Metsän väki

Joanna Heinonen: Metsän väki
Robustos 2024, 317s.

 

Luin Joanna Heinosen Veren väki -kirjan lukupiirissä melkein tasan kolme vuotta sitten. Jatko-osaa, tai tällaista sisarteosta, en osannut sille odottaa, mutta lukulistallehan se meni että humpsahti.

Ajallisesti Metsän väki alkaa oikeastaan jo ennen Veren väen tapahtumia, mutta vaikka kerronnan tempo on reipas, tämän kirjan tarina venyy hiukan pitemmälle. Kirjat limittyvät toisiinsa paljonkin ja vaikka tämä ei varsinaisesti jatko-osa olekaan, niin kyllä tässä paljastuu Veren väen tapahtumista sen verran oleellisia asioita, että suosittelen sen lukemista ensin.

No joka tapauksessa tässä kirjassa keskitytään Oliviaan, joka on metsänhaltia. Metsänhaltiat saavat kutakuinkin teini-iässä kyvyn muuttua joksikin eläimeksi. Merkittävä tapahtuma ja kyky ei kuitenkaan Olivian kohdalla mene toivotulla tavalla ja turvallisuussyistä Olivian elämä kaventuu kotikouluksi ilman sosiaalista elämää. Kun vuosien kuluttua Olivia viimein saa poistua kotoaan, hän tapaa lapsuudenystävänsä Kiiran ja kohtapa onkin jo meneillään melkoisia myllerryksiä.

Heinonen kirjoittaa vetävää tekstiä myös murteella, mikä vaatii kirjoittajalta erityisosaamista. Tykkään siitä, kuinka luontevasti Olivian arkeen kuuluvat erilaiset loitsut ja muut kansanuskon/-perinteen elementit. Ainoan miinuksen annan siitä, että kirja loppuu ihan hirvittävään koukkuun! Ihan meinasi epätoivo iskeä, kun takakansi tuli vastaan.

Asioita joista en tiennyt pitäväni

 

Annukka Salama: Asioita joista en tiennyt pitäväni
WSOY 2024, 340s.

 

Annukka Salaman Asioita joista en tiennyt pitäväni oli tasan niin vetävää luettavaa kuin odotinkin. Dialogit toimii loistavasti ja teksti ylipäätään on ihanan sujuvaa.

Tavallaan kirjan ydinsisältö löytyy jo takakannesta: tämä on enemies to lovers -romaani. Tunnetun Sinclair-suvun poika Konstantin menee uuteen kouluun, jota käy myös muunsukupuolinen Bee. Heidän välinsä ovat tulehtuneet, joskin Bee on enemmänkin neutraali ja Konstantin se vihaaja.

Tykästyin molempiin päähenkilöihin, joissa on nopeasti syvyyttä ja tarttumapintaa.

Konstantin on ökyrikkaasta, mutta tunnekylmästä perheestä. Hänen äitinsä on aivan kauhea hyväntekijä-homofoobikko, jolle tärkeintä on julkisuuskuva. Sitä rahaa on tosiaan niin valtavasti, ettei se tahtonu tuntua todelliselta. Mutta samapa tuo. Rakkaustarina tässä on pääroolissa ja sehän toimii mainiosti.

Tässä on myös tosi hyvin suunnitellut kannet, sisäkansia myöten! Ja tykkäsin kirjassa käytetystä fontista, joka oli mun väsyneille ikänäköisille silmille selkeää luettavaa.

Skutsi

Päivi Lukkarila: Skutsi
Nokkahiiri 2024, 200s.

Skutsin luin siinä vaiheessa, kun Finlandia-ehdokkuus julkistettiin ja kirjaan pompsahti jono varauksia. Odotin jännitystä ja sitä kyllä sain.

Neljä toisilleen tuntematonta nuorta lähtee eräoppaan johdolla kolmen päivän vaellukselle korpeen, ilman älylaitteita. Matka ja tarina etenee hyvää tahtia: luvut ovat lyhyitä ja näkökulma vuorottelee jokaisen vaeltajan välillä.

