Korpin varjo

Eva Eich: Korpin varjo
Bazar 2022, 92s.
Suom. Sanna van Leeuwen
Kuvitus: Marielle Enders

 

Minä pidän pakohuonepeleistä (oikeaan pakohuoneeseen en ole saanut aikaiseksi mennä), mutta ne ovat aiheuttaneet perheessämme sen verran kireitä hermoja, että pääsen pelaamaan pakopelin korkeintaan kerran vuodessa. Siksipä tämä kirjamuotoinen pakopeli vaikutti aivan loistavalta!

Aloitin Korpin varjon  reissussa yhdessä esikoisen kanssa, mutta jumituimme yhteen tehtävään, jonka jälkeen jatkoin kirjan loppuun itsekseni.

Tarinan alkuasetelma on näppärä: on luokkakokous, jossa pieni kaveriporukka ajautuu erilleen muusta juhlaväestä. Juhlapaikkana toimivassa koulussa on järjestelmä, joka estää kännyköiden käytön, joten kun tämä pieni joukko juhlijoita huomaa olevansa jumissa, heidän on löydettävä itse tiensä ulos. Toki varsinainen mysteeri on paljon synkempi. Kouluaikana kaveriporukkaan on kuulunut myös Paula, joka teki itsemurhan aivan yllättäen. Nyt siellä täällä näkyy piirrettyjä korppeja, samanlaisia kuin Paula aikoinaan piirsi, sekä muitakin viitteitä Paulaan. Mitä Paulalle todella tapahtui?

Kirja pakopelin muotona toimi aika hyvin. Osa sivuista on edelleen kiinni ja kun on saanut ratkaistua tehtävän, voi leikata oikean sivun auki. Sivut tunnistetaan kuvista. Huono puoli tässä on se, että kun jää jumiin johonkin tehtävään, mitään vinkkejä ei ole saatavilla, vaan on etsittävä seuraava luku muilla keinoin. Noin yleensä ottaen tehtävät ovat kuitenkin aika helppoja.

Kokonaisuutena Korpin varjo oli ihan viihdyttävä, mutta tarinallisesti vähän turhan suoraviivainen ja pinnallinen. Toisaalta, tämä on pelillinen kirja, joten suurempi tekstimäärä tekisi pelistä ehkä liian hitaasti etenevän. Hyvinkin voisin pelata/lukea tällaisen mysteerin toistekin!

Eeled

Katja Kärki: Eeled
Bazar 2021, 364s.

 

Eeled on kirja, josta pidin, mutta josta en oikein missään vaiheessa saanut kunnollista otetta.

Tarina kulkee (ainakin) kolmessa aikatasossa. Nykypäivän tarinassa Kristiina matkustaa tyttärensä kanssa entiseen kotiinsa, tyttären ensimmäiseen. Villiintynyttä pihaa kierrellessä Kristiina muistelee nuoruuttaan, aikaa ennen tuota Auringon taloa ja aikaa siellä. Hän muistelee lapsuuttaan Itä-Lapissa ja niitä ihmisiä, jotka jättivät suurimmat jäljet. Jossakin menneessä ajassa keskiössä on Eeled, löytölapsi, jonka elämä meinaa päättyä heti alkuunsa.

Kärki kirjoittaa todella kauniisti. Tykästyin etenkin Kristiinan lapsuusmuistoihin. Vaikka pidänkin siitä, ettei kaikkea kirjoiteta auki ja lukijan tulkintakykyyn luotetaan, minua jäi vaivaamaan useampikin auki jätetty asia Kristiinan nuoruuden ja nykyhetken välissä. Tai miksei nykyhetkessäkin. 

Eelediä oli miellyttävä lukea, mutta tosiaan jokin tässä piti minut aavistuksen liian etäällä. En kiintynyt hahmoihin juuri lainkaan ja parin ison käänteen kohdalla petyin, kun ne käsiteltiin niin nopeasti.

Sapiens: Ihmiskunnan synty (Osa 1)

 

Yuval Noah Harari, David Vandermeulen, Daniel Casanave:
Sapiens, Ihmiskunnan synty
Bazar 2020, 247s.
Suom. Jaana Iso-Markku

Yuval Noah Hararin kirjat ovat olleen valtavan suosittuja, myös Suomessa. Olen kuullut Hararin kirjoista paljon hyvää, mutta jotenkin opukset ovat vaikuttaneet sen verran paksuilta ja aiheiltaan vaikeilta (vaikka kirjojen yleistajuisuudesta olen kuullut myös), että en ole niihin itse tarttunut.

Nyt kuitenkin Hararin Sapiens, Ihmisen lyhyt historia -kirjasta on julkaistu sarjakuva-adaptaatio! Itse asiassa kyseessä on sarjakuvaversioiden ensimmäinen osa, sillä edes pelkistettynä koko kirjan asioita ei ole ollut mahdollista mahduttaa yhteen sarjakuva-albumiin.

Sapiens, Ihmiskunnan synty on kiinnostava ja melko helppotajuinen katsaus ihmisten alkuvaiheisiin. Aluksi puhutaan ihmisen evoluutiosta, ihmislajeista ja ihmisten levittäytymisestä uusille alueille. Seuraavaksi käsitellään kommunikaation ja tarinankerronnan kehitystä sekä kulttuurien kehityksestä, minkä jälkeen siirrytään spekuloimaan muinaisten esi-isiemme arkea: millainen työnjako on mahdollisesti ollut ja millaisissa perhekunnissa on eletty. Lopuksi käydään läpi ihmisen vaikutuksista muiden eläinten, etenkin nisäkkäiden, kehitykseen - ja lajien katoamiseen.

