Daddy

Emma Cline: Daddy
Otava 2021, 216s.
Suom. Kaijamari Sivill

 

Emma Clinen Daddya luin ihan hirvittävän pitkään. Novellikokoelmaa ei ole pituudella pilattu, mutta tämän kirjan kyytiin pääseminen tuntui mahdottomalta. Lopulta sisuunnuin, vaihdoin painetun kirjan äänikirjaan ja kuuntelin pari viimeistä novellia.

Koska lukuprosessi oli pitkä, on kokonaisuudesta hankala sanoa mitään muuta kuin epämääräisiä yleistyksiä. Emma Cline käsittelee kirjassaan miehuutta monelta eri kannalta: on isiä, poikia, puolisoita, ystäviä, työkavereita ja muitakin rooleja. Yhdestäkään novellista ei jäänyt sellaista kuvaa, että tässä nyt stereotyyppisesti puhuttaisiin miehistä, vaan kuvaukset tuntuivat hyvin realistisilta ja moniulotteisilta. Oli kilttejä miehiä, ikäviä miehiä, tunteikkaita ja tunnekylmiä. Enemmän kuitenkin niitä nihkeitä. Kertoja ei läheskään joka novellissa ole mies, vaan miehiä kuvattiin myös naisten/tyttöjen näkökulmasta.

Monipuolisuudestaan huolimatta kirja ei jättänyt kovin positiivista fiilistä. Novellit tuntuivat raskailta. Osassa jo aihepiiri oli kauniisti sanoen ikävä, mutta myös kieli jotenkin takelteli ja esti tarinaan uppoutumisen. 

Voisin toki väittää, että lukuhetki tälle kirjalle oli väärä, mutta kun prosessi kesti lähemmäs vuoden, niin on varmasti pakko myöntää, että tällä kertaa eivät lukijan ja kirjan kemiat kerta kaikkiaan kohdanneet. Kirjan kannesta sentään tykkään edelleen tosi paljon.

Tytöt

Emma Cline: Tytöt
(The Girls, 2016)
Otava 2016, 297s.
Suom. Kaijamari Sivill

"Moni nuori karkasi kotoa: siihen aikaan karkaamisen syyksi saattoi riittää ihan vain pitkästyminen. Ei siihen mitään tragediaa tarvittu."

Kesällä 1969 14-vuotiaan Evien vanhemmat eroavat ja paras ystävä pistää välit poikki. Kesästä näyttäisi siis tulevan tavallistakin tylsempi. Jälkikäteen ajatellen tylsä olisi ehkä siteenkin ollut parempi. Evie kohtaa Suzannen, tummatukkaisen hippitytön, joka asuu läheisellä ranchilla arvoituksellisen Russellin johtamassa kommuunissa. Pian Eviekin viettää enemmän aikaa ranchilla kuin kotonaan. Rauhaa ja rakkautta sykkivän pinnan alla kytevät aivan toisenlaiset tunteet ja teot, mutta Evie sulkee mieluummin silmänsä kuin myöntää totuuden.

Emma Clinen esikoisteos Tytöt on erikoinen kirja. Pidin todella paljon sen vahvasta tunnelmasta, joka tuntui imaisevan minutkin mukaan Russellin ranchille. Tarina kulkee kahdessa ajassa, kun nykypäivän Evie muistelee tuota loputonta ja muodotonta kesää. Kaikki tapahtuu nopeasti, muutamassa viikossa, vaikka toisaalta etenkin kommuunissa vietetty idyllinen aika tuntui kestävän pienen ikuisuuden. Samalla tavalla tämän kirjan lukeminen tuntui hämmentävän hitaalta: tuntui kuin olisin lukenut sitä hirvittävän pitkiä aikoja, mutta silti etenin hyvin, hyvin hitaasti.

Heti kirjan alusta asti lukija tietää, millaiseen tekoon Russell seuraajansa yllyttää. Jos olisin lukenut Tyttöjen takakansitekstin (tai tämän kirjan tapauksessa sivulievetekstin), olisin ollut tietoinen siitä, että kirjan taustalla on Mansonin perheen teot. Toisaalta oli hyväkin etten tiennyt, sillä nyt pystyin nauttimaan kirjasta omana itsenään. Myönnän nimittäin, että Manson-kytkös vei kirjasta paljon hohtoa pois. Toki uumoilin asiaa jo lukiessa, mutta sen varmistuminen latisti kuitenkin tunnelmaa ärsyttävän paljon.

Tätä kirjoittaessa oloni on nihkeän ristiriitainen. Pidin kerronnan tyylistä, tarinan miljööstä ja tunnelmasta hyvin paljon. Jotenkin olo on kuitenkin vähän petetty. Vähän kuin olisin lukenut fiktiivisen kertomuksen teinitytöstä, joka asuu perheineen ullakolla, piilossa natseilta.