En ois uskonu, että mua pelottais lukea tätä, mutta tunnustan pelänneeni ihan liikaa. Vaikka suurin osa kirjan kauhusta muodostuu ihan rehellisistä nuotiotarinoista (rehellisellä tarkotan nyt sitä, että kaikki tietää juttujen olevan keksittyjä), ne on niin kammottavia että nukahtamisesta ei meinannu tulla mitään.

Tarinan edetessä meno muuttuu uhkaavammaksi, kun yksi porukasta kuolee ja muutakin outoa tapahtuu ja sitten olikin pakko lukea kirja loppuun asti. Loppu oli mulle pettymys. Spoilaamista välttääkseni en edes voi kertoa, mihin petyin. Odotin kuitenkin enemmän ja lukijaa palkitsevampaa loppua.

Skutsin kansi on onnistunut, sen kertojaäänet uskottavia ja tunnistettavia. Uskon, että tämä on niitä kirjoja, joita lapset/nuoret suosittelee kavereilleen ja intoilee yhdessä.

Kiltin tytön murhaleikki

Holly Jackson: Kiltin tytön murhaleikki
Karisto 2024, 137s.
Suom. Leena Ojalatva

 

Olen lukenut Holly Jacksonin Kiltin tytön murhaopas -sarjan (ja katsonut siitä tehdyn tv-sarjan, joka ei kyllä tavoita kirjojen tasoa), joten totta kai halusin lukea myös tämän Kiltin tytön murhaleikin, joka on ikään kuin esiosa varsinaiselle sarjalle.

Odotukset eivät olleet hirveän korkealla, mikä oli hyvä asia, sillä kyllähän tämä jää aika latteaksi. Pip ja joukko ystäviä kokoontuu murhaillallisille, eli leikkimään porukalla suljetun huoneen murhamysteeriä. Sinänsä idea on mainio, varsinkin näin kun en ole itse vastaaviin tapahtumiin osallistunut. Peli kulkee sääntöjen mukaan ja Pip osoittaa olevansa taitava päättelemään asioita. Mutta siinäpä tän kirjan sisältö sitten oikeastaan onkin. Nuoret leikkivät ja lähtevät sitten koteihinsa. Loppu.

Ei tästä kuitenkaan ihan rahastuksen maku tullut suuhun, eli kiva kun tämäkin suomennettiin - lukijoita varmasti riittää.

Mun huikea rakkaus

 

Jenny Jägerfeld: Mun huikea rakkaus
Otava 2024, 381s.
Suom. Katriina Kauppila

Sigge-sarjan viimeinen osa on aivan yhtä hurmaava kuin aiemmatkin!

Ensin kaikki Siggen elämässä näyttää tosi hyvältä: luokkaretki lähestyy ja vaikka rahaa kassasta vielä puuttuukin, luokka ryhtyy kiivaaseen loppukiriin. Sigge on ihastunut Adrianiin, joka on tosi kiva ja söpö. Kotona on samaa sekoilua kuin aina, mutta Sigge on jo tottunut aika lailla kaikkeen, jopa Krillen tasaisesti vaihtuviin projekteihin. Nyt on vuorossa realityshow.

Mutta sitten äiti alkaa puuhata muuttoa omaan asuntoon. Lasten kanssa toki, mutta pois mummon luota, ja se ei tunnu kivalta. Eikä sekään, että yksi luokkakaveri haukkuu koko ajan homoksi. Sigge kyllä tykkää pojista, mutta ei hän tällä tavalla haluaisi asiasta tiedottaa.

Jenny Jägerfeldin luomat tyypit ovat mahtavia. Rakastan Siggen pikkusiskoja, etenkin Majkenia JOLLA ON AINA PALJON KOVAÄÄNISTÄ SANOTTAVAA, VAIKKA EI OLISI PARAS HETKI! Perhedynamiikka ylipäätään on kaikista solmuistaan huolimatta lämmin ja ihana, joten vaikka menisi huonostikin, niin ainakin niitä välittäviä ihmisiä on ympärillä.

Hyvin lämminhenkinen sarja, jossa käsitellään vaikeitakin aiheita.

Hohtavat

Siri Kolu: Hohtavat
Tammi 2024, 200s.

