Sadan nimen mittainen matka

Cecelia Ahern: Sadan nimen mittainen matka

(One Hundred Names, 2012)

Gummerus 2014, 475s.

Suom. Terhi Leskinen

Mike Tysonin elämäkerta jätti sen verran karhean jälkimaun, että halusin lääkitä itseäni kevyellä viihteellä. Cecelia Ahern toimi hyvin myös Fifty Shadesin jälkeen, joten Sadan nimen mittainen matka oli helppo valita rohdoksi näihinkin lukuruhjeisiin.

Toimittaja Kitty Logan on hairahtunut tekemään ala-arvoisen ja huonosti pohjustetun, skandaalinkäryisen tv-jutun, joka osoittautuu valheelliseksi. Kitty erotetaan määräajaksi televisiosta ja työ rakkaan ystävän aikakauslehdessäkin on vaakalaudalla. Vanha ystävä Constance on sairastunut rintasyöpään ja vain vähän ennen kuolemaansa hän antaa Kittylle erään oman juttuaiheensa. Kitty ei ehdi saada tarkempia taustatietoja tästä juttuaiheesta ja onkin melkoisen haasteen edessä, kun hänen pitäisi saada kasaan juttu sadan nimen listan perusteella. Nimet eivät ole Kittylle entuudestaan tuttuja, eikä ole lainkaan helppo homma selvittää, mitä Constance on halunnut näistä ihmisistä kirjoittaa.

Sadan nimen mittainen matka ei ole realistisuudella pilattu, vaan juuri sopivasti romantisoitu, perinteinen viihderomaani. Ensin menee kaikki päin mäntyä, mutta lopussa kaikki asiat ovatkin kääntyneet parhain päin. Mukana on mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja aivan liikaa pariutumisia, mutta tällainen "nää rakastuis toisiinsa" -pumpuli tekee toisinaan hyvää.

Suositeltavaa luettavaa tilanteisiin, joissa kaipaa helppoa viihdykettä tai kirjallista romanttista komediaa.

Tapaaminen Elämän kanssa

Cecelia Ahern: Tapaaminen Elämän kanssa

(The Time of My Life, 2011)

Gummerus 2012, 519s.

Suom. Terhi Leskinen

Fifty Shadesin jälkeen kaipasin jotakin kevyttä mutta laadukasta luettavaa. Cecelia Ahernin tyylistä olen tykännyt, joten Tapaaminen Elämän kanssa tuntui juuri sopivalta tähän väliin ja niin se kyllä olikin.

Lucy Silchesterin elämä on hyvin rutinoitunutta: töihin, kotiin, nukkumaan, töihin, kotiin, nukkumaan. Välillä Lucy tapaa ystäviään, mutta kiiruhtaa noistakin tapaamisista mahdollisimman pian kotiin. Kotiin, jossa yksikään ystävä ei ole käynyt kylässä ja jonka vessan lamppu paloi jo pari vuotta sitten. Kaukana ovat ne ajat, kun Lucy asui avarassa loft-asunnossa elämänsä rakkauden kanssa, teki unelmiensa työtä ja matkusteli ympäri maailmaa. Jotakin tapahtui, mutta mitä, siitä ei Lucy ole kertonut kenellekään - hyvä jos myöntää totuutta itselleenkään.

Lucy alkaa saada kirjeitä Elämältään, joka ehdottaa tapaamista. Lucy yrittää viimeiseen asti vältellä kohtaamista, mutta luovuttaa viimein. Elämä osoittautuu melko nuoreksi mieheksi, jolla ei näytä menevän hyvin: mitä huonommin Lucylla menee, sitä huonommin Elämä voi. Muutoksia on tapahduttava ja niitähän tapahtuu, etenkin kun valehtelemaan taipuvaisen Lucyn on opeteltava puhumaan totta. Elämä nimittäin paljastaa yhden totuuden jokaista valhetta kohti.

Tämä oli nautinnollisen rentouttavaa luettavaa. Pidän siitä, miten Ahern osaa ujuttaa tarinoihinsa jonkin omituisen elementin (kuten tässä Elämän), joka lukijan on vain hyväksyttävä voidakseen heittäytyä tarinan vietäväksi. Kerronta on sulavaa ja dialogi nasevaa sekä hauskaa, eikä käännöstäkään voi moittia. Tapaaminen Elämän kanssa oli erinomaista lääkettä Fifty Shadesin jättämiin (henkisiin) haavoihin.

Mitä huominen tuo tullessaan

Cecelia Ahern: Mitä huominen tuo tullessaan

(The Book of Tomorrow, 2009)

Gummerus 2011 (pokkari), 415s.

