa. Hän päätyy kaupunkiin, jossa on vierailemassa B. B. Bosson kiertävä tivoli. Tivolin väki ei vain vaikuta sen rehellisemmältä, kuin enokaan. Onnekseen Carter löytää kaupungista ystäviä, vieläpä taikuudesta innostuneita ja seikkailu voi alkaa.

Olen niin iloinen siitä, että älysin kokeilla tätä äänikirjana. Pidin tarinasta todella paljon ja äänikirjassa eivät ne taikatemppuosiotkaan sotkeneet keskittymistäni juuri lainkaan. Aion suositella tätä sekä töissä että kotona ja toivottavasti rohkenen kokeilla sarjan jatko-osiakin.

Festergrimm

Thomas Taylor: Festergrimm
WSOY 2022, 349s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta

 

 Aaverannassa tapahtuu jälleen seikkailullisia asioita!

Hotelli Nautilukseen odotetaan uutta kunniavierasta. Herbie ja Orvokki järkyttyvät, kun vieraaksi paljastuu Sebastian Ankerias - jonka pitäisi olla vähintään kuollut. Virallisesti Ankerias aikoo avata uudelleen Festergrimmin vahakabinetin, mutta aivan kuten Herbie ja Orvokki arvelevat, perimmäinen syy on kuitenkin jotain aivan muuta.

Minä sitten rakastan näitä kirjoja! Taylorin luoma Aaveranta on täynnä yllätyksiä ja kerroksia; tarinoita, legendoja, mysteerejä ja mielenkiintoisia hahmoja. Jaana  Kapari-Jatan suomennos on lukijaa hemmottelevaa ja kirjaa tuleekin luettua tarpeettoman hitaasti ihan vain lukukokemusta pitkittääkseen.

Festergrimmin vahakabinetin historia on suurelta osin unohtunut ja itse asiassa koko vahakabinetin olemassaolo tuntuu unohtuneen lähes kaikilta. Kuka oli Festergrimm itse, entä hänen mukaansa nimetty kolossaalinen robotti? Entä Pandora ja mitä yhteistä hänellä ja Herbertillä mahtaa olla?

Sirkus Kummajuna

Päivi Alasalmi: Sirkus Kummajuna
Kvaliti 2022, 122s.
Kuvitus: Sofia Mikkola

 

Sirkus Kummajuna ei ole mikään tavallinen juna, edes sirkusjunaksi. Tämän sirkuksen esiintyjillä on nimittäin toinen toistaan kiinnostavampi tarina taustallaan tai kerrottavanaan.

Jokaisen sadun voi lukea itsenäisenä tarinana, mutta ne nivoutuvat kauniilla tavalla yhteen ja muodostavat ihastuttavan ja koskettavan kokonaisuuden. Yhdistävänä tekijänä on paitsi itse sirkus, myös eräs epäonninen prinsessa.

Alasalmella on upea taito kirjoittaa perinteisen tuntuisia satuja, joissa on kuitenkin raikas ja jollakin tapaa nykyaikainen ote. Säästelin Sirkus Kummajunan lukemista pitkään ja yritin lukea sitä satu kerrallaan. Sitten iski kuitenkin ahneus ja paria ensimmäistä satua lukuun ottamatta luin koko kirjan kerralla.

Sofia Mikkolan kuvitus on sadunomainen ja värikäs, joskin sävyt ovat omaan makuuni hieman liian synkkiä.

Joka tapauksessa Sirkus Kummajuna sopii todella hyvin luettavaksi kaiken ikäisille. Parhaimmillaan uskon sen kuitenkin olevan yhdessä lasten kanssa luettuna, sillä jaettu ilo on suurempi ilo.

Outometsä

Nadia Shireen: Outometsä
Sitruuna 2022, 232s.
Suom. Maija Heikinheimo

 

Kettusisarukset Ted ja Nancy joutuvat pakenemaan Outometsän suojiin, kun Ted ihan vahingossa hankkiutuu isoihin hankaluuksiin. Ted viihtyy metsässä yhtä hyvin kuin Nancy ei ja ikävä kyllä ne ongelmat seuraavat heitä lopulta metsään asti.

Nadia Shireenin kirjoittama tarina on veikeä ja aika kamala, mutta oikein hauska. Tässä purraan poikki päitä ja yksi häntä, mutta ei tätä nyt oikeastaan raa'aksi tarinaksi voi väittää. Hahmot ovat... persoonallisia, se lienee oikea sanavalinta tähän kohtaan. 

Tarinaa kommentoi ötökkä, joka näyttää jonkin sortin luteelta, mutta ei muistaakseni ollut sellainen. Mustavalkokuvitus on ilmeikästä ja hassua ja tukee tarinaa saumattomasti.

Kirja sopii paitsi alakoululaisille itse luettavaksi, myös vaikkapa ilta(päivä)satuhetkiin yhdessä nautittavaksi.

Huippuhäslärit. Koulun talent-show

 

Jason Platt: Huppuhäslärit. Koulun talent-show.
Otava 2022, 225s.
Suom. Olavi Turpeinen

Täyspitkä sarjakuvaromaani lapsille! Tässäpä vasta harvinaista herkkua!