 

Odotin kovasti Siri Kolun uutta kirjaa, Hohtavat, jota kuvataan esittelytekstissä muun muassa näin: "hätkähdyttävä nuorten aikuisten romaani ihmisistä, joista osa saa ilmoituksen maailmanlopusta." Tämän perusteella odotin vauhdikasta maailmanlopun meininkiä. 

Vähän ennen syyslomaa asemalle saapuu juna, josta astuu ulos hohtavia. Nämä hahmot käyvät antamassa hohtavan merkin osalle ihmisistä, loput eivät hohtavia edes näe. Ani saa merkin, samoin hänen äitinsä ja pikkusiskonsa. Anin isä ja tyttöystävä jäävät kuitenkin ilman. Hohtavat ovat kertoneet, että maailmanloppu tulee viikon kuluttua. Tietysti tieto lähestyvästä tuhosta leviää nopeasti myös kaikille niille, jotka eivät saaneet merkkiä ja sinänsä sitä lähestyvän lopun aiheuttamaa ahidstusta onkin ilmassa. 

Kuitenkin Hohtavat tuntuu jotenkin tahmealta. Tarina ei oikein käynnisty, eivätkä henkilöhahmot saaneet minussa aikaan minkäänlaista tunnereaktiota. Luen tunteella ja oli hyvin hämmentävää lukea näin dramaattisesta aiheesta niin, etten välittänyt yhtään siitä, mitä kenellekin tapahtuu. Ja heti perään tavallaan kumoan tämän tunteiden puuttumisen, sillä koko tästä hohtavien antamasta merkistä ja siitä, kuinka heistä puhutaan välillä enkeleinä yms. tulee tietysti uskontofiilikset, ja niitä en kaivannut ollenkaan. On valittuja ja on niitä, jotka (ehkä) voivat vielä pelastua. Ja siis, miten nämä ihmiset onnistuu vielä viimeisellä viikollaan riitaantumaan niin paljon?! Missä on rehellinen, avoin kommunikointi? Missä kiitokset, rakkaudet ja halaukset? 

Kolun käyttämä kieli ei ole helppoa. Teksti on maalailevaa, vihjailevaa ja vertauskuvallista. Se on kaunista, kyllä, mutta myös etäännyttävää.

Olisin halunnut tykätä Hohtavista, mutta nyt tämä tuntui liian syksyiseltä. Pimeää, ankeaa, toivotonta, synkkää, kylmää, märkää, mähmäistä.

Naraka

Elina Pitkäkangas: Naraka
WSOY 2024, 496s.

 

En ole ainoa, joka on odottanut Sangille jatkoa ihan täpinöissään. Julkaisu siirtyi syksyltä tälle keväälle, mikä tuntui malttamattoman lukijan näkökulmasta tuskalliselta, mutta kyllähän tätä kannatti odottaa.

Vaikka Naraka toimii todella hyvin myös itsenäisenä romaanina, suosittelen lämpimästi Sangin lukemista ennen tähän tarttumista ihan jo siksikin, että muuten jää paljosta paitsi. Tämä Pitkäkankaan luoma maailma on huikea! Tässä yhdistyvät menneisyys ja tulevaisuus fiktiivisessä Kiinaa muistuttavassa maassa. 

Sangissa tapahtui paljon asioita ja lopuksi päähenkilö Kong Dawei palasi kotiinsa. Dawei ei kuitenkaan onnistu asettumaan ja kotiutumaan, kun isoveljen kohtalo painaa mieltä. Lisäksi Drayn erikoinen käytös kummastuttaa: ennen niin lämmin ja läheinen Dray pysyttelee etäällä Daweista. Dawei päättää lähteä pelastamaan isoveljeään. Yksin hän ei matkaan lähde, mikä on tietysti erittäin hyvä juttu. Asioita tapahtuu ja tahtonsa vastaisesti Dawei ajautuu merkittävään rooliin rautakapinassa.

Jos tämä kuvailu tuntuu epämääräiseltä, niin hyvä, se on tarkoituskin. En halua vahingossakaan paljastaa liikaa, sillä Naraka on upeimmillaan, kun saa kohdata kaiken Dawein tavoin ilman ennakkotietoja. Nämä hahmot ovat monipuolisia ja kiinnostavia, eikä yksikään heistä ole vain sitä, miltä ensivilkaisulta vaikuttaa.