Sarjakuvamuoto toimii hyvin. Piirrostyyli on selkeä ja tekijät hyödyntävät visuaalisia keinoja kiitettävästi. En ole tosiaan lukenut Hararin alkuperäistä teosta, mutta jäin pohtimaan, onko siinäkin tällainen luennoiva ote. Tässä sarjakuvassa nimittäin Harari kiertelee sukulaistyttönsä kanssa eri asiantuntijoidan luennoilla ja tapaamassa heitä muuten vain, samalla kun saadaan näppärästi käsiteltyä erilaisia asioita. Tämä asetelma toi vahvasti mieleen Olipa kerran elämä -sarjan ja se hieman häiritsi.

Joka tapauksessa tällainen hittitietokirjan sarjakuvaversio on todella tervetullut. Toivon, että moni muukin kaltaiseni paksuja kirjoja liian herkästi säikkyvä yksilö löytää tiensä Sapiensien pariin tämän kirjan avulla.

Talven lapset

 

Jennifer McMahon: Talven lapset
Bazar 2020, 384s.
Suom. Sari Karhulahti

Talven lapset on koukuttava ja nopealukuinen kirja, joka tarjoaa kauhunväristyksiä ja saa tuskastumaan epäloogisesti käyttäytyviin päähenkilöihin.

Vuonna 1908 West Hallissa Sara Harrison Shea kirjoittaa salaista päiväkirjaa irtosivuille, joita hän kätkee kotitaloonsa irtonaisten lattialautojen alle ja muihin piiloihin. Saman vuoden talvella Saran tytär saa surmansa ja vain kuukautta myöhemmin Sara itse löydetään surmattuna kotinsa läheiseltä pellolta.

Nykyajassa samassa paikassa 19-vuotias Ruthie jää yksin pikkusiskonsa kanssa, kun äiti yllättäen katoaa. Tytöt koluavat talon jokaisen nurkan johtolankojen toivossa ja tekevätkin muutaman yllättävän löydön.

Surun murtama Katherine on muuttanut West Halliin miehensä kuoleman jälkeen. Katherine haluaa selvittää, mitä hänen miehensä teki West Hallissa kuolinpäivänään.

Miten kaikkeen liittyvät nukkujat, kävelevät kuolleet? Mitä Saran päiväkirjan kadonneissa sivuissa kerrotaan?

Luin noin kaksi kolmannesta tästä kirjasta hyvin nopeaan tahtiin. Tarina lähtee kiinnostavasti liikkeelle ja McMahon onnistuu kuvaamaan nukkujia ja Ruthien kotitalon lähiympäristöä niin painostavasti, että ainakin minua pelotti aivan tarpeeksi. Vaikka kirja kulkee kaiken aikaa maagisen ja realistisen välillä, sitä realismia olisi saanut tosiaan olla enemmän etenkin näiden nykypäivän hahmojen toiminnassa. Lisäksi koin, että loppua kohti kirjasta katosi jännite lähes kokonaan, kun tapahtui vain epätodennäköisyyksiä ja -uskottavuuksia toisensa perään. Kirjan loppuratkaisukin oli harvinaisen lässähtävä. 

Talven lapset ei ole täydellinen kirja, mutta se tarjosi kuitenkin viihdyttävän pelottavia lukuhetkiä. Erityisen paljon nautin tämän lukemisesta, kun saatoin istua takkatulen ääressä ja sivusilmällä vilkuilla ulos  lumisateeseen. (Vaikka myönnän, että aika pian suljin verhot, etten vahingossakaan näkisi mitään epämääräistä liikuskelemassa ulkona...)

Kadonnut kylä

Camilla Sten: Kadonnut kylä
Bazar 2020, 444s.
Suom. Jänis Louhivuori & Risto K. Träff

Silvertjärnin kaivoskylä on ollut tyhjillään kuusi vuosikymmentä. Kukaan ei tiedä, mitä kylän asukkaille tapahtui vuonna 1959. Poliisipartio löysi kylän torilta ruumiin ja kouluterveydenhoitajan huoneesta hylätyn vauvan, mutta muista noin 900 asukkaasta ei näkynyt jälkeäkään.

Alice opiskelee dokumenttiohjaajaksi ja kerää rahoitusta tehdäkseen dokumentin Silvertjärnistä. Hänen isoäitinsä muu perhe katosi kyläläisten mukana ja Alice haluaa ratkaista arvoituksen. Viisihenkinen kuvausryhmä leiriytyy kylän torille ja aloittaa innolla tyhjien rakennusten tutkimisen. Matkapuhelinverkko ei alueella toimi, mutta se oli tiedossa jo etukäteen. Mutta miksi radiopuhelimista kuuluu outoja ääniä, tavaroita katoaa ja kenen hahmo säikyttelee muita?

Kadonnut kylä vaikutti jo ennakkotietojen perusteella kiinnostavalta ja minun kauhusietämykseeni sopivalta luettavalta. Teksti on kevyttä ja nopealukuista ja kahdessa aikatasossa etenevä kerronta mukaansatempaavaa.

Juoni on varsin elokuvamainen, mutta ei häiritsevässä määrin. Välillä pelkäsin keksineeni "ratkaisun arvoitukseen", mutta onneksi en kuitenkaan. Loppuratkaisu olisi kyllä saanut olla rajumpikin.

Kadonnut kylä tarjosi vetävää viihdettä jännityksen nälkään.

Kuolon kultaiset kiehkurat

Alan Bradley: Kuolon kultaiset kiehkurat
(The Golden Tresses of the Dead, 2019)
Bazar 2019, 363s.
Suom. Maija Heikinheimo

Lukujumi jatkuu, joten blogikin hiljeni kesäksi. Nyt kun säät ovat jälleen kalseat, saan toivottavasti heräteltyä lukuhaluja ja vähitellen tämän bloginkin.

Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarja on aiemmin toiminut loistavana lukujumin purkajana. Sarjan kymmenenneltä osalta odotinkin paljon, selvästi liikoja.

Bishop's Laceyn kylässä vietetään Flavian Ophelia-siskon ja Dieterin häitä. Juhlat ovat päättyä karusti, kun morsian löytää hääkakusta sormen, mutta neuvokkaan Flavian ja uskollisen Doggerin avulla juhlat voivat jatkua. Sormen arvoitus on kuitenkin ratkaistava, eikä tälläkään kertaa selvitä ilman ruumiita.

