Tästä Ihmemaahan

 

(toim.) Siri Kolu & Salla Simukka:
Tästä Ihmemaahan
WSOY 2024, 160s.

Nuorille suunnattuja novelleja kysellään kirjastosta säännöllisesti, mutta tarjonta on vielä aika niukkaa. Tartuinkin innolla tähän Salla Simukan ja Siri Kolun toimittamaan Tästä Ihmemaahan kokoelmaan: olisko tässä sellainen nuorille suunnattu kokoelma, jota olisi helppo suositella?

Kirjassa on ikäänkuin kehyskertomuksena tai kertojana/kuulijana Kolun ja Simukan kirjoittamia Alisen ääni -pätkiä. Varsinaisia novelleja on 9, samoin niiden kirjoittajia. Mukana on nimekäs valikoima kotimaisia kirjoittajia: Juuli Niemi, Akseli Heikkilä, Jani Nieminen, Tommi Kinnunen, Dess Terentjeva, Anniina Mikama, Hannele Mikaela Taivassalo, Marisha Rasi-Koskinen sekä Siiri Enoranta. Jo kirjoittajien määrästä voi päätellä, että tyylejä löytyy monia.

Kokoelman novellit ovat kaikki omanlaisiaan ja niitä yhdistää tietysti Liisan seikkailut Ihmemaassa klassikko. Osa novelleista on selkeitä Ihmemaa-tarinoita, osassa taas yhtymäkohdat on tarkoituksellisesti kätketty pintaa syvemmälle.

Liisa Ihmemaassa ei ole mun suosikkikirjoja. En ole varma edes siitä, olenko lukenut sen kokonaan vai en. Jotenkin se kirjan surrealistisuus ylittää mun sietokykyni, enkä saa siitä otetta. Sama ongelma oli tämän kokoelman kanssa.

Vaikka kuinka tykkään sanoilla leikittelystä ja nonsensestä, niin kuitenkin novelleilta(kin) kaipaisin enemmän selkeyttä. Mietin, millaiselle kohderyhmälle tämä kirja on tarkoitettu. Nuorille kyllä, mutta mielestäni tämä vaatii lukijalta aika paljon. Toisaalta, jos fanittaa Ihmemaan Liisaa ja tykkää lukea ei-niin-suoraviivaista-kerrontaa, tämä on varmasti positiivinen lukukokemus.

You like it darker

 

Stephen King: You like it darker
Hodder & Stoughton 2024, 484s.

 

Tilasin Stephen Kingin uusimman novellikokoelman kesälomalukemiseksi ja kylläpä You like it darker sopikin siihen täydellisesti! Kirjassa on 12 novellia, joista kaksi täyttää pituutensakin puolesta pienoisromaanin määritelmän. Tarinoiden taso toki vaihtelee, mutta ne joista pidin, ovat niin hyviä, että tälle kirjalle annan taas kaikki tähdet.

Novellit ovat myös tyyliltään erilaisia. Osa on hyvinkin realistisia, osa ei todellakaan. Laurie on kaunis ja haikea kuvaus surusta, Finn kertoo niin epäonnisesta nuorukaisesta, että hänestä olisi voinut kirjoittaa myös jöröjukkamaisen, kammottavan opettavaisen lastenlorun. 

Minä pidin eniten niistä pitkistä tarinoista. 
Danny Goughlin's Bad Dream on piinaavan ahdistava novelli, jossa yliluonnollisuutta on vain ripaus. Danny näkee häiritsevän todentuntuisen unen, joka jää kalvamaan mieltä päivien ajaksi. Lopulta hänen on mentävä käymään unen tapahtumapaikalla, mistä hän löytää juuri sen, mitä on unessaan nähnyt. Tahtomattaan Danny päätyy keskelle murhatutkimusta, tietysti epäiltynä murhasta. Novellissa kauheinta ei ole murha, ei edes se uni, vaan toinen tapausta tutkivista poliiseista. 

Rattlesnakessa King on ehkä parhaimmillaan. On koronapandemian aika ja äskettäin leskeksi jäänyt mies muuttaa ystävänsä taloon Floridan rannikolle kesän ajaksi. Siellä on helppo pitää turvallista etäisyyttä muihin ihmisiin, mutta samalla saa ainakin maantieteellistä etäisyyttä menetykseensä. Naapuritalossa asuu rouva, joka kulkee kaikkialle lykäten kaksosten rattaita. Rattaisiin nainen on asetellut lasten vaatteet siten, että jos oikein käyttää mielikuvitusta, voi kuvitella lasten istuvan rattaissa. Naisen kaksospojat ovat kuolleet jo vuosikymmeniä sitten, mutta naiselle lapset ovat yhä olemassa. Mies yrittää pitää naiseen etäisyyttä, ihan jo koronankin takia, mutta se ei onnistu.
Aivan loistavaa kummituskauhua!

You like it darker on tosiaan tasokas novellikokoelma. Jos Kingin tuotanto on jo entuudestaan tuttua ja mieluista, tykkää tästäkin varmasti. Jos taas ei ole, niin tässäpä mainio ja monipuolinen kirja, jonka avulla tutustua Kingin tyyleihin!