Suom. Terhi Leskinen

16-vuotias Tamara Goodwin on tottunut yltäkylläiseen ökyelämään ja saamaan aina kaiken haluamansa. Kiittää hän ei osaa, eikä liiemmin ajatella muita kuin itseään. Tamaran ei ole tarvinnut murehtia tulevaisuudesta, mutta kun hänen isänsä tekee itsemurhan, kaikki muuttuu. Sen paremmin Tamara kuin hänen äitinsäkään ei ole ollut perillä perheen todellisesta taloudellisesta tilanteesta ja heidän on myytävä omaisuutensa kattaakseen velat. Tamara on katkera ja vihainen isälleen tämän tekemästä ratkaisusta ja äiti vajoaa syvälle omiin maailmoihinsa. He muuttavat maalle sukulaisten luokse hyvin vaatimattomiin oloihin Kilsaneyn linnan portinvartijan taloon ja tietysti Tamaralla on suuria sopeutumisvaikeuksia. Eno ja hänen vaimonsa tuntuvat omituisilta hyypiöiltä, eikä asuminen keskellä ei-mitään ole helppoa Dublinin vilinään tottuneelle. Kilsaneyn linnan rauniot ja läheinen luostari sekä sisar Ignatius tuovat kuitenkin edes hiukan sisältöä päiviin.

Vaikka Tamara löytää kirjastoautosta lukitun kirjan, jonka alunperin tyhjät sivut täyttyvät Tamaran omalla käsialalla kirjoitetuista mutta aina huomiselle päivätyistä päiväkirjamerkinnöistä, minusta tämän kirjan jännittävintä antia olivat perhesalaisuudet ja ihmissuhteet. Tamara on aluksi maailman rasittavin ja itsekeskeisin teini, johon olen pitkiin aikoihin törmännyt, mutta toki hän kasvaa ja kehittyy tarinan edetessä. (Kuka olisi arvannut... ;) )

Mitä huominen tuo tullessaan on periaatteessa melkoinen sillisalaatti, sillä niin monia eri aineksia siihen on ympätty. Mutta vaikka en silliä syökään, tämä kirja oli kyllä juuri sellaista viihdettä, mitä tähän väliin kaipasinkin. Ei ihan perus hömppää, mutta kuitenkin sopivasti sitäkin. Syksyllä ilmestyy suomeksi Ahernin kahdeksas kirja, Tapaaminen elämän kanssa, jota odotan jo innolla.

Tyttö peilissä

Cecelia Ahern: Tyttö peilissä

(Girl in the Mirror, 2011)

Gummerus 2012, 108s.

Suom. Terhi Leskinen

Jos joskus kirjan kansi johtaa lukijaa harhaan, niin nyt! Ja jos joskus kirjailija pääsee yllättämään iloisesti, käy Tyttö peilissä esimerkkinä siitäkin. Olen lukenut Ahernilta muistaakseni kolme kirjaa. Jokaisesta olen tykännyt, mutta lähinnä sellaisella "ihan jees" -tasolla. Aiempien kokemusten (ja kannen) perusteella odotin tältä Ahernin uutuudelta samaa kuin aiemmilta kirjoilta: kivaa ideaa, helppoa tekstiä mutta vähän liian makeaa tarinaa.

Lukeminen oli kyllä tälläkin kertaa sujuvaa, mutta olisittepa nähneet ilmeeni! Virnuilin mielissäni ja varmaan silmätkin kiiluivat innosta. Tyttö peilissä sisältää kaksi novellia, aikuisten satuja takakannen määritelmän mukaan. Näistä ensimmäinen, Tyttö peilissä, on melkeinpä kauhua! Lilan isoäiti on peittänyt kaikki talonsa peilit mustilla kankailla. Lilaa on ankarasti kielletty kurkkimasta peileihin ja tyttö on kiltisti totellut. Syytä isoäidin peilikammoon Lila ei tule koskaan kysyneeksi, vaikka ehkä olisi kannattanut.

Jälkimmäinen novelli, Muistojentekijä, on haikea kertomus miehestä, joka on keksinyt muistojentekokoneen. Vanhoja muistoja se ei pyyhi pois, mutta uudet muistot voivat tehdä ihmisistä onnellisempia. Mies pitää kotonaan vastaanottoa, asiakkaansa tarkasti valikoiden.

Tiedättekö, minä melkein toivoisin, että tämä kirja olisi julkaistu salanimellä, ettei kukaan hömpänpelossa jättäisi lukematta tätä. Toisenlainen kansikin kyllä auttaisi. Peilin kannessa ymmärrän toki, mutta pinkkiä taustaa ja muita krumeluureja en.

Totean vielä kerran, että Tyttö peilissä oli todella positiivinen yllätys. Tämän jälkeen ihan oikeasti odotan Ahernin syksyllä suomeksi ilmestyvää kirjaa, koska mitäs jos sekin olisi tämän tyylistä. Toivon, että olisi. Ainakin aion senkin lukea.