En enää edes muista, kuinka monta viikkoa Kuolon kultaisten kiehkuroiden lukemiseen meni, mutta selvästi liian monta. Juonenkäänteitä kyllä riitti ja ne jopa kiinnostivat, mutta en silti pystynyt keskittymään lukemiseen kuin muutaman sivun kerrallaan, mikä luonnollisesti teki lukukokemuksesta hajanaisen ja jopa sekavan. En muuten ole edes aivan varma, miten se irtosormi kakkuun päätyi...

Vaikka oma lukukokemus olikin rikkonainen, juoni oli selvästi mukavan sokkeloinen ja toisenlaisessa tilanteessa olisin taatusti nauttinut erilaisten ratkaisuvaihtoehtojen pohtimisesta. Kovin uskottavaksi en kyllä tätä mysteeriä kokenut, mutta eipä realismi välttämättä kiinnostavuutta lisäisikään.

Kuolema kiitospäivänä

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä
(Julkaistu suomeksi aiemmin nimellä Naivistin kuolema, 2008
Still Life, 2005)
Bazar 2019, 364s.
Suom. Raimo Salminen

Kuolema kiitospäivänä ilmestyy 4.6.2019!

Säästelin tämän kirjan aloittamista minilomalle, joka oli oikeasti kolmen päivän lähiopintojakso. Mutta koska sain olla yöt kotikotona, tiesin että lukemiselle löytyisi aikaa. Lukeminen sujuikin todella hyvin niin kauan, kuin olin reissussa, mutta omaan kotiin palattua lukeminen töksähti pahemman kerran. Liikaa kotitöitä, aikataulumuutoksia, muistettavaa ja muuttuvia osatekijöitä; aivan liian vähän aikaa rauhassa lukemiselle.

Kuolema kiitospäivänä sijoittuu Three Pinesin pikkukylään Kanadaan. Kylä on kaikin puolin sympaattinen ja ihmiset näyttävät tuntevan toisensa läpikotaisin. Mutta kun yksi kyläläisistä löydetään metsästä kuolleena ja poliisin tutkimukset viittaavat paikalliseen tekijään, alkavat kulissit tutista.

Siinä vaiheessa kun lukeminen vielä luisti, viihdyin Three Pinesissa loistavasti. Ihastuin muutamaan hahmoon ja pidin dialogista sekä juonen kehittelystä. Mutta sitten kun töksähti, mikään ei toiminut. tuntui että tarina vain venyy ja vanuu, eikä etene yhtään. Jännite katosi, eikä minua enää oikein edes kiinnostanut löytää syyllistä. Tiedostan kyllä, että kirja kärsii nyt ihan epäreilusti huonosta lukuhetkestä ja se harmittaa.

Odotin sympaattista, lempeää dekkaria. Tavallaan juuri sellaisen luin, mutta takkuilun takia jälkimaku on harmillisen laahaava. Syksyllä ilmestyvän jatko-osan, Kylmän kosketus, voisin kyllä lukea - ja toivon että lukufiilis olisi merkittävästi parempi kuin tämän avausosan kohdalla.

Jumalan huone

Katja Kärki: Jumalan huone
Bazar 2019, 13h 58min
Lukija: Pihla Pohjolainen

Katja Kärjen esikoisteos, Jumalan huone, on upea kirja. Kirjassa on kolme kertojaa: Aili, Maria ja Elsa. Sama suku näyttäytyy kullekin naiselle eri tavalla, sillä lestadiolaisessa kodissa ei ole ollut tapana asioista puhua. Sen uskonnollisuudenkin voi kokea pelastuksena tai se voi aiheuttaa suurta ahdistusta ja turhautumista.

Elsa ei sopeudu lestadiolaisuuden ahtaasen naismuottiin. Hän ei halua kiirehtiä naimisiin ja olla kokoaikainen synnyttäjä. Elsa ottaa ja lähtee, vaikka perheestä eroaminen luonnollisesti pelottaakin. Elsan kummitäti, Maria, opettaa maahanmuuttajille suomea ja hoitaa seuroissa emännän virkaa. Marian maallistuvaa pukeutumista kommentoidaan, samoin miehen puuttumista. Kyllä Marialla eräs mies on haaveissa, mutta tiellä on paljon mutkia ja yksi vaimokin. Aili taas tuntuu tulevan sitä hurskaammaksi, mitä vanhemmaksi hän tulee. Menneisyydessä on kuitenkin kipeitä asioita, joista vain pieni osa on tullut muiden tietoon.

Kärki kertoo tarinaa suurella taidolla. Jokainen kertoja tuntuu yhtä tärkeältä, jokaisen kokemat asiat koskettavat. Tarina hyppelehtii ajassa 1930-luvulta aina vuoteen 2009. Lukija (tai kuulija) pysyy kuitenkin hyvin mukana siinä, kuka kulloinkin on äänessä ja mitä aikaa eletään.

Minä koin Jumalan huoneen elokuvamaisena tarinana, positiivisessa mielessä. Tämä toimisi takuulla myös valkokankaalla! Tai ehkä parhaiten televisiossa lyhyenä sarjana. Elokuvaa varten pitäisi ehkä karsia liikaa. Kärki kuvaa aikakausia ja miljöitä elävästi, mutta ei sorru liialliseen maalailuun. Ihastuin myös puhetyylien runsauteen.