Daddy

Emma Cline: Daddy
Otava 2021, 216s.
Suom. Kaijamari Sivill

 

Emma Clinen Daddya luin ihan hirvittävän pitkään. Novellikokoelmaa ei ole pituudella pilattu, mutta tämän kirjan kyytiin pääseminen tuntui mahdottomalta. Lopulta sisuunnuin, vaihdoin painetun kirjan äänikirjaan ja kuuntelin pari viimeistä novellia.

Koska lukuprosessi oli pitkä, on kokonaisuudesta hankala sanoa mitään muuta kuin epämääräisiä yleistyksiä. Emma Cline käsittelee kirjassaan miehuutta monelta eri kannalta: on isiä, poikia, puolisoita, ystäviä, työkavereita ja muitakin rooleja. Yhdestäkään novellista ei jäänyt sellaista kuvaa, että tässä nyt stereotyyppisesti puhuttaisiin miehistä, vaan kuvaukset tuntuivat hyvin realistisilta ja moniulotteisilta. Oli kilttejä miehiä, ikäviä miehiä, tunteikkaita ja tunnekylmiä. Enemmän kuitenkin niitä nihkeitä. Kertoja ei läheskään joka novellissa ole mies, vaan miehiä kuvattiin myös naisten/tyttöjen näkökulmasta.

Monipuolisuudestaan huolimatta kirja ei jättänyt kovin positiivista fiilistä. Novellit tuntuivat raskailta. Osassa jo aihepiiri oli kauniisti sanoen ikävä, mutta myös kieli jotenkin takelteli ja esti tarinaan uppoutumisen. 

Voisin toki väittää, että lukuhetki tälle kirjalle oli väärä, mutta kun prosessi kesti lähemmäs vuoden, niin on varmasti pakko myöntää, että tällä kertaa eivät lukijan ja kirjan kemiat kerta kaikkiaan kohdanneet. Kirjan kannesta sentään tykkään edelleen tosi paljon.

Yöuinti ja muita novelleja

Terhi Rannela: Yöuinti ja muita novelleja
Otava 2022, 112s.

Terhi Rannelan Yöuinti ja muita novelleja oli meidän marraskuun lukupiirikirjana. Aloitin sen ensin äänikirjana, mutta en kerta kaikkiaan sopeutunut lukijan moniin maneereihin ja vaihdoin nopeasti painettuun kirjaan.

Kesti hetken, ennen kuin hoksasin, että novelleissa toistui siellä täällä entuudestaan tutut nimet. Tämä tekikin novelleista heti paljon parempia ja toi niihin lisää syvyyttä. Novelleissa käsitellään paitsi ihastumista, myös lukuisia muita aiheita. Millaista on, kun haluaisi samaa kuin somevaikuttaja, mutta itsellä ei ole varaa kaikkiin niihin tavaroihin? Entä miltä tuntuu, kun seurustelusuhde kuivahtaa kasaan tai kun onnistuu näkemään tietyn kalasääksen? 

Novellien tyylit vaihtelevat perinteisestä novellista esimerkiksi haastattelumuotoon ja tekstiviestittelyyn. Kokonaisuus on todella tasokas ja monin tavoin ilahduttava.

Kuolleiden valssi

Marko Hautala: Kuolleiden valssi
Tammi 2022, 229s.

 
Luin tammikuussa ystävän suosituksesta Marko Hautalan kirjan Pimeän arkkitehti. Se oli sen verran pelottava ja koukuttava, että tartuin heti tuoreeltaan tähän Kuolleiden valssi novellikokoelmaan. 

Viehätyin heti kirjan kansikuvasta. Tässä on loistavasti tavoitettu sellainen retrokauhutyyli, jota korostaa nuo kulumajäljet.

Kirja koostuu kymmenestä novellista, joista viimeisen, Varpaat, olen lukenut aikaisemminkin. Novellit ovat tyyleiltään aika erilaisia ja mielestäni tasokin vähän vaihtelee. Tai sitten en muuten vain ihastunut kaikkiin yhtä paljon. Kuolleiden valssi alkaa vahvasti Pitkä kuuma kesä -novellilla ja jatkuu vielä piinaavammin Saurin hiljaisuudella. Ensin mainitussa nuoripari kurvailee pitkin pikkuteitä kunnes bensa loppuu ja jälkimmäisessä 13-vuotias poika kuuntelee Pekka Saurin Yölinjalla-ohjelmaa. Hänen vihansa päivä on toteutettu twitterviesteinä ja on kaikessa kauheudessaan ihastuttava. Loki kertoo pariskunnasta, joka hankkii koiran. Tämä novelli tuli minulla uniin, jotka eivät todellakaan olleet kivoja...

Kuolleiden valssi sopii hyvin lyhyttä kauhua kaipaaville. Sopinee hyvin myös iltalukemiseksi, koska novellin jaksaa lukea loppuun, eikä tavallaan tarvitse jännittää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Blackout

Dhonielle Clayton (toim.): Blackout
Otava 2022, 242s.
Suom. Outi Järvinen

 

Dhonielle Claytonin luotsaamana viisi muuta tämän hetken suosittua nuortenkirjailijaa on kirjoittanut nokkelasti toisiinsa lomittuvien novellien kokoelman. Idea tähän kirjaan on lähtenyt Claytonin veljentyttären kysymyksestä, miksei rakkaustarinoita kerrota mustista tytöistä. Nyt kerrotaan ja hyvin kerrotaankin.