Noel on myöhästynyt koulusta niin monta kertaa, että seuraavaasta myöhästymisestä napsahtaa kesäkoulua. Noel ei ymmärrettävistä syistä halua käydä koulua kesälläkin ja kun talen-show'hun osallistumalla tarjoutuu tilaisuus säästyä moiselta kamaluudelta, Noel pistää kaiken peliin. Haastavinta ei ole se, että show on jo ylihuomenna vaan se, ettei Noelilla ole oikeastaan minkäänlaisia kykyjä esiteltäväksi.

Plattin sarjakuva on railakkaan menevä ja hyvin piirretty albumi. Välillä lukijaa puhutellaan suoraan, mistä voi toki olla montaa mieltä, mutta minua se ei haitannut. Itse tarina on kyllä nimensä veroinen: ihan älytöntä häsläämistä!

Uskoisin tämän olevan alakoululaisille todella mieluista luettavaa.

Kaksi pientä ritaria

Bjørn F Rørvik: Kaksi pientä ritaria
Sitruuna 2022, 56s.
Suom. Virpi Vainikainen
Kuvitus: Alice Lima de Faria

 

Kaksi pientä ritaria hurmasi minut jo kansikuvallaan. Nämä kaksi hieman kömpelönnäköistä ritaria ja lohikäärme, joka ei näytä kovin pelottavalta, muodostavat kiinnostavan kokonaisuuden.

Prinsessa on kadonnut ja kuningas on suunniltaan huolesta. Kaikki muut ritarit ovat lähteneet turnajaisiin, vain Ruusupuska ja Räiskis-Bang ovat vielä linnassa. Heidät kuningas määrä pelastusretkelle, vaikka vähän on epäselvää, haluaako prinsessa tulla pelastetuksi. Joka tapauksessa nämä kaksi ritaria ottavat suunnan kohti lohikäärmeen luolaa, joka ei suinkaan ole synkkä ja syrjäinen louhikko, vaan suosittu yökerho.

Tykkäsin tästä tarinasta todella paljon! Se viihdyttää todella hyvin aikuislukijaa ja toki lastakin, vaikkakin todennäköisesti eri tavalla. Kuvitus on kautta kirjan sympaattista ja eloisaa, kuten hahmotkin. Ruusupuska ja Räiskis-Bang ovat suurelta osin hyvin erilaisia kuin ritarit yleensä, joten suosittelen tätä erityisen lämpimästi kaikkien ritari-intoilijoiden luettavaksi.

Lima

David Walliams: Lima
Tammi 2022, 312s.
Kuvitus: Tony Ross
Suom. Kaisa Kattelus

 

David Walliamsin tuorein suomeksi ilmestynyt kirja, Lima, on tuttua tavaraa aiemmat walliamsinsa lukeneille. On lapsi, joka kokee vääryyksiä ja lauma inhottavia aikuisia.

Muhjun saarella on ilkeitä ja julmia aikuisia sellaisissa töissä, joihin yleensä hakeutuvat sellaiset ihmiset jotka vähintään pitävät lapsista. Jos haluat ostaa Muhjun jäätelöautosta jäätelöä, rahasi viedään mutta jäätelöä et saa. Tai jos haluat ostaa lelukaupasta kivan lelun, jollakin tapaa kaikki menee takuulla mönkään. Rehtori rakastaa lasten erottamista koulusta ja puiston hoitaja pitää huolen siitä, ettei puistoon saa edes mennä.

Ned tulee vahingossa luoneeksi valtavan limahahmon, jonka avulla hän pääsee jakelemaan oman käden oikeutta kaikille saaren julmille aikuisille.

Ja siinäpä kirjan idea oikeastaan on. Juonellisesti siis ei ole odotettavissa mitään kovin yllättävää, mutta jos pitää pöhköilyistä, äänitehosteista ja siitä, että aikuiset saavat ansionsa mukaan, tämä kirja on juuri sopiva.

Kultaisen tikarin salaisuus

 

Joonas Tolvanen: Kultaisen tikarin salaisuus
Otava 2022, 96s.
Kuvitus: Janne Kukkonen

Jaakon ja Eliaksen arkeologi-mummi on jälleen ajautunut hankaluuksiin. Tällä kertaa mummia lähdetään etsimään Mongoliasta, missä hän on salaperäisesti kadonnut. Ennen katoamistaan mummi on ehtinyt lähettää pojille päiväkirjansa sekä erikoisen metallikiekon. Mongoliassa paikallisista viranomaisista ei tunnu olevan minkäänlaista apua mummin etsinnöissä, joten Jaakon ja Eliaksen (sekä heidän vanhempiensa) on ryhdyttävä toimeen itse.