Pidän Pitkäkankaan tavasta kuljettaa tarinaa siten, etteivät sivut täyty taisteluiden tarkasta kuvauksesta, vaikka konflikteja todellakin tulee. Aivan kirjan lopussa meno oli semmoista myllytystä, että meinasin tipahtaa kyydistä.

Naraka on upea kirja. En osaa sijoittaa sitä selkeästi yhteen genreen, mutta se ei haittaa ollenkaan. Ainakaan minua. Tämä on juuri hyvä näin.

Kruunun tyttäret

Catherine Doyle & Katherine Webber:
Kruunun tyttäret
Kumma 2024, 448s.
Suom. Annukka Kolehmainen

 

Rose Valhart täyttää pian 18. Silloin hänet viimein kruunataan kuningattareksi - ja häätkin ovat ihan pian! Rose on jäänyt orvoksi jo vauvana, kun noidat ovat surmanneet hänen vanhempansa. Myös Wren Greenrock on täyttämässä 18. Pienestä asti hän on tiennyt, että jonain päivänä hän vie kruunun Roselta, joka sattuu olemaan hänen kaksoissisarensa. Wren haluaa kostaa vanhempiensa murhaajalle, joka on mustannut noitien mainetta turhaan jo pitkään. Mitäkö Wren noidista ja heidän maineestaan tietää? No paljonkin. Hän nimittäin on itsekin noita.

Kruunajaisten lähestyessä Wren murtautuu kuninkaanlinnaan. Hänen kumppaninsa kaappaa Rosen ja Wrenin tehtävänä on esiintyä Rosena kruunajaispäivään asti. Hyvästä suunnittelusta huolimatta tehtävä ei ole helppo.

Kruunun tyttäret on ihanan nopeatempoinen fantasiatarina, jossa on reilulla kädellä koomisia tilanteita, juonittelua, salaisuuksia ja paljastuksia. Romantiikkaa myös. Pidin todella paljon siitä, etteivät Rose ja Wren ole mitään kainoja punastelijoita, vaan hurmaavan suorasukaisia. Yleensäottaen en ole mikään poliittisten juonittelujen ihailija, mutta tässä tämä poliittinen puoli on sen verran pienessä osassa, että jaksoin olla kiinnostunut siitäkin.

Tarina vie mukanaan todella hyvin ja melkein aloin kuunnella sarjan seuraavaa osaa englanniksi, sillä sen verran kutkuttavaan kohtaan tämä osa loppuu.

Hevospojat

Johan Ehn: Hevospojat
Otava 2024, 349s.
Suom. Sirje Niitepõld

 

Olen erittäin iloinen, että päätin lukea Johan Ehnin Hevospojat. Kuten olen joskus aiemminkin kertonut, en ole milloinkaan ollut erityisen kiinnostunut hevosista ja kirjan nimen perusteella oletin, että tämä olisi hyvinkin heppaisa teos. Kyllä tässä hevosiakin on ja niillä sekä ratsastamisella tärkeä rooli tarinassa.

Anton työskentelee vanhusten kotipalvelussa (tässä kyllä puhutaan vanhusten palvelutalosta, mutta minusta tämä vaikuttaa enemmän kotipalvelulta, joten röyhkeästi käytän sitä termiä). Eräs asiakkaista asuu isossa ja kauniissa asunnossa, mutta viettää kaiken aikansa asuntonsa keittiössä. Tämä asiakas, Alexander Kovac, ei puhu vaan kommunikoi kopauttelemalla kävelykepillään lattiaa. Anton pyrkii tekemään Alexanderin elämästä keittiössä mahdollisimman sujuvaa - ja hygieenistä, sillä Alexander hoitaa myös vessa-asioinnit ja kylpemisen hankalasti keittiössään. 

Kirjan kerronta kulkee kahdessa aikatasossa. Nykyajassa seurataan Antonin elämää ja menneisyydessä Alexanderin vaiheita 1920-luvulta alkaen, jolloin hän karkasi tsekkoslovakialaisesta lastenkodista yhdessä toisen pojan kanssa ja liittyi sirkukseen. Hevoset ovat vahvasti läsnä molemmissa tarinalinjoissa, niin myös ystävyys ja rakkaus. 

