Sara Gruen: Apinatalo (Ape House)
Bazar 2011, 335s.
Suom. Laura Jänisniemi
Pidin valtavasti Gruenin edellisestä kirjasta, Vettä elefanteille, joten odotukset Apinatalon suhteen olivatkin etukäteen kovin korkealla. Tällä hetkellä, juuri kirjan luettuani, olo on pettynyt.
Isabel Duncan työskentelee tutkijana Suurten ihmisapinoiden kielilaboratoriossa, missä hän tutkii bonoboapinoiden käyttäytymistä ja kommunikointitapoja. Eräänä iltana tutkimuskeskukseen tehdään pommi-isku, jossa Isabel loukkaantuu vakavasti ja apinat päästetään irti. Tästä saa alkunsa tapahtumasarja, jossa etsitään syyllisiä ja yritetään samalla pelastaa bonobot, joiden kohtalosta ei kenelläkään tunnu olevan varmuutta.
Apinatalo on kieltämättä hyvin kirjoitettu ja ideakin on hyvä. Mutta minusta tässä käytetään liikaakin aikaa ja energiaa pääjuonen kannalta epäoleellisten asioiden kuvaamiseen. Olisin halunnut lukea enemmän bonopoista ja vähemmän toisen päähenkilön, toimittaja John Thigpenin, vaimon tekemisistä. Monta muutakin turhaa juonenkäännettä ja henkilöä saivat omituisen paljon "palstatilaa".
Vaikka Apinatalo ei lunastanutkaan odotuksia, niin antoi se kuitenkin paljon ajattelemisen aihetta. Minusta on aina yhtä lumoavaa lukea ihmisten kanssa kommunikoivista ihmisapinoista. (Lukioikäisenä luin Francine Pattersonin ja Eugene Lindenin kirjan Koko, puhuva gorilla, jota suosittelen kaikille!) Toisaalta kirjaa lukiessa ei voi sulkea silmiään ihmisten häikäilemättömyydeltä ja voitontavoittelulta.
Apinatalosta löytyy juttua myös Järjellä ja tunteella -blogista.