Koska novellit limittyvät toisiinsa, kirja ei tunnu novellikokoelmalta. Kaikkia tarinoita yhdistää  tapahtuma-aika ja paikka, New York helteisenä kesäpäivänä laajan sähkökatkon aikaan. Valtaosa näiden tarinoiden henkilöistä yrittää päästä jonnekin muualle, mutta siirtyminen paikasta toiseen on vaikeaa kun metrot eivät kulje ja muu liikenne seisoo liikennevalojen pimennyttyä. 

Sitä rakkauttakin novelleista löytyy, tietenkin. Ilahduttavaa on rakkauden moninaisuus ja realistinen monimutkaisuus tai toisten tapauksessa mutkattomuus. 

Nautin kirjan lukemisesta, vaikka en todellakaan hahmota New Yorkin kokoa, enkä siten aivan päässyt kärryille siitä, millaisista etäisyyksistä milloinkin on kyse. Kun itse asuu kaupungissa, jonka keskustan toiselta reunalta laidalta toiselle kävelee reilussa vartissa ja taajamakyltiltä toiselle ehkä tunnissa, ei näiden nuorten kävelymatkojen tuskittelu ihan avautunut.

Kevät ilman kosketusta

 

(Toim.) Jan Erola, Sakari Heiskanen & Salla Nazarenko:
Kevät ilman kosketusta
Aula & Co 2021, 301s.

Kevät ilman kosketusta on sähäkän punainen, eroottinen novellikokoelma. Novellien takana on 17 kirjailijaa, mutta sitä lukijalle ei kerrota, mikä novelli on kenenkin kynästä.

Kehyskertomuksena toimii kirjoituskurssi, joka on koronan myötä siirtynyt etäkokoontumisiin. Kirjoittaminen alkaa tökkiä itse kullakin, kunnes yksi kurssilaisista ehdottaa uutta aluevaltausta: mitä jos kaikki kirjoittaisivatkin eroottisia tarinoita. Ja sitten päästäänkin niihin novelleihin.

Kirjoittajia on tosiaan 17, joten kokoelman sisältö on todella sekalaista. Osa novelleista päätyy lähinnä kiertelemään jossakin kosketuksen tietämillä, osassa taas pannaan estoitta menemään. Erotiikka on haastava laji ihan jo siksikin, että makuja on monia. Silti koin tämän kokoelman harmillisen epätasaiseksi.

Avausnovelli, Hiehon syysteurastus, oli rempseydessään ja päätalomaisessa kielenkäytössään aivan omaa luokkaansa! Miten mehevää, estotonta ja nautiskelevaa menoa! Harmi kyllä minusta tuntui, että kirja avattiin vahvimmalla novellilla. Vähän kuin joku yhden hitin ihme avaisi keikkansa sillä ainoalla tunnetulla biisillään ja lopputunnin ajan tunnelma vain latistuisi parhaan osuuden jo jäätyä taakse.

Toki kirjasta löytyi muutama muukin varsin viihdyttävä novelli, mutta kokonaisuutena Kevät ilman kosketusta oli pieni pettymys.

Vaimoni ja muita henkilökohtaisia asioita

 

Elina Viinamäki: Vaimoni
ja muita henkilökohtaisia asioita
Atena 2021, 173s.

 

Vaimoni ja muita henkilökohtaisia asioita vetosi minuun jo nimellään. Teos on Elina Viinamäen esikoinen, mainio novellikokoelma mitä eriskummallisimmista ihmisistä. Tai no, oikeastaan novellien ihmiset ovat läpikotaisin tavallisia, vaikka heidän erikoispiirteensä ovatkin ehkä hieman korostuneita.

Olen kärsinyt jonkinasteisesta lukujumista tai lukemisen takkuilusta ja siksi tämänkin pienen kirjan lukemiseen meni tosi kauan aikaa. Harmittaakin, etten enää muista kovin hyvin alkupään novellien sisältöä.

Viinamäki on taitava luomaan tunnelmaa niin että sinänsä harmitonkin asia pääsee paisumaan älyttömiin mittasuhteisiin. Joissakin novelleissa taas se aluksi harmiton asia alkaa kasvaa ja muuttuu äärimmäisen ahdistavaksi ja painostavaksi. Esimerkiksi novellissa Kauppias alakerran uuden pikkukaupan kauppias vaikuttaa alkuun ihastuttavan lämpimältä ja huolehtivaiselta, mutta jossain kohtaa kauppiaan toiminta onkin jo jotain aivan muuta. 

Ehkä ahdistavin novelli oli kuitenkin Päätös, jossa nainen saa diagnoosin vakavasta, kuolemaan johtavasta sairaudesta. Sen enempää novellista ei etukäteen tarvitsekaan tietää, mutta olipa kammottava!