Pidin Hevospojista todella paljon. Erityisen paljon nautin Alexanderin ja Janekin osuuksista, vaikka toki ymmärränkin että sirkuselämä näyttäytyy todennäköisesti tässäkin kirjassa romantisoituna. Joka tapauksessa tarinankerronta on sulavaa ja vaihtelut aikakausien välillä ovat tasapainoisia. Kirjan lopussa on pieni käänne, jonka olisin toivonut yllättävän enemmän.

Hevospoikia voi suositella ainakin ysiluokkalaisille ja sitä vanhemmille.

Yksinpeli

Alice Oseman: Yksinpeli
Tammi 2023, 382s.
Suom. Viia Viitanen

 

Alice Oseman on tunnetuin Heartstopper-sarjakuvistaan. Olen kuitenkin pitänyt myös näistä hänen romaaneistaan ja ilahduin, kun Tammi julkaisi viime syksynä suomeksi Yksinpelin. Aivan kirjan alussa on kirjailijalta viesti, jossa hän kertoo muokanneensa alunperin 2012 ilmestynyttä tarinaa vuonna 2020, vastaamaan paremmin Heartstoppereiden linjaa. Muokkauksista huolimatta Yksinpeli on synkempi ja ikään kuin toivottomampi, kuin sarjakuvat. 

Yksinpelin päähenkilö on Heartstoppereista tutun Charlien sisko Tori. Hän on melko synkkämielinen pessimisti, sellainen emohenkinen nuori, joka tosiaan näkee kaikessa ankeutta ja turhuutta. Vielä edellisvuonna Torilla on ollut läheisiä ystäviä, mutta nyt asiat ovat muuttuneet ja hän on koulussa pääasiassa yksikseen. Koulussa alkaa kuitenkin tapahtua omituisia juttuja. Ensin joku härkkii aamunavausta ja yhdessä vaiheessa koulun radiosta soi non-stoppina Final Countdown. Näihin tempauksiin liittyy Solitaire-niminen blogi, jonka ylläpitäjän henkilöllisyys on kaikille arvoitus. Vähitellen Solitairen tempaukset muuttuvat isommiksi ja uhkaavammiksikin. Torista alkaa tuntua, että Solitairella ja hänen teoillaan on jokin yhteys häneen.

Yksinpeli on tosiaan synkkä. Pitäisi varmasti keksiä toinen adjektiivi tähän, että en toistaisi koko ajan samaa, mutta tuo nyt on kuvaavin, joten mennään sillä. Tori on ahdistunut ja yksinäinen, eikä hänen kotitilanteensa ole helppo, koska huoli Charliesta on vahvasti läsnä kaiken aikaa. Mikään hilpeä kirja Yksinpeli ei todellakaan ole. Jotain valonpilkahduksiakin Torin elämässä on, mutta ehkä hän ei uskalla myöntää niiden olemassaoloa edes itselleen.

Yksinpelin alussa on sisältövaroituksia. Suhtaudun niihin vähän ristiriitaisesti. Toisaalta on hyvä, että lukija on jossain määrin tietoinen, mitä mahdollisesti triggeröiviä aiheita kirja käsittelee, mutta missä menee varoitusten raja? Etenkin englanninkielisessä viihteellisessä kirjallisuudessa on jo hyvinkin pitkiä sisältövaroituksia, joissa varoitetaan paitsi raakuuksista ja itsemurhayrityksistä, myös esimerkiksi raskauskuvauksista. Ymmärrän, että jotakin raskauskuvaukset voivat ahdistaa, mutta pitääkö ihan kaikki mainita erikseen? Minä ahdistun lukiessa, jos pieni lapsia kohdellaan kaltoin tai jos koko ajan on pimeää. Ekasta voisikin olla varoitus, mutta pimeästä ei sentään... Toivon, että näiden sisältövaroitusten kanssa pysytään suomenkielisessä kirjallisuudessa maltillisina.

