Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jaana Kapari-Jatta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jaana Kapari-Jatta. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 20. maaliskuuta 2024

Mermeduusa

Thomas Taylor: Mermeduusa
WSOY 2024, 374s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta

 

Olen vinkannut Thomas Taylorin Aaveranta-kirjoja aina kun siihen on ollut mahdollisuus. Ja jos ei ole ollut mahdollisuutta, olen monesti ottanut sarjan puheeksi ihan muuten vain.

Mermeduusa on sarjan viides ja viimeinen osa. En tiennyt sitä etukäteen, koska en lukenut kannen yläreunan tekstiä. Postauksen kuvasta poiketen painetun kirjan kannessa, tuolla yläreunassa, lukee "Aaverannan viimeinen mysteeri". Mutta onneksi en tiennyt, koska olisin surrut asiaa koko lukemisen ajan.

Aaverantaan saapuu turistikauden ulkopuolella podcast-porukka. He aikovat selvittää Aaverantaan liittyviä mysteereitä ja kertoa kuulijoilleen, mitä tarujen (ja erinäisten tapahtumien ja äänien) taustalla oikeasti on. Ihan hyvä idea muuten, mutta kuten tiedämme, Aaverannassa todella tapahtuu kummia juttuja... Viime aikaiset tapahtumat ovat olleet huolestuttavia. Kamera Luna lakkaa toimimasta, Erwin-kissa ei ole puhunut viikkoihin ja Merenapinakin hajoaa. Ulkona kuuluu hyytävää ääntä ja Sebastian Ankerias palaa jälleen kaupunkiin. Herbert Sitrus ja Orvokki joutuvat jälleen kerran keskelle pelottavaa seikkailua.

Rakastin tässä kirjassa (ja koko sarjassa!) kaikkea, paitsi sitä, että tämä loppui. Thomas Taylorin luoma erikoinen merenrantakaupunki persoonallisine asukkaineen on kerta kaikkiaan kiehtova. Kaupungin menneisyydessä on valtavasti aineksia legendoille ja seikkailuille, eikä nykyhetkikään mitään tylsää ole. Teksti on ihanan luontevasti soljuvaa, mistä kiitos kuuluu tietysti myös kääntäjälle. Olisin halunnut viipyä Aaverannassa paljon pidempään, mutta olen iloinen siitä, miten tyylikkään lopun sarja saa. Moni kysymys saa vastauksen, mutta mitään puuduttavaa aukiselittämistä ei tarvitse pelätä. 

Aaveranta-sarja sopii valtavan hyvin seikkailumielisille lukijoille. Olen lukenut nämä yhdessä kuopuksen kanssa, joka oli sarjan ensimmäisen osan ilmestyessä 6-vuotias. Kirjat ovat jännittäviä, mutta eivät raakoja.

maanantai 9. tammikuuta 2023

Skandar ja yksisarvisvaras

61161696. sy475
A.F. Steadman: Skandar ja yksisarvisvaras
Tammi 2022, 455s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta

 

Aloitimme kuopuksen kanssa Skandarin lukemisen iltasatuna heti sen saatuamme. Loppusyksy oli kuitenkin turhan kiireinen ja sitten painoi joulukin päälle, joten lukeminen venyi ja venyi. Lopulta kuuntelimme puolet kirjasta äänikirjana palapeliä tehdessä.

Skandar ja yksisarvisvaras esittelee yksisarviset aivan erilaisessa valossa, kuin mihin olemme tottuneet. Nämä yksisarviset eivät ole söpöjä eivätkä edes kovin kilttejä, vaan pahimmillaan vaarallisia, arvaamattomia ja pelottavia lihansyöjiä. 

Skandar Smith on aina halunnut yksisarvisratsastajaksi. Hän asuu isänsä ja siskonsa kanssa mantereella, yksisarvisia koulutetaan yhdellä syrjäisellä saarella. Joka vuosi järjestetään koe, jonka läpäisseet pääsevät saarelle testaamaan, avautuuko heille hautomon ovi ja odottaako heitä yksisarvisen muna. Tänä vuonna on Skandarin vuoro osallistua kokeeseen, mutta koeaamuna häntä ei päästetäkään osallistumaan koko kokeeseen. Skandar on todella tyrmistynyt ja pettynyt. Yllättävien käänteiden kautta Skandar kuitenkin päätyy yksisarvissaarelle, mutta hänen ympärillään tuntuu tapahtuvan mystisiä asioita toisensa perään. 

Kirjan maailma tuntuu sekoitukselta Pokemoneja ja Harry Potteria. Yksisarvisen kasvattajat jaetaan ryhmiin heidän elementtinsä mukaan ja sitten opetellaan hallitsemaan tuota elementtiä. Pottereiden tapaan tässäkin on oppilaiden välistä vastakkainasettelua ja kaunoja ja välillä tuntuu että itse seikkailu ja sellaisen ylimääräisen draamailun alle.

Kokonaisuutena - ja etenkin nämä minua häirinneet yhtäläisyydet pokemoneihin ja pottereihin sivuuttaen - Skandar ja yksisarvisvaras on kuitenkin vauhdikas ja yllättäväkin seikkailu, joka tarjoaa myös aivan uusia näkökulmia vanhoihin tuttuihin fantsiahahmoihin.