Vaikka Viinamäen novellit olivat oikeastaan aika synkkiä, silti näissä on myös huumoria. Kieroa, mustaa ja melkein tylyäkin, mutta osuvaa ja taitavaa huumoria yhtä kaikki.

Lupa

Sita Salminen: Lupa
Kosmos 2019, 208s.

Kuten monelle muulle, minullekin eroottisista novelleista tulee ensimmäisenä mieleen muinaisen Regina-lehden Naisen unelmia. Sita Salmisen esikoisteokselta Lupa odotin tasokkaampaa ja monipuolisempaa tarjontaa.

Sinänsä sisältö on kohtuullisen monipuolista. Kirjan novelleissa on heteropareja, mies- ja naispareja sekä yksi kolmen kimppa. Seksiä harrastetaan oman kumppanin, tuntemattoman ihmisen tai vähän molempien kanssa. On perinteistä panemista ja omaa kivaa, seksileluja ja kevyttä alistamista.

Kokonaisuus on kuitenkin harmillisen toisteinen. Seksi on hyvin penetraatio- ja orgasmikeskeistä ja kaikki ovat hämmentävät taidokkaita tyydyttämään kumppaninsa, myös ne satunnaiset. Vain viimeisessä novellissa ohimennen mainitaan, että [m]iehen otteet ovat hiukan kömpelöt. Hän ei ehkä ole tehnyt tällaista ennen. Toki ymmärrän sen, että eroottinen novelli olisi aika ankea, jos kukaan ei tyydyttyisi, mutta kun kirjaa hehkutetaan seksipositiivisuuden puolestapuhujana, niin edes hippunen olisi saanut olla haasteitakin mukana. Plussaa siitä, että kondomi mainittiin edes muutamassa novellissa!

Lukiessa huomio kiinnittyi sanavaraston suppeuteen. En todellakaan pidä aromipesän ja rakkauden sauvan kaltaisista kiertoilmauksista, mutta Salmisen teksti on hieman liian täynnä haaraväliä, lantionpohjalihaksia, vaginaa ja vakoa. Arvostan suoruutta, mutta tunnelman luomisessa anatomisesti korrektit ilmaukset eivät välttämättä toimi toivotulla tavalla.

Lupa on kokonaisuutena ihan ok. Ehkä novelleissa pelataan vähän turhan varman päälle. Väkisinkin tulee mieleen se, kuinka Fifty Shades of Greysta kohkattiin rajujen seksikohtausten vuoksi, vaikka siinä ainoassa lukemassani osassa harrastettiin suurista puheista huolimatta varsin tavanomaista seksiä.

Ilta paratiisissa

Lucia Berlin: Ilta paratiisissa ja muita kertomuksia
Aula & Co 2019, 304s.
Suom. Kristiina Drews

Lucia Berlinin kolmas (ja viimeinen!) novellikokoelma, Ilta paratiisissa, oli ehdottomasti yksi eniten odottamistani kuluneen syksyn kirjauutuuksista. Ihan itseni kiusaksi päätin kuitenkin lykätä lukemista jouluun asti, koska halusin varmistaa, että minulla on joulun pyhinä jotakin taatusti laadukasta luettavaa. Vaikka odottaminen tuskaista olikin, se kannatti. Hyvä että en itkenyt onnesta, kun luin näitä elämänjanoisia novelleja.

Taaskaan lukija ei voi olla varma siitä, miten paljon Berlinin omia kokemuksia novelleista löytyy. Todennäköisesti enemmän kuin uskoisi. Maantieteellisesti novellit sijoittuvat lähinnä Meksikoon ja Chileen, välillä piipahdetaan jopa Pariisissa. Puutarhat kukoistavat, mutta vaativat tietysti myös huolenpitoa. Kodit ovat ahtaita, joskus alkeellisiakin, mutta ihmissuhteet ne suurimmat haasteet aiheuttavat. Toki suhteista on myös paljon iloa, luonnollisesti.

Ilta paratiisissa on todella laadukas kokoelma. Olisin nauttinut siitä enemmän vain siinä tapauksessa, että olisin voinut lukea sen ilman keskeytyksiä tai ulkopuolisia ärsykkeitä. Berlin osaa kuvailla sekä miljöitä että ihmisiä niukoilla mutta niin kuvaavilla sanoilla, ettei sitä voi olla ihastelematta. Tässä kohtaa on tietysti osoitettava suuret kiitokset myös Kristiina Drewsille, jonka käännöstyö on ensiluokkaista.

Suosikkinovellikseni nousi Savitiilitalo ja peltikatto. Siinä pariskunta muuttaa kahden vaippaikäisen pojan kanssa vanhaan, vaatimattomaan taloon. He kunnostavat taloa, josta puuttuu juokseva vesi ja sähkö. Mies käy töissä ja nainen jää lasten kanssa kotiin, usein ei-toivottuna seuranaan eräs talon entinen asukas. Heidän elämänsä tuntuu niin sekasortoiselta, että minä en selviäisi vastaavassa tilanteessa hetkeäkään, mutta silti kaikki vaikuttaa myös kierolla tavalla idylliseltä ja lämminhenkiseltä.