On hieno paikka haudan povi

Alan Bradley: On hieno paikka haudan povi
(The Grave's a Fine and Private Place, 2018)
Bazar 2018, 393s.
Suom. Maija Heikinheimo

Flavia on siskojensa ja Doggerin kanssa pienellä toipumislomalla pienessä englantilaisessa maalaiskylässä. Kylän edellinen pastori tuomittiin kuolemaan kolmen seurakuntalaisensa myrkyttämiseksi, mikä luonnollisesti kiinnostaa kovasti Flaviaa. Kesken raukean veneilyn Flavia tarttuu johonkin veden alla lilluvaan. Kalaksi luultu jokin osoittautuu karuksi löydöksi, joka lopettaa veneretken alkuunsa ja saa toisen Flavian siskoista oksentamaan mahansa tyhjäksi. Jälleen kerran Flavialla on tutkittavanaan epätavallinen kuolemantapaus.

On hieno paikka haudan povi on kaikin puolin mainio kirja. Edellisen kirjan tapahtumista on puoli vuotta, joten surun syvimmistä, lamauttavimmista syövereistä ollaan vähitellen pääsemässä ylös. Maisemanvaihdos tekee hyvää ja tarinassa onkin virkistävä määrä aivan uusia henkilöitä, miljööstä puhumattakaan. Erityisesti tykkäsin paikallisen hautausurakoitsijan Hob-pojasta, joka oli kuin nuorempi versio Flaviasta. Dogger pääsi aiempaa suurempaan rooliin, mikä sekin oli oikein tervetullutta. Edellisestä osasta totesin sen olevan sarjan parhaimmistoa ja niin on kyllä tämäkin.

Kirjailijan kiitoksia ehdin säikähtää kovasti. Ne nimittäin alkavat sanoilla Pitkän taipaleen päättyessä ja minusta se kuulosti uhkaavasti siltä, että koko sarja on tullut päätökseen. Itse asiassa On hieno paikka haudan povi loppuu sellaiseen kohtaukseen, joka voisi vallan mainiosti olla viimeinen näytös. Mutta onneksi näin ei kuitenkaan ole. Ehkä olen ahne, mutta en olisi millään malttanut vielä(kään) luopua Flavian seurasta, joten ilahduin ja helpotuin valtavasti kun selvisi, että kyllä Bradley on jatkanut Flavian tarinaa tämän osan jälkeenkin.

Kirjosieppo

Hanna Velling: Kirjosieppo
Bazar 2018, 250s.

Hanna Vellingin Kirjosieppo oli lennähtänyt yllätyksekseni postilaatikkoon juuri sopivaan aikaan, kesälomani alkaessa. Takakansiteksti alkaa näin: Make tarjoaa Annalle heidän yhteisessä keittiössään tomaattikeittoa, ranskalaisia perunoita ja lauseen, joka muuttaa Annan koko elämän: "Mä muutan tästä pois." ja hieman alempana kirjasta puhutaan tarinana sokkierosta selviytymisestä.

Tuollainen toiselle osapuolelle täysin yllätyksenä tuleva eropäätös on varmasti hirveä sokki, vaikka perheeseen ei kuuluisikaan vauvaikäistä lasta, koiraa ja juuri allekirjoitettua kahden vuoden määräaikaista vuokrasopimusta. Jo kirjan alussa lukijalle on kuitenkin selvää, ettei Maken ilmoitus sittenkään taida aivan täytenä yllätyksenä tulla. Annan ja Maken suhde on ehkä alussa ollut yhtä onnenhuumaa, mutta sittemmin Annankin olisi jo pitänyt myöntää ongelman jos toisenkin olemassaolo.

Kirjosieppo oli ennakkokäsityksiini verrattuna kepeämpi, humoristisempi ja viihdyttävämpi kirja. Vaikka aihe on ankea (eivätkä Annan vastoinkäymiset rajoitu pelkkään yllätyseroon), yllättävän usein suupielet nousivat hymyyn. Luvut ovat lyhyitä ja hauskasti nimetty niin että oli helppo lukea vielä yksi luku ja senkin jälkeen yksi.

Hahmona Anna on ihan sympaattinen, mutta ärsyttävän helposti muiden määräiltävissä. Tosin ymmärrän senkin, että joskus ei vain kerta kaikkiaan riitä energia, rohkeus tai mikään muukaan, mitä tarvittaisiin niin sanotusti järkeviin ratkaisuihin.

Kirjosieppo on vetävä ja hauska kertomus eräästä parisuhteesta ja siitä toipumisesta.

Kirjosieppo ilmestyy 7.8.2018.

Kolmasti naukui kirjava kissa

Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa
(Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd, 2017)
Bazar 2018, 363s.
Suom. Maija Heikinheimo

Flavian kotiinpaluu ei ole ollenkaan niin hohdokas ja täynnä onnentunteita kuin hän olisi toivonut. Isä on sairastunut keuhkokuumeeseen ja viruu sairaalassa niin huonossa kunnossa, ettei häntä saa mennä edes katsomaan. Tekemistä Flavialta ei kuitenkaan puutu, sillä hän sattuu - jälleen kerran - löytämään ruumiin ja ryhtyy omatoimisesti ratkaisemaan rikosta.

Alan Bradleyn Flavia de Luce -dekkarisarjan kahdeksas osa on mielestäni sarjan parhaimmistoa. Tarina porhaltaa eteen päin päättäväisesti eikä vauhdista voi oikein hypätä välillä pois, vaan on pysyttävä kiltisti mukana päätepysäkille asti. Flavia pääsee hyödyntämään kemiantaitojaan ja harjoittamaan päättelykykyään siinä määrin, ettei hän ehdi hirveästi edes huolehtia isänsä voinnista. Toki Flavia on monella tapaa epäuskottava hahmo, mutta silti myös ihastuttava. Ikäisekseen hän on harvinaisen tarkkasilmäinen, mutta tällä kertaa minä hoksasin muutaman seikan ennen häntä.

Lukeminen on ollut jo jonkin aikaa takkuista, mutta näköjään Bradleyn kirjoilla ja Maija Heikinheimon suomennoksilla on lukuiloa elvyttävä vaikutus. Oli ihanaa lukea kirjaa, joka vei mukanaan näin tehokkaasti!