Jälleen kerran pojat hoksaavat asioita ennen vanhempiaan, jotka eivät kuitenkaan ota poikien huomioita kuullakseen. Siinä mielessä kirja hieman toistaakin aiempien osien kaavaa. Joka tapauksessa Kultaisen tikarin salaisuus onnistuu oleamaan vetävä ja nopealukuinen, vauhdikas seikkailu. Vaikka kirja sopiikin hyvin nuorille lukijoille, siinä on myös jännitystä siinä määrin, ettei aina voi olla varma päähenkilöiden onnistumisesta.

Tilly ja kirjamatkaajat

Anna James: Tilly ja kirjamatkaajat
Harper Collins 2021, 7h 33min
Suom. Marja Helanen
Lukija: Lotta Kuusisto

 

Tilly ja kirjamatkaajat kirjassa on aivan ihana idea: Tillylle selviää, että hän on kirjamatkaaja. Kirjamatkaajat pystyvät seikkailemaan lukemissaan kirjoissa! Tilly asuu isovanhempiensa kanssa kodissa, jonka tiloissa toimii myös perheen antikvariaatti. Tillyn äiti on kadonnut, eivätkä isovanhemmat mielellään puhu hänestä. Isästä he eivät myönnä tietävänsä mitään.

Olen lainannut tämän kirjan kirjastosta noin neljä kertaa, mutta koskaan en ole ehtinyt lukea sitä. Nyt aloitimme sen kuopuksen kanssa äänikirjana palapelin ohessa. Ensimmäinen töksähdys on lukija. En pitänyt hänen hengästyneestä ja nykivästä puhetavastaan. Toinen, huomattavasti isompi pettymys oli tajuta se, etteivät kirjan intertekstuaaliset viittaukset avaudu lapselle, jolle Liisa Ihmemaassa, Pikku prinsessa tai esimerkiksi Aarresaari eivät ole entuudestaan tuttuja. 

En innostunut kirjan henkilöhahmoista ja lopulta koko tarina tuntui lähinnä syheröiseltä lankakerältä. Että kyllä siellä jossakin langan pää on, siihen on vain hankala päästä käsiksi. Ehkä Anna James ei olekaan kirjoittanut tätä lapsilukijoita ajatellen, vaan nostalgiseksi satuseikkailuksi klassikkoja rakastaville aikuisille?

Kiukkuinen apina

Suzanne Lang: Kiukkuinen apina
Art House 2022, 29s.
Kuvitus: Max Lang
Suom. Riina Behl

Silloin tällöin kirjan kansikuva riittää herättämään kiinnostuksen. Näin kävi esimerkiksi tämän Kiukkuisen apinan kohdalla. Kannen apina on niin äreä, ettei sitä voi hymyilemättä katsella.

Tarina on vieläpä erityisen sympaattinen: Simo Panssi herää eräänä näennäisen kauniina päivänä ja on auttamatta pahalla päällä. Ei auta, vaikka ystävät ja tuttavat yrittävät luetella kivoja asioita ja vaihtoehtoja kiukuttelulle: Simoa kiukuttaa silti. Lopuksi Simo toteaakin, että hänen vain täytyy olla tänään kiukkuinen, mutta se menee kyllä ohi.

Luin tämän ääneen kuopukselle, esikoisen avustuksella. Juuri lukion aloittanut esikoinen luki luonnollisesti päähenkilön repliikit, kaimoja kun ovat. Viihdyimme kirjan parissa mainiosti ja suuri kiitos kuuluu kirjan ilmeikkäälle kuvitukselle. Värien käyttö toimii loistavasti kulloisenkin tunnelman tukijana ja toisaalta sivuilla on myös tyhjää, mikä antaa lukijalle mahdollisuuden täydentää maisemia oman pään mukaan.

Kiukkuinen apina on mainio tunnetaitokirja ihan kaiken ikäisille.

Viikinkien aarre

Tapani Bagge: Viikinkien aarre
Karisto 2022, 135s.
Kuvitus: Carlos da Cruz

 

Tapani Baggen Apassit-sarja on edennyt kuudenteen osaansa. Tällä kertaa Heikki huomaa sattumalta kallioon hakattuja riimukirjoitusmerkkejä. Veneretkellään hän näkee myös ihan oikean viikinkilaivan! Riimukirjoituksen tulkkausapua pyydetään professorilta, joka kuitenkin katoaa salaperäisesti pian sen jälkeen, kun aarteeseen viittaava teksti on saatu käännettyä. Apassit lähtevät tutkimaan tarkemmin riimujen löytöpaikkaa ja ovat jälleen kerran keskellä hurjaa seikkailua.

Tämä 1900-luvun alkuun sijoittuva seikkailusarja on aivan mahtava. Olen kehunut Carlos da Cruzin kuvitusta jokaisen kirjan kohdalla ja teen saman jälleen: tarinaa loistavasti tukeva ja eteenpäin kuljettava nelivärikuvitus on huikeaa ihasteltavaa! Kun vielä Bagge onnistuu kerta toisensa jälkeen kehittämään sopivan jännittävän ja vauhdikkaan seikkailun, ei lopputulosta voi kuin ihastella.

Sarja sopii mainiosti alakouluikäisille lukijoille ja viihdyttää onnistuneesti myös aikuista lukijaa. :)