Ilta paratiisissa on ehdottomasti yksi kuluneen vuoden parhaista lukukokemuksista.

Arkisatuja aikuisille

Katja Lahti & Ina Westman:
Arkisatuja aikuisille
S&S 2019, 215s.

Pieni novelliblogi ei ollut minulle entuudestaan tuttu, mutta Arkisatuja aikuisille -kirjan myötä olen vieraillut siellä säännöllisesti. Kirjaan on koottu Katja Lahden ja Ina Westmanin blogissa julkaistuja novelleja sekä kymmenen aiemmin julkaisematonta tarinaa, erittäin toimivaksi kokonaisuudeksi.

Kirjan novellit on jaoteltu kuuteen osaan aiheen mukaan. Yhdessä osassa keskitytään perhe-elämään, toisessa työelämään, kolmannessa parisuhteisiin ja sinkkuuteen. Myös terveyttä, ikääntymistä, ystävyyttä, eroa ja kuolemaa käsitellään raikkaasti ja osuvasti.

Rakastuin tähän kirjaan heti alkuun, mutta tunteeni syvenivät entisestään Westmanin kirjoittaman Tellu-novellin kohdalla. Kyseinen tarina alkaa näin: "En juo koskaan alkoholia, paitsi kerran vuodessa juon: Kirjastopäivillä." Ihan sattumalta osallistuin tänä vuonna ensimmäistä kertaa Kirjastopäiville ja vaikka en mitään ilmaisen viinan bileitä löytänytkään (kuten Tellu ja hänen kollegansa, novellin kertoja) niin vähintään yhtä paljon nautin tuosta reissusta kuin Tellu omastaan. Sattuneesta syystä suosittelinkin kirjaa välittömästi noin neljälle työkaverille.

Ihastelen Lahden ja Westmanin muuntautumiskykyä, sillä nämä novellit eivät todellakaan ole samasta - tai edes kahdesta - muotista, vaan vaihtelua riittää, eikä laatu todellakaan kärsi.

Jos elämäsi on kiireistä ja kaipaat nopesti nautittavia, mutta pitkään viihdyttäviä tarinoita, tämä on takuulla sopiva kirja sinulle!

Oikukkaat puutarhat

Jeffrey Eugenides: Oikukkaat puutarhat
(Fresh Complaint, 2017)
Otava 2019, 296s.
Suom. Arto Schroderus

Luin Jeffrey Eugenideksen (Eugenidesin?) Oikukkaat puutarhat kahdessa osassa. Kirjassa on kymmenen novellia, jotka ihastuttavat lievällä ankeudellaan. Näillä ihmisillä menee aika kehnosti tai ainakin arkisen tylsästi.

Ensin lukeminen sujui loistavasti. Nautin kirjailijan luomista tarinoista ja Arto Schroderuksen taitavasta käännöksestä. Hetken jo kuvittelin selättäneeni lukujumini, mutta sitten vuoroon tuli novelli Oikkujen puutarha, joka vaikutti puuduttavan tylsältä. En aio kertoa, mikä novellissa tylsistytti mutta aivan lopussa selvisikin sellainen seikka, jonka jälkeen teki mieli aloittaa koko tarina uudestaan uusin silmin. Loput kirjasta tulikin hotkaistua huomattavasti nopeampaan tahtiin.

Näissä novelleissa kärsitään rahahuolista ja rajusta vatsataudista; tehdään syrjähyppy, jonka seuraukset ovat odottamattomat; toimitaan arveluttavasti työelämässä ja väistämättä kohdataan seuraukset. Oikukkaat puutarhat ei siis tarjoa mitään hyvänmielen luettavaa, mutta ajattelemisen aiheita kyllä.

Kuluvan vuoden loppurutistus ja suunnitelmia vuodelle 2019

Tänä vuonna olen lukenut enemmän kuin ennen. Lähes läpi vuoden kestänyt lukuflow oli totta kai aivan mahtava juttu, mutta bloggaamisen se teki aika työlääksi. Vaikka osasta lukemistani kirjoista tein vain hyvin lyhyitä yhteispostauksia, välillä tuntui, että bloggaamiseen menee liikaa aikaa. (Ja puolisoltakin on tullut nihkeää palautetta tietokonepöydällä keikkuvista bloggaamattomien kirjojen pinoista.)

Muutamasta tämän vuoden puolella lukemastani kirjasta bloggaan ensi vuoden puolella, mutta kerrottakoon superlyhyesti tässä että joululomalla luin muun muassa nämä kirjat:

- Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha
Aloitin tämän hienon novellikokoelman jo kesälomalla. Silloin nautin mahtavista helteistä, toisin kuin nyt viimeisiä novelleja lukiessa, kun pakkaslukemat kävivät ohimennen jossain -15 tietämillä.

- David Petersen: Mouse Guard, Autumn 1152
Jännittävä sarjakuvaseikkailu hiirien maailmasta.

- Richard Thompson: Pellonreuna, Umpitien päässä
Näitä sarjakuvastrippejä on joskus julkaistu Ilta-Sanomissa, mutta enpä muistanut entuudestaan. Hauskoja juttuja, pääosissa lapset.