Tähänkin kirjaan Bradley viskasi loppuun sellaisen koukun, että seuraavan osan toivoisi ilmestyvän mieluiten heti huomenna.

Maorien laulu

Sarah Lark: Maorien laulu
(Das Lied der Maori, 2008)
Bazar 2017, 860s.
Suom. Sanna van Leeuwen

Sarah Larkin Maorien laulu jatkaa Valkoisen pilven maan aloittamaa Uuteen-Seelantiin sijoittuvaa sukutarinaa. Aivan saumattomasti tarina ei kuitenkaan jatku. Tämän kirjan alussa edellisen kirjan tapahtumista on kulunut neljä vuosikymmentä ja tarinan päähenkilöiksi nousevat Gwyneiran lapsenlapsi Kura sekä Helenin lapsenlapsi Elaine.

Elaine rakastuu kullankaivajaksi ryhtyneeseen William Martyniin, jonka menneisyys Irlannissa ja syyt Uuteen-Seelantiin tulolle eivät kuulu niihin asioihin, joista William haluaa keskustella. Pariskunta on lähes kaikkien silmissä kuin luotu toisilleen, kunnes Kura saapuu kaupunkiin ja hurmaa upealla ulkonäöllään Williamin itselleen.

Jos Valkoisen pilven maa oli täynnä vastoinkäymisiä, ankeutta ja romantiikkaa, voin sanoa tästä kirjasta aivan samaa. Moni asia näyttää aluksi niin herttaiselta ja selkeältä, mutta seuraavassa käänteessä mennäänkin lujaa ja hallitsemattomasti alamäkeä.

Ehkä Maorien laulu ei ole sieltä uskottavimmasta päästä, mutta tällaista lukuflowta osuu kohdalle harvoin. Luin tämän kolmessa päivässä ja annoin kirjan viedä mukanaan aivan täysin. Valvoin jopa harvinaisen pitkään ihan vain saadakseni lukea kirjan loppuun rauhassa. Sarjaan on luvassa vielä yksi osa ja luotan siihen, että sekin tarjoaa oivallista todellisuuspakoa.

Augustus

John Williams: Augustus
(Augustus, 1971)
Bazar 2017, 429s.
Suom. Ilkka Rekiaro

Rakastin John Williamsin Stoneria ja ihastuin myös hänen toiseen romaaniinsa Butcher's Crossingiin. Oli selvää, että haluan lukea tuoreeltaan myös Williamsin viimeiseksi jääneen teoksen, Augustuksen, heti sen ilmestyttyä.

Aloitin kyllä Augustuksen heti kun sen sain, mutta kovasta yrityksestä huolimatta en meinannut millään päästä tarinaan sisään. Lopulta luovutin. Näin puolisen vuotta myöhemmin sisuunnuin ja päätin, että nyt tämä on luettava vaikka väkisin. Tällä kertaa osasin valmistautua hitaaseen alkuun, mutta yllättävän äkkiä juoni pääsikin jo kunnolla vauhtiin.

Augustuksesta tuli Rooman ensimmäinen keisari 33-vuotiaana. Tämä kirja on eräänlainen kirjemuotoinen elämäkerta miehestä, joka kylmän viileästi raivasi tiensä Rooman hallitsijaksi. Ääneen pääsevät Augustuksen läheiset, vihamiehet, sukulaiset ja monet muut aikalaiset, harvemmin mies itse.

Tekstit eivät ole kronologisessa järjestyksessä ja Augustuksella tuntuu olevan niin monta nimeä, etten aina ollut varma, puhutaanko hänestä vai jostakusta muusta. Vauhtiin päästyäni tuntui kuin olisin lukenut aitoja asiakirjoja ja tavallaan niin teinkin, sillä Augustus perustuu vahvasti todellisiin tapahtumiin, henkilöihin ja asiakirjoihin.

Augustus on hieno romaani, joka tahmeasta alustaan huolimatta lunasti sille asettamani korkeat odotukset.

Nokisen tomumajan arvoitus

Alan Bradley: Nokisen tomumajan arvoitus
(As Chimney Sweepers Come to Dust, 2015)
Bazar 2017, 426s.
Suom. Maija Heikinheimo

Edellisen Flavia de Luce -kirjan jälkeen olin tolkuttoman pettynyt. Kirjan juoni loisti lähinnä poissaolollaan ja lukeminen oli väsyneen takkuista. Onneksi aika kultaa muistot ja ilahduin ihan aidosti, kun sain Alan Bradleyn tuoreimman suomennetun kirjan, Nokisen tomumajan arvoitus.

Flavia todellakin vaihtaa maisemaa, tosin täysin vasten tahtoaan. Hän aloittaa opinnot neiti Bodycoten tyttökoulussa Kanadassa. Matka on pitkä, mutta Flavia saa merkittävästi virtaa jo ennen ensimmäistä varsinaista koulupäiväänsä, kun hänen huoneensa takan savupiipusta tipahtaa muumioitunut ruumis. Luonnollisesti Flavia aloittaa murhatutkimukset ja yrittää keksiä sekä murhaajan että uhrin henkilöllisyyden.

Selvästi maisemanvaihdos teki hyvää kirjasarjallekin. Tällä kertaa tarina imaisee mukaansa ja kaikkea uutta jännittävää ilmaantuu sen verran nopeaan tahtiin, ettei tylsistymiselle ole edes tilaisuutta. Tyttökouluun sopeutuminen ei ole mikään helppo juttu, mutta sentään Flavia otetaan mukaan illanistujaisiin, joissa pelataan spiritismiä, puhutaan aaveista ja kadonneista tytöistä.

Tämän kirjan jälkeen olen virallisesti leppynyt ja jään odottamaan seuraavaa osaa iloisin mielin.