Heartbreak boys

Simon James Green: Hearbreak boys
Otava 2024, 394s.
Suom. Lotta Sonninen

 

En ole hetkeen nauranut minkään kirjan parissa niin paljon, kuin Heartbreak boyssia lukiessa. :D
Kirjan alkuasetelma ei kyllä lupaa ihan hilpeintä mahdollista tarinaa. Koulun päättäjäistansseissa käy ilmi - tanssiaisten kuninkaallisia kruunatessa - että Jackin että Naten poikaystävät ovat pettäneet heitä, keskenään. Tilanne on tietysti ihan hirveä. Vielä ikään kuin suolana haavoihin nämä ex-poikaystävät pistävät pystyyn sometilin, jolla hehkuttavat upeaa, tuoretta rakkauttaan. Nate saattaisi antaa asian olla ja surra kohtaloaan itsekseen, mutta Jack ei sellaiseen alistu. Hän puhuu Naten ympäri ja he perustavat oman yhteisen tilin, @heartbreakboys, jolla aikovat näyttää, että kesäloma voi olla aivan mielettömän mahtava ja upea, vaikka olisikin tullut jätetyksi. Koko koulun nähden. Naten vanhemmat ovat vuokranneet asuntoauton, joten Jack liittyy lomaseurueeseen ja laskelmoitu somettaminen voi alkaa.

Tarinaa kerrotaan vuorotellen Naten ja Jackin näkökulmasta ja luvut ovat melko lyhyitä. Lotta Sonnisen suomennos toimii mahtavasti ja kirjan dialogit ovatkin aivan huikeita! Yksi lempikohtauksistani sisältää lammen ja itse tehtyjä lauttoja.

Tiedän, että kirjalle annettuja kehuja pitäisi pystyä perustelemaan, mutta pelkään että perustellessa tulisin paljastaneeksi liikaa kirjan sisällöstä. Mutta ainakin se dialogi on vertaansa vailla! Lisäksi Nate ja Jack ovat niin erilaisia persoonia, että jo siitä syntyy vaikka kuinka paljon komiikkaa - tahallista ja tahatonta. 

Jos tälle jotakin moitteita olisi pakko antaa, niin päähenkilöt tuntuivat vanhemmilta, kuin 16-ikävuotta antaa olettaa. Mutta eihän se ole sinänsä huono juttu, osittain vain tuntui siltä, että käsillä on "isompien jutut".

Mutta jos kaipaat nopeaa, helppoa, viihdyttävää luettavaa, joka saa naaman pysyvään virneeseen ainakin vähäksi aikaa, kannattaa hankkia tämä kirja luettavaksi mitä pikimmin!

Warren 13. ja kolmentoista vuoden kirous

Tania Del Rio: Warren 13. ja kolmentoista vuoden kirous
Kuvitus: Will Staehle
Kumma 2023, 222s.
Suom. Annukka Kolehmainen

 

Warren 13. -sarja on monella tapaa upea. Ensinnäkin sen visuaalisuuteen on panostettu valtavasti: teksti on palstoitettu ja kuvat toteutettu rosterisesti, joten lopputulema on vanhahtavan sanomalehden tapaista. Toisekseen Warren 13. liikkuvine hotelleineen ja värikkäine ystävineen on aivan mahtava porukka seurattavaksi! Lisäksi sarjassa on vain kolme osaa, joka on toki myös haikeaa, mutta jonka näen ehdottomasti vahvuutena. Kun sarja ei jatku tuhottoman kauan, lukijat eivät ehdi ikään kuin kasvaa sarjasta ulos kesken kaiken.

Tässä kolmannessa ja siis viimeisessä osassa Warren täyttää kolmetoista vuotta ja saa päälleen kolmentoista vuoden kirouksen. Jo syntymäpäiväjuhlat saavat kirouksesta osansa, kun hirveä myrsky iskee ja laivana seilaava hotelli haaksirikkoutuu autiolta vaikuttavan saaren rantaan. Asumaton saari ei kuitenkaan ole, eivätkä sen asukkaat  varsinaisesti toivota tulijoita avosylin tervetulleiksi. Kaiken huipuksi seuraavana päivänä huomataan, että Piirto - hieman mustekalamainen, seitsensilmäinen olento ja Warrenin hyvä ystävä - on kaapattu!