- Mervi Heikkilä: Tuulenkala (Aijalin saaren tarut 2)
Tämän luin lapsille iltasatuna. Pöllö ajautuu keskelle hurjaa seikkailua Tuulenkalan kaupungissa ja seuraavassa osassa on selvästi luvassa jotain vielä kiivaampaa toimintaa. Niin hyvä kirja!


- Josie Silver: Ole minun
Iski romantiikannälkä ja halusin kuunnella jotain oikein siirappista. Tämä oli juuri sellaista: ennalta-arvattavaan loppuratkaisuun päädytään monien mutkien kautta.

------------------------------------------------

Osallistuin vuoden aikana joihinkin lukuhaasteisiin. Enimmäkseen taisi käydä perinteisesti: suuren alkuinnostuksen jälkeen lopputulos jäi aika kehnoksi.

Lähdin ensimmäistä kertaa mukaan Helmet-lukuhaasteeseen ja vaikka tosiaan luin paljon enemmän kuin 50 kirjaa, neljä haastekohtaa jäi täyttämättä. Sattumanvaraisesti valittu kirja minulla kyllä oli hankittuna (ostin kirjakaupasta sellaisen pakettiin käärityn yllärikirjan), mutta alkua pitemmälle en tuossa Anna Janssonin dekkarissa päässyt. Vähän harmittaa, että haaste jäi vähän vajaaksi, vaikka toisaalta olen kyllä iloinen että haasteen ansiosta tuli luettua myös niitä vähemmän mukavuusalueella olevia kirjoja.

Sarjakuvahaasteessa sentään onnistuin, sillä luin haasteen aikana 74 sarjakuva-albumia.

Kirsin kirjanurkassa oli koko vuoden käynnissä #nuortenkirjatorstai-projekti, josta innostuin niin että otin nuortenkirjat isompaan rooliin omassakin lukemisessa. Lopulta nuortenkirjoja tuli luettua ja blogattua vähän enemmänkin kuin kerran viikossa ja itse asiassa viihdyin niiden parissa niin hyvin, että ensi vuonna ajattelin keskittyä enemmänkin lasten- ja nuortenkirjoihin.



Ensi vuonna haluan tosiaan lukea enemmän lasten- ja nuortenkirjallisuutta ja blogata niistä.

Jätän todennäköisesti osan lukemistani kirjoista kokonaan bloggaamatta, ettei bloggaaminen ala tuntua liian työläältä ja aikaavievältä. Mutta eiköhän tänne kuitenkin ihan riittävästi postauksia ropise.

Niin kovasti kuin kirjoja ja lukemista rakastankin, haluaisin löytää jälleen aikaa elokuville ja tv-sarjoille. Ja jos edes kerran menisin teatteriin, enkä vain suunnittelisi!

Late Bloomers

Eveliina Nieminen: Late Bloomers
Kosmos 2018, 87s.

Toisinaan kirjan lukemisperusteeksi riittää sen kansi. Late Bloomersin tapauksessa kannen lisäksi mielenkiintoni herätti se, että jostain luin Niemisen novellien - tai mini-tarinoiden - kuvaavan osuvasti nykymaailmalle niin ominaista ylisuorittamista, kaiken maksimointia ja itsensä jatkuvaa kehittämistä. Jos kaiken aikaa täytyy vain kehittyä ja olla entistä parempi, ei liene mikään ihme, jos ihmiset ovat enemmän ja enemmän late bloomerseja.

Kirja on englanninkielinen ja olisi mielenkiintoista kuulla, miksi näitä ei ole haluttu kääntää suomeksi. Pidän englannin kielen taitoani ihan hyvänä, mutta Niemisen käyttämä sanasto ja ylipäätään kirjoitustyyli tuntui minusta hankalalta. Sanasto sinänsä oli ihan tuttua (en ainakaan muista jääneeni miettimään yhtään yksittäistä sanaa), mutta kokonaisuus oli työlästä luettavaa. Ehkä kielitaitoni ei siis sittenkään ollut ihan riittävä tätä kirjaa ajatellen.

Tarinat ovat keskenään varsin erilaisia ja eniten pidin kertomuksesta naisesta, joka tekee kaikkensa näyttääkseen ulospäin hyvinvoivalta ja onnelliselta. Tärkeintä on elää niin, ettei kukaan voisi arvata hänen olevan yksinäinen.

Minulle Late Bloomers jäi harmillisen hankalaksi lukukokemukseksi, mutta joku sulavammin englantia lukeva saa tästä varmasti enemmän irti.

Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja 2
Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia
(A Manual of Cleaning Women: Selected Stories)
Aula & Co 2018, 278s.
Suom. Kristiina Drews

Alle vuosi sitten herkuttelin Lucia Berlinin Siivoojan käsikirjan huikeilla novelleilla. Jatkoa seurasi jo tänä syksynä, kun Tanssia ruusuilla -jatko-osa ilmestyi. Tilasin tämän ennakkoon ja aloin lukea samana päivänä kun posti suvaitsi paketin minulle asti kiikuttaa. Olin jo etukäteen päättänyt, että tällä kertaa en ahmi vaan luen novellin kerrallaan ja pitkitän nautintoa mahdollisimman kauan. Onnistuinkin hidastelemaan niin paljon, että sain nauttia Berlinin persoonallisista tarinoista liki kuukauden.