Talo järven rannalla

Kate Morton: Talo järven rannalla
(The Lake House, 2016)
Bazar 2017, 667s.
Suom. Hilkka Pekkanen

Kate Mortonin kirjoille tyypillistä on kaikinpuolinen runsaus. Henkilöhahmoja on paljon ja melko lailla jokainen saa vuorollaan äänensä kuuluviin. Samassa kirjassa on usein useampi kuin yksi juonikuvio, jotka joko nivoutuvat yhteen tai sitten eivät. Tapahtumapaikkoja on useita, samoin aikatasoja.

Talo järven rannalla ei ole poikkeus tähän kaavaan. Vuoden 1933 kesäkuussa cornwallilaisen järvenrantatalon idylli särkyy, kun Edevanen perheen pieni poika katoaa. Lasta ei löydetä ja pian perhe jättää talonsa tyhjilleen ja muuttaa Lontooseen.

Kesällä 2003 rikostutkija Sadie Sparrow viettää pakkolomaa isoisänsä luona Cornwallissa ja kulkeutuu lenkillään tuon kyseisen hylätyn talon pihapiiriin. Sadie on pakotettu lomailemaan hänen vuodettuaan lehdistölle tietoja erään äidin katoamistapauksesta. Saadakseen ajatuksensa muualle Sadie alkaa tutkia talon historiaa ja pian kauan sitten kadonneen pojan kohtalon selvittäminen muodostuu hänelle hyvin tärkeäksi.

Samoihin kansiin mahtuu kaksi katoamistapausta, ainakin yksi epämääräinen kuolemantapaus, sotatraumoja, adoptiotarinoita, rakkaustarinoita, katkeruutta, syyllisyyttä ja lopussa myös vastauksia moniin kysymyksiin.

Viihdyin kyllä tämän kirjan parissa ihan mukavasti, mutta kyllä tämä sai jossain määrin aikaan lukuähkyä. Morton pyörittelee juonikuvioitaan näppärästi ja onnistuu eksyttämään lukijan useammankin kerran. Loppuratkaisua vaivaa silti mielestäni turha siirappisuus ja tietynlainen hätäisyys. Ottaen huomioon Mortonin halun taustoittaa kaikki hahmonsa liiankin tarkasti, yhden henkilön taustojen ilmeisesti tarkoituksellinen piilottelu tuntui melkeinpä tökeröltä.

Pienestä nillityksestäni huolimatta Talo järven rannalla oli oivallista luettavaa ankeaan syksyyn. Vähenevän valon ja lämmön aiheuttamassa ankeassa mielentilassa tämmöinen puolikepeä kirja on juuri sopivaa todellisuuspakoa.

Kuolleet linnut eivät laula

Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula
(The Death in their Vaulted Arches, 2014)
Bazar 2017, 331s.
Suom. Maija Heikinheimo

Flavia de Luce -sarjan edellinen osa loppui sen lajin cliffhangeriin, että läheltä piti etten lukenut seuraavaa osaa englanniksi. Odotin tätä Kuolleet linnut eivät laula -teosta ihan täpinöissäni ja aloitin lukemisen heti kun kirjan postin mukana sain.

Mikäli et ole lukenut tätä kirjaa, etkä halua salaisuuksien paljastuvan ennen aikojaan, lopeta lukeminen tähän! Muussa tapauksessa lue vain eteenpäin.

Flavian äiti on löytynyt ja hän on viimeinkin matkalla kotiin. Tunnelma asemalaiturilla on jännittynyt ja surullinen, sillä kotiinpaluu ei ole sellainen kuin kaikki olisivat toivoneet. Edessä on hautajaiset, joita ennen Flavialle paljastuu uskomattomia salaisuuksia äidistään ja hänestä itsestään.

Tämä sarjan kuudes osa oli suureksi harmikseni omituisen jankkaava, hidastempoinen ja tylsä. Juonikuvio on turhauttavan olematon ja tässä on ihan liikaa toistoa ja vatvomista. Joitakin juonenpätkiä solmitaan päätökseen, mutta uusiakin syntyy. En vain ole ollenkaan varma, olenko noista uusista kuvioista mitenkään innoissani. Ilmeisesti luvassa on maisemanvaihdos, mikä harmittaa, sillä pidän Bishop's Laceysta ja erityisesti Buckshawsta.

Lukemisen jälkeen jäi vähän nihkeä olo, sillä odotukseni olivat tosiaan korkealla eivätkä ne täyttyneet. Sarjan seuraava osa ilmestyy suomeksi vielä tämän vuoden puolella ja luulen, että olen siihen mennessä leppynyt sen verran, että haluan tämän hetkisestä närkästyksestäni huolimatta kuulla, millaisiin seikkailuihin Flavia seuraavaksi ajautuu.

Pari lyhytarviota: Lost in Suomi ja Tee se itse -vauva

Olen tullut kuunnelleeksi äänikirjoja sen verran tiiviiseen tahtiin, että bloggausajan rajallisuuden vuoksi yhdistän kaksi lyhyttä uutuuskirjaa. Molemmat päätyivät kuunneltaviksi siksi, että sattuivat olemaan BookBeatin etusivulla helposti saatavilla ja molempia kohtaan tunsin vähintään kohtuullista mielenkiintoa.

Karoliina Sallinen:
Tee se itse -vauva
Bazar 2016, kesto 4h 58min.
Lukijat: Sanna Majuri ja Tuomas Tulikorpi
Kirjan kuvitus: Sanni Kariniemi

Karoliina Sallisen Tee se itse -vauva on 40 lyhyen luvun mittainen tarina eräästä raskaudesta. Usva on hieman boheemi kuvataiteiden opettaja, Juha taas erittäin järjestelmällinen toimitusjohtaja perheyrityksessä. Usva ja Juha ovat toivoneet lasta jo jonkin aikaa, mutta itse raskausaika tuo silti mukanaan tilanteita ja tunteita, joihin kumpikaan ei ole osannut varautua.

Pidin päähenkilöistä ja siitä, että kumpikin sai äänensä kuuluviin. Kummallakin on myös oma lukijansa, joten missään vaiheessa ei päässyt syntymään epäselvyyttä siitä, kumman näkökulmasta on kyse.

