 |
| Emma Cline: Tytöt (The Girls, 2016) Otava 2016, 297s. Suom. Kaijamari Sivill |
"Moni nuori karkasi kotoa: siihen aikaan karkaamisen syyksi saattoi riittää ihan vain pitkästyminen. Ei siihen mitään tragediaa tarvittu."
Kesällä 1969 14-vuotiaan Evien vanhemmat eroavat ja paras ystävä pistää välit poikki. Kesästä näyttäisi siis tulevan tavallistakin tylsempi. Jälkikäteen ajatellen tylsä olisi ehkä siteenkin ollut parempi. Evie kohtaa Suzannen, tummatukkaisen hippitytön, joka asuu läheisellä ranchilla arvoituksellisen Russellin johtamassa kommuunissa. Pian Eviekin viettää enemmän aikaa ranchilla kuin kotonaan. Rauhaa ja rakkautta sykkivän pinnan alla kytevät aivan toisenlaiset tunteet ja teot, mutta Evie sulkee mieluummin silmänsä kuin myöntää totuuden.
Emma Clinen esikoisteos Tytöt on erikoinen kirja. Pidin todella paljon sen vahvasta tunnelmasta, joka tuntui imaisevan minutkin mukaan Russellin ranchille. Tarina kulkee kahdessa ajassa, kun nykypäivän Evie muistelee tuota loputonta ja muodotonta kesää. Kaikki tapahtuu nopeasti, muutamassa viikossa, vaikka toisaalta etenkin kommuunissa vietetty idyllinen aika tuntui kestävän pienen ikuisuuden. Samalla tavalla tämän kirjan lukeminen tuntui hämmentävän hitaalta: tuntui kuin olisin lukenut sitä hirvittävän pitkiä aikoja, mutta silti etenin hyvin, hyvin hitaasti.
Heti kirjan alusta asti lukija tietää, millaiseen tekoon Russell seuraajansa yllyttää. Jos olisin lukenut Tyttöjen takakansitekstin (tai tämän kirjan tapauksessa sivulievetekstin), olisin ollut tietoinen siitä, että kirjan taustalla on Mansonin perheen teot. Toisaalta oli hyväkin etten tiennyt, sillä nyt pystyin nauttimaan kirjasta omana itsenään. Myönnän nimittäin, että Manson-kytkös vei kirjasta paljon hohtoa pois. Toki uumoilin asiaa jo lukiessa, mutta sen varmistuminen latisti kuitenkin tunnelmaa ärsyttävän paljon.
Tätä kirjoittaessa oloni on nihkeän ristiriitainen. Pidin kerronnan tyylistä, tarinan miljööstä ja tunnelmasta hyvin paljon. Jotenkin olo on kuitenkin vähän petetty. Vähän kuin olisin lukenut fiktiivisen kertomuksen teinitytöstä, joka asuu perheineen ullakolla, piilossa natseilta.
Mulla on tää loppusuoralla. En tiennyt tuosta Manson-jutusta, mutta nyt tiedän :D Ei kyllä haittaa, sillä käsitykseni tästä romaanista on jo aika lailla muodostunut
VastaaPoistaOmppu, mielenkiinnolla odottelen postaustasi! :)
PoistaTämä on hyvä romaani, mutta olen samaa mieltä, että monestakin syystä vähän ristiriitainen. Luin kirjan yhdessä päivässä, joten minä koin kerronnan hyvin vetäväksi, mutta tässä on paljon ulkokirjallistakin, mitä nyt mietin.
VastaaPoistaKatja, kyllä minäkin koin tämän vetäväksi, mutta joku omituinen aikapyörre tai vastaava sai kirjan kestämään hämmentävän pitkään :D
PoistaKirja on kirjaston varauslistalla, mutta aihe kiinnostaa kovasti.
VastaaPoistaMai, toivottavasti pääset pian lukemaan tätä!
PoistaMinäkin luin tämän päivässä ja Clinen tyyli miellytti. Paljon hyvää kirjassa oli mutta paljon myös sellaista joka sai jälkikäteen miettimään ihastuinko siihen loppujen lopuksi niin paljon.
VastaaPoistaKrista, Ymmärrän hyvin. Mutta mielestäni, näin muutaman päivän hautomisen jälkeen, kokonaisuus on silti ehdottomasti plussan puolella.
PoistaKirjoitin juuri Lumiomenan Katjalle niin pitkästi, etten viitsi kirjoittaa enää samaa. Kiinnostaa lukea. Noista vuosista voisi lukea enemmänkin kirjoja, koska hippiliike oli niin outo ilmiö USA:ssa.
VastaaPoistaMarjatta, kävinkin lukemassa kommenttisi Katjan blogissa.
PoistaMinua hippiliike on aina kiinnostanut ja - myönnän - myös kiehtonut. En ole koskaan hinkunut sitä vapaata rakkautta tai huumekokeiluja, mutta kylläkin yhteisöllisyyttä, hyväntahtoisuutta ja rentoutta. Nämä sairaalloiset lahkot näen (tai haluan nähdä?) lieveilmiöinä. Jos olisin ollut nuori 60-luvun Amerikassa, olisin varmaankin ollut yksi lukuisista hippitytöistä.
Jos tiedät vinkata aiheesta hyviä kirjoja, niin olisin erittäin kiinnostunut!
Cline kirjoittaa tosi tyylikkäästi, mutta en syttynyt teokselle täysin minäkään.
VastaaPoistaTuo aika kiinnostaa kovasti...
Cline kirjoittaa tosi tyylikkäästi, mutta en syttynyt teokselle täysin minäkään.
VastaaPoistaTuo aika kiinnostaa kovasti...
Kaisa Reetta, Sama juttu: aikakausi kyllä kiinnostaa, mutta tämä kirja ei ansioistaan huolimatta ollut aivan minun kirjani.
Poista