Tanssia ruusuilla sisältää 18 novellia, joista osassa on samoja henkilöitä. Edelleen yhtymäkohtia Berlinin omaan elämään on helppo löytää, eivätkä samankaltaisuudet suinkaan ole aina (tai juuri koskaan) iloisia asioita. Alkoholismia, huumeita, syöpää, keskenmeno, vankilatuomioita, haastavia ja/tai ankeita ihmissuhteita ja muita karuja kohtaloita: muun muassa niistä on Berlinin novellit tehty.

Tästä kokoelmasta vahvimmin jäi mieleen novelli nimeltä Mijito. Siinä kielitaidoton, raskaana oleva meksikolaisnainen jää yksin, kun hänen miehensä joutuu vankilaan. Aluksi hän saa asua miehensä veljen perheen luona, missä hänen täytyy tehdä paljon hommia asumisensa eteen. Lapsen synnyttyä hänen on kuitenkin lähdettävä muualle, vaikka mitään paikkaa ei ole. Tarina on hirvittävän ahdistava ja lohduton, loppu vielä pahempi. Ja silti on pakko ihailla Berlinin kykyä kuvata tällaisia tilanteita ja ihmisiä.

Rakastin tätä kirjaa alusta loppuun. Käännös on upea ja teksti todella vahvaa.

Barbara ja muita hurrikaaneja

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja
Teos 2018, 236s.

Barbara ja muita hurrikaaneja on yhdentoista novellin kokoelma, jota ei ihan noin vain sujauteta mihinkään selkeään genreen. Sirkjärvi on kutonut novelleihinsa jännitystä, yllättäviä käänteitä, kauhua, raakuutta, julmuutta, tavallisuutta ja varsin reilulla kädellä muita outouksia.

Minä en osannut varautua novellien persoonallisuuteen, ainakaan tarpeeksi. Jonkin verran lukukokemusta elävöitti se, että olin ainakin osan lukuajasta kuumeessa. Osan novelleista luin uudestaan kuumeen laskettua, mutta kyllä ne kuulkaa vinhoina pysyivät myös normilämpöisenä luettuina.

Kaikkein selkeimpänä mieleeni jäi kokoelman toinen novelli, Ullan ja Banskun tuho. En todellakaan ollut valmis tämän novellin käänteisiin ja tunnustan, että noin vartin verran olin vakuuttunut siitä, että enempää en missään nimessä lue. Mutta sitten luin kuitenkin ja luultavasti osasin pitää jotkut suojukset paremmin valmiudessa, sillä lopuista jutuista osasin jopa nauttia.

Sirkjärvi posottaa itsevarmasti omia reittejään ja antaa tarinoiden elää odottamattomiin suuntiin. Kokonaisuus on persoonallinen, ihastuttava ja vastenmielinen. Barbara ja muita hurrikaaneja saattaa aiheuttaa painajaisia, mutta se on siitä huolimatta koukuttavaa ja viihdyttävää luettavaa.

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi
(Ehkä puoliksi huijaamista, koska kirjailijalla on sama etunimi kuin minulla, mutta kai minutkin voi laskea perheenjäseneksi...)

Syytös

Bandi: Syytös
(The Accusation, 2014)
S&S 2017, 189s.
Suom. Raisa Porrasmaa

Pohjois-Korealaisen, Bandi-salanimen taakse kätkeytyvän kirjailijan novellikokoelma ilmestyi suomeksi viime keväänä. Luin silloin ensimmäisen novellin, mutta ahdistuin siitä niin paljon, että en pystynyt lukemaan yhtään enempää. Nyt, liki vuotta myöhemmin, rohkaistuin tarttumaan kirjaan uudestaan.

1990-luvun Pohjois-Koreaan sijoittuvat tarinat ovat karuja. Elämä suljetussa valtiossa, tarkan kontrollin alaisena on uuvuttavaa jo fiktiona luettuna ja onkin todella hirvittävää, että tämä kaikki on toisaalla arkea. Yhteiskuntaluokkaan katsomatta ihmisiltä puuttuu vapaus. He eivät voi valita asuinpaikkaansa sen paremmin kuin juuri mitään muutakaan. Ilmeisesti puolison saa sentään valita itse, ainakin jossain määrin. Kaikkialla on tarkkailijoita, jotka kertovat heti eteenpäin edes etäisesti maata ja sen hallitsijaa kritisoiviksi tulkittavat sanat ja teot. Parempaan tulevaisuuteen ja johtajien lupauksiin halutaan uskoa, mutta tuskin se helppoa on, kun näkee, etteivät asiat miksikään muutu. Ainakaan paremmiksi.

Syytös on monella tapaa raskasta luettavaa ja luinkin sitä vain novellin päivässä. Paitsi että aiheet ovat rankkoja, on myös teksti ajoittain kankeaa. Ehkä tekstin sujuvuus on kärsinyt siitä, että suomennos on tehty ranskankielisestä käännöksestä, eli ikään kuin välikäden kautta.

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt

Himo

Roald Dahl: Himo
Kertomuksia haluista ja pakkomielteistä
(Lust: Tales of Craving and Desire)
Art House 2017, 333
Suom. Tuomas Nevanlinna

Kannen kuvan ja kirjan nimen perusteella voisi helposti kuvitella, että Himo tarjoaa eroottisia tarinoita lukijan päivien piristykseksi. Mutta kun huomioi kirjailijan nimen, osaa jo odottaa näiden kymmenen novellin sisältävän jotain hieman erilaisia himoja ja pakkomielteitä.

Toki näissä novelleissa seksiäkin on, mutta mitään yksityiskohtaisia sänkykohtauksia ei kannata odottaa. Dahl on taitava tarinankertoja, joka onnistuu usein löytämään tarinoilleen yllättävän ja tavalla tai toisella hätkähdyttävän loppuratkaisun. Yksi sellainen löytyy esimerkiksi novellista Suuri vaihtokauppa. Siinä naapurinsa vaimoa sillä silmällä tiiraileva Vic päättää ehdottaa naapurilleen eräänlaista salaista parinvaihtoa. Vaimot kun tuskin innostuisivat ajatuksesta, miehet aikovat vaihtaa osia salaa. Pitkään jatkuvan huolellisen valmistautumisen jälkeen on viimein idean toteuttamisen aika ja tavallaan kaikki meneekin suunnitelmien mukaan. Mutta millaiset vaikutukset miesten yöllisellä vaihtokaupalla lopulta onkaan, se jää pitkälti lukijan mielikuvituksen varaan.

Himo tarjosi erittäin laadukkaita lukuhetkiä, taitavasti suomennettuna. Parissa novellissa seikkaili muuten Oswald-eno ja jälleen kerran tuli melkein huono omatunto, että kyseinen romaani on minulla edelleen lukematta.


---

Helmet-lukuhaaste 2018: 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

Kesken jäänyt: Lähettiläät

Tuomas Kaila: Lähettiläät
Kulttuurivihkot 2017, 102s.

Ihan alkuun muistutan itseäni julkisesti siitä, että jos kirjaa kuvataan takakannessa tai markkinointimateriaalissa satiiriksi, teos tuskin on minun luettavakseni tarkoitettu.

Viime vuoden puolella minulle tarjottiin luettavakseni Kulttuurivihkot-kustantamon kirjoja. Valitsin Tuomas Kailan Lähettiläät, koska sysimustan humoristinen lyhytproosa vaikutti mielenkiintoiselta. Novelleissa hypähdellään lukuisien diplomaattien matkaan seuraamaan kunkin arkea ja ajatuksia.

Vannon, että ihan tosissani yritin lukea tämän.
Aivan aidosti halusin antaa novelleille mahdollisuuden voittaa minut puolelleen, mutta en silti saanut luettua kuin neljä ensimmäistä.

Ensinnäkin tämä sysimustaksi luokiteltu huumori ei ole minusta tippaakaan hauskaa. Liberaalit hottikset ja Persianlahden pihtarit eivät huvita sen enempää kuin diplomaatin saunassa nukkuva, laittomasti maassa oleskeleva piika/kotiorja.

Toisekseen tämä huumoriksi tarkoitettu roisin ennakkoluuloinen ja rasistinen asenne teki ihan mahdottomaksi tekstiin keskittymisen. Inhotti niin paljon, että mieluummin jätin kirjan kesken kuin yritin enempää.

Mutkanlukutaito

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito
Stresa 2017, 135s.

Pirjo Puukon novellikokoelma Mutkanlukutaito on monella tapaa ihastuttava kirja. Sen 18 novellissa on vinkeyttä ja asennetta, jollaista saisi tulla vastaan enemmänkin. Puukon käyttämä kieli on eloisaa ja persoonallista, mutta ei tippaakaan työlästä tai väkinäistä. Näissä novelleissa kyynelissä uivat kilpaa naurava liehittely ja narratuksi tulleen häpeä ja voi käydä niin että yksi pilleri oli jäänyt ottamatta ja solut olivat villiintyneet oitis.

Näissä tarinoissa vaimoa tympii miehen pitkäksi venähtänyt kapakkareissu niin paljon, että hän tyhjentää jääkaapin, nappaa mukaansa miehen kotiavaimen ja lähtee ystävänsä kanssa Suomenlinnaan retkelle. Erään miehen mutkanlukutaito ei ole paras mahdollinen ja sen seurauksena hammasproteesi katoaa. On ihastumisia, haaveita, Klamydiaa soittava mökkinaapuri.

En sitten yhtään haluaisi käyttää sanaa elämänmakuinen, mutta silti juuri se sopii kuvaamaan tätä kirjaa erikoisen hyvin. Hitusen turhan pienestä fontista huolimatta nautin Mutkanlukutaidon lukemisesta todella paljon. Puukko kirjoittaa luontevaa dialogia ja saa arkisetkin tilanteet kuulostamaan jollakin tapaa erityisiltä.

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 25. Novellikokoelma