Warren 13. ja kolmentoista vuoden kirous on aivan mahtava seikkailukertomus! Siinä on vauhtia, käänteitä, pieniä pähkinöitä lukijankin ratkaistavaksi ja vaikka mitä jännää. Näissä kirjoissa on sellaista seikkailuromaanien henkeä, mitä ei kovin usein tule vastaan.

PS: Jos nyt Warren 13. joskus päättääkin jatkaa seikkailujaan, tervehdin häntä lämmöllä ja ilman muuta luen hänen seikkailuistaan - sen verran mainioita nämä kirjat ovat olleet. <3

Tulen ja tuhkan tyttäret

Anniina Mikama: Tulen ja tuhkan tyttäret
WSOY 2023, 441s.

 

Tulen ja tuhkan tyttäret lennähti lukulistalleni heti kun sen kustantamon katalogista huomasin. Sain kirjan sopivasti hieman ennen kuin Anniina Mikama vieraili kirjastossamme lukulaneissa, joten ehdin tutustua tarinan alkuun ennen hänen tapaamistaan. Tapaaminen oli tosi mukava! Paikalla oli joukko nuoria ja Mikaman pitämän lyhyen pohjustuksen jälkeen käytiinkin mielenkiintoisia keskusteluja kirjoista, lukemisesta, kirjoittamisesta ja kirjallisista esikuvista. Mikama kertoi, että tämän kirjan alkuperäinen nimi oli Lohikäärmeen metsästäjät ja siinä nimessä oikeastaan kiteytyykin se, mistä tämä kirja kertoo.

Tulen ja tuhkan tyttäret on täyttä fantasiaa, jonka tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun Irlantiin. On linnanherroja ja valtaapitävien juonitteluja, vaatimattomasti eleleviä kyläläisiä, taruja ja legendoja. Ja se lohikäärmekin.

Isibéal on linnanherran tytär. Hän lähtee isänsä ja tämän sotureiden mukaan etsimään lohikäärmettä, jonka kerrotaan asustelevan läheisellä vuorella. Vuorelta on nähty nousevan savua, vaikka siellä ei ole asumusta. Lohikäärmeiden kerrotaan vartioivan aarretta, joten siinähän on jo oiva syy nitistää pelottava hirviö. Lohikäärmeen luola löytyy, mutta ei sellaista hirviötä muutama soturi miekkoineen kukista. Isibéal selviää luolasta ulos elävänä, toisin kuin seurueen muut jäsenet. Kotiin päin kulkiessaan Isibéal näkee vihastuneen lohikäärmeen polttamia kyliä, valtavasti tuhoa.

En halua kertoa tarinasta alkua enempää, koska enempää en itsekään halunnut tietää. Enkä tiennyt! Isibéalin lisäksi keskiössä on muutama rohkea nuori tyttö, joihin hän matkallaan tutustuu ja pidin todella paljon siitä, kuinka heidän keskinäisiä suhteitaan ja niiden kehittymistä kuvattiin. Mikama kuvaa myös uskottavasti sitä, kuinka perusturvan horjuessa - kun ei ole takeita ruoan saamisesta, lämmöstä tai edes minkäänlaisesta katoksesta pään päälle - ihminen on valmis asioihin, jotka voivat yllättää hänet itsensäkin.

Lukeminen sujui vauhdikkaasti ja tarina koukutti todella tehokkaasti. Myrryksen jälkeen odotukseni olivat korkealla ja Mikama onnistui kyllä mainiosti vastaamaan odotuksiani tälläkin kirjallaan. :)

Päivänvalolla ei näe

Kerstin Gier: Päivänvalolla ei näe
Muista minut -trilogia
Gummerus 2023, 436s.
Suom. Heli Naski

 

Olen pitänyt kaikista lukemistani Kerstin Gierin kirjoista ja kokenut ne todella koukuttaviksi luettaviksi. Siksipä oli selvää, että luen Päivänvalolla ei näe :n heti kun se ilmestyy.

Quinn on ystävänsä luona aivan tavallisissa kotibileissä. Hänen tavoitteenaan on saada jätettyä tyttöystävänsä, mutta ilta saakin odottamattoman suunnan. Ensin Quinniä lähestyy tuntematon, sinihiuksinen nuori nainen, joka haluaa puhua Quinnin kanssa ulkona mahdollisimman pian. Jonkin ajan kuluttua Quinn näkee ikkunasta, kuinka epämääräisen näköinen mies näyttää uhkailevan sinitukkaista ja Quinn ponkaisee ikkunan kautta apuun. Alkaa epätodellinen takaa-ajo, joka päättyy Quinnin kohdalta ajoradalle auton eteen ja siitä sairaalaan. Kun Quinn pääsee kotiin toipumaan, hänellä on selvitettävänään liuta uusia ja outoja asioita. Naapurissa asuva Matilda päätyy Quinnin avustajaksi ja asia kerrallaan heille alkaa valjeta toisenlaisen todellisuuden olemassaolo.

Päivänvalolla ei näe on varsin vauhdikasta fantasiaa. Toivon, että sarjan muut osat ilmestyvät suhteellisen tiiviillä aikataululla, etteivät aiemmat tapahtumat ehdi hautautua liian syvälle muistin perukoille. 

Hahmoista eniten pidin Matildasta, joka on ollut ihastunut Quinniin jo pitkään, mutta jonka olemassaolosta Quinnillä tuntuu olevan vain hämärä mielikuva. Lisäksi Quinn sekoittaa Matildan aivan liian usein tämän kiistatta samannäköiseen, mutta luonteeltaan aivan erilaiseen - ja ärsyttävään - serkkuun. Toinen lempihahmoni on läheisen hautausmaan runoilijapatsas, joka on hauskalla tavalla keskeinen, mutta kuitenkin auttamatta sivuroolissa.

Jään mielenkiinnolla odottamaan Muista minut -trilogian seuraavaa osaa.

Tytär hämärän, piika pimeän

 

J.S. Meresmaa: Tytär hämärän, piika pimeän
Myllylahti 2023, 301s.

 

Tytär hämärän, piika pimeän on tasokasta ja lukijaan luottavaa fantasiaa. Meidän kirjastosta tämän löytää nuortenosastolta, mutta ihan yhtä hyvin tämän voisi pitää aikuistenosastollakin.

Rauniara on valtakunta, jossa vallitsee ikuinen syksy. Maaseudulla parantajaoppilas Malka löytää metsästä hylätyn pienokaisen, kaupungissa eloseppänä toimiva Arona Pohtovius joutuu astumaan sivuun toimestaan, kun hänen toimintaansa kohdistuu jotakin epäilyjä, joita aletaan tutkia. 

Kahden päähenkilön, Malkan ja Aronan, kautta kaksi tarinalinjaa kulkee vähitellen toisiaan kohti ja kyllä ne lopulta risteävätkin. Tähän kirjaan tarina ei kuitenkaan lopu, vaan jatkoa on tulossa yhden kerran verran, kuten Meresmaa itse Instagramissa kertoi, kun harmittelin "jälleen yhtä sarjan aloitusta". (Minulla on siis ristiriitainen suhde kirjasarjoihin: toisaalta on ihanaa, että samojen hahmojen kanssa saa viettää enemmän aikaa, mutta sarja tuntuu myös sitovalta. Lisäksi seuraavaa osaa odotellessa ehtii usein unohtaa paljon edellisen kirjan tapahtumista.)

Kirjan kerronta on sulavaa, eikä päähenkilön vaihtuminen sotke kuviota. Paitsi ehkä väsyneenä vähäsen. Vaikka kirja sijoittuu omaperäiseen fantasiamaailmaan, Meresmaa ei uppoudu kuvailemaan ympäristöjä, tapoja tai liiemmin hahmojaankaan. Muutamalla hyvin valitulla sanalla siellä täällä, hän onnistuu kuvaamaan kaikkea aivan riittävästi. Jos ratsulla on suomuja, lukija hoksaa kyllä, että ei tässä ihan hevosella - ainakaan tavallisella sellaisella - olla liikkeellä.

Nyt kun tiedän, että Malkan ja Aronan tarina nivotaan yhteen jo seuraavassa kirjassa, odotan jatkoa innokkaasti.