Tee se itse -vauva on kepeä, humoristinen ja silti ihan uskottava kuvaus ensimmäisestä raskaudesta. Minä vain taisin olla kohderyhmään kuulumaton, sillä en oikein kokenut saavani kirjasta mitään irti. Tuntui lähinnä typerältä, että mies kiusaantuu sisätutkimuksista ja vetää raskauden loppumetreillä holtittomat paniikkikännit. Plussaa kuitenkin siitä, ettei Sallinen lähde etsimään tarinalle lisätasoja vaikkapa raskausajan pakkolevosta tai komplikaatioista synnytyksessä.

Kelpo tarina, mutta ei minun juttuni.

Tim Walker: Lost in Suomi
(Lost in Finland, 2016)
S&S 2016, kesto 4h 12 min.
Suom. Maija Kauhanen
Lukija: Eino Heiskanen

Tim Walkerin Lost in Suomi: Miten tapasin suomalaisen vaimoni ja muita kertomuksia kiinnosti tietysti siksi, että monen muun suomalaisen tavoin minusta on mielenkiintoista kuulla ulkomaalaisten näkemyksiä Suomesta ja sen asukkaista.

Totta kai tällaiset huomiot ovat aina kärjistettyjä yleistyksiä, mutta tämänkin seikan huomioonottaen minun  oli hyvin vaikea tunnistaa Walkerin Suomea. Walkerin kokemukset esimerkiksi kouluruokailusta ovat hämmentäviä. En ole koskaan kuullut, että oppilaita ei päästetä poistumaan ruokalasta, ennen kuin viimeinenkin ruokapala on syöty. Toki jo omina kouluaikoina toitotettiin, että ruokaa otetaan vain sen verran kuin jaksaa syödä, mutta tietysti virhearvioita tapahtuu toisinaan. (Tai pöytäkaveri saattaa puhua sukkulamadoista niin elävästi, ettei riisiä kerta kaikkiaan enää ilkeä syödä...)

Ekologisuus tuntuu olevan Walkerille häkellyttävän uusi asia. Samaten tekstistä hohkaa kummallinen miehinen mies -asenne. Walker ihmettelee suuresti sitä, että Suomessa aikuiset miehetkin syövät nallekarkkeja ja nuorukaiset makaavat hiekkarannalla nauttimassa auringosta. En tiedä miksi, mutta jostakin syystä tämän kaltaiset huomiot ärsyttivät ihan liikaa.

Ja jos minä olen huono perustelemaan asioita, niin ei niitä hyviä perusteluja aina löydy tästä kirjastakaan. Suomi saa nimittäin moitteita noutopizzan lisäkustannuksista, joita ovat pizzan uudelleen lämmittäminen kotona (jos pizzan hakee talvipakkasessa kävellen) ja se, ettei täällä ole tapana leikata pizzaa valmiiksi. Jollakin tasolla ymmärrän, että lämmittämisestä kotiuunissa tulee hieman lisäkustannuksia, mutta ei se veitsi kyllä yhden pizzan leikkaamisesta kohtuuttomasti kulu!

Varmasti Lost in Suomi on toisille lukijoille viihdyttävää luettavaa tai kuunneltavaa, mutta minä olin Walkerin kanssa aivan eri aaltopituudella. Kielikin kuulosti jotenkin töksähtelevältä ja tarpeettoman toisteiselta, mutta en osaa sanoa johtuuko se alkuperäistekstistä vai käännöksestä.

Salaisuuden kantaja

Kate Morton: Salaisuuden kantaja
(The Secret Keeper, 2012)
Bazar 2016, 666s.
Suom. Hilkka Pekkanen

Kate Morton herättää minussa ristiriitaisia tuntemuksia. Olen lukenut kaikki häneltä suomennetut teokset, joista Salaisuuden kantaja on neljäs, enkä edelleenkään osaa päättää, mitä mieltä näistä kirjoista olen.

Salaisuuden kantaja käynnistyy koukuttavasti eräänä kesäisenä päivänä vuonna 1961. Onnellinen perhe viettää kuopuksen syntymäpäivää keskellä maalaisidylliä ja kaikki on täydellistä. Lapsista vanhin, teini-ikäinen Laurel, pujahtaa puumajaan haaveilemaan eräästä tietystä pojasta ja äiti lähtee nuorimmaisensa kanssa hakemaan kotiin unohtunutta kakkulapiota, kun pihaan ilmestyy vieras mies. Laurel näkee, kuinka äiti surmaa miehen, mutta vasta äitinsä kuolinvuoteen ääressä hän alkaa selvittää, mitä tuona päivänä oikeastaan tapahtui ja miksi.

Luin reilut sata sivua hetkessä, mutta sitten iski flunssainen uupumus, enkä jaksanut kannatella painavaa kirjaa. (Kuulostaa dramaattiselta, eikö totta!) Kun viimein pystyin jatkamaan lukemista, ei siitä meinannut tulla enää yhtään mitään. Sinnikkäästi kuitenkin luin ja pääsin lopulta tarpeeksi hyvin kirjaan mukaan. Aivan kirjan lopussa kirjailija onnistui jopa kääntämään tarinan yllättävään suuntaan!

Jälleen kerran Morton kuvaa hyvin tarkasti aivan kaiken, lähes kaikkien näkökulmasta. Lukijan ei tarvitse arvuutella motiiveja tai kohtaloita, kun kaikki kyllä selitetään auki. Tiivistäminen olisi tehnyt tarinalle hyvää ja minusta kirjailija olisi voinut pitää osan salaisuuksista salaisuuksina. Morton kirjoittaa melko vetävästi ja tarinoissa on kiinnostavia ihmiskohtaloita. Hänellä tahtoo vain olla harmittava tapa rönsyillä sinne tänne tarinan jännitteen kustannuksella. Ja silti, vaikka lukeminen oli hetkellisesti hyvin työlästä, pidin tästäkin kirjasta sen verran paljon, että jään mielenkiinnolla odottamaan Mortonin seuraavaa kirjaa.

Loppusoinnun kaiku kalmistossa

Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa
(Speaking from Among the Bones, 2013)
Bazar 2016, 407s.
Suom. Maija Heikinheimo

Flavia de Luce -sarjan viides osa ilmestyi hiljattain suomeksi. Olen pääosin pitänyt aiemmista osista (ainoastaan kolmas kirja jostain syystä takkusi), joten tämä tuntui oikein hyvältä kirjalta lääkkeeksi viime aikoina vaivanneeseen lukujumiin. Ja kyllä kuulkaa toimi hyvin!

Bishop's Laceyn suojelupyhimyksen kuolinpäivän 500-vuotisjuhlan kunniaksi päätetään Pyhän Tancredin hauta avata. Melkein sattumalta haudan avaamista kirkon kellarissa on todistamassa myös Flavia, joka saa pienen päänsä ansiosta luoda ensimmäisen silmäyksen hautapaaden taakse. Yllättävää kyllä pyhimyksen sijaan Flavia kohtaakin kylän urkurin kuolleen katseen. Seuraa tonkimista niin hautausmaalla kuin urkuparvellakin, eikä jännityksestä ole pulaa.

Hyvin pitkästä aikaa lukeminen tuntui äärimmäisen koukuttavalta ja sulavalta. Maija Heikinheimon suomennos on erittäin miellyttävää luettavaa ja tarina itsessään kulkee vauhdikkaasti. Pidän ihan hirveästi Bishop's Laceyn kylästä ja sen persoonallisista asukkaista, erityisesti toki Flavian väsymättömästä tavasta tunkea nokkansa ihan joka paikkaan. Ihastuttavaa on myös se, kuinka Flavian on onnistunut vähitellen ansaita oma paikkansa kylän rikostutkinnassa: ei hän toki vielä ole aivan samalla tasolla kuin poliisit, mutta selvästikään häntä ei enää yritetä hiljentää ja väheksyä, kuten aiemmin.

Vaikka jokainen sarjan kirjoista toiminee uskoakseni ihan hyvin myös itsenäisenä teoksena, pidän myös taustalla kulkevasta pitempiaikaisesta tarinasta. Flavian kadonnut äiti on vahvasti läsnä, vaikka hän onkin ollut poissa jo vuosia. Buckshaw'n kartanon talousvaikeudet ja hieman vetäytyvän isän tuskailu toimeentulon ja tytärten kanssa ovat nekin mielenkiintoista luettavaa, vaikka kieltämättä myös varsin riipivää.

Loppusoinnun kaiku kalmistossa loppuu niin kutkuttavasti, että ensimmäistä kertaa tekisi mieleni lukea seuraava osa heti perään englanniksi sen sijaan, että kärsivällisesti odottaisin uutta suomennosta. Mutta ehkä silti odotan, sillä laadukasta käännöstä on aina ilo lukea.

Keskiyön ruusu

Lucinda Riley: Keskiyön ruusu
(The Midnight Rose, 2013)
Bazar 2016, 667s.
Suom. Hilkka Pekkanen

Kesällä iskee aina tiiliskivikirjan kaipuu. Tänä vuonna luettavaksi valikoitui Lucinda Rileyn Keskiyön ruusu, joka vaikutti sekä laadukkaalta että sopivan kevyeltä. Lukeminen olikin helppoa ja melko lailla ihanteellista helteellä nautittavaksi.

Kirja alkaa intialaisen Anahita Chavalin 100v.-syntymäpäiväjuhlilla. Lähimmät sukulaiset ovat kokoontuneet juhlimaan pyöreitä ikävuosia, mutta päivänsankarin ajatukset ovat enimmäkseen muualla. Hän ajattelee ensimmäistä lastaan, poikaa, jonka kuolintodistuksen aitouteen hän ei ole koskaan uskonut. Kaikessa hiljaisuudessa Anahita antaa lapsenlapsenlapselleen Arille muistelmansa ja pyytää tätä selvittämään esikoispoikansa oikean kohtalon. Noin kymmenen vuotta juhlien jälkeen Ari viimein tarttuu isoisoäitinsä muistelmiin ja matkustaa Englantiin selvittämään vuosikymmenten takaisia tapahtumia. Samaan aikaan yhdysvaltalainen näyttelijä, Rebecca Bradley, on Englannissa elokuvan kuvauksissa. Kuvauspaikkana toimii upea, joskin hiukan rapistunut Astburyn kartano, jonne myös Ari päätyy isoisoäitinsä jalanjälkiä seuratessaan.

Keskiyön ruusu on varsin hyvä lukuromaani. Kaksi, tai kolme, toisiinsa kietoutuvaa tarinaa kulkee kahdessa aikatasossa ja kahdessa hyvin erilaisessa ympäristössä vaivattomasti ja toimivasti. Erityisen nautinnollista oli lukea Anahitan elämästä Intiassa, prinsessa Indiran ystävänä ja seuralaisena. Pidän sukutarinoista, jollainen Keskiyön ruusukin tavallaan on. Rebecca Bradleyn elämän koukerot eivät kiinnostaneet läheskään yhtä paljon kuin Anahitan, mutta ne toivat kuitenkin ripauksen lisäjännitettä ja kontrastia.

Luin tämän kirjan enimmäkseen ulkona, kesän näyttäessä parhaimpia puoliaan: aurinko kuumotti niin tehokkaasti, etteivät ötökätkään jaksaneet kiusata. Nautin lukemisesta ja enimmäkseen pidin todella paljon lukemastani. Kirjan viimeiset tapahtumat olivat muuhun sisältöön nähden vähän turhan saippuasarjamaisia, mikä hiukan latisti kokonaisuutta. Jatkossakin aion kuitenkin Rileyta lukea, mikäli lisää suomennoksia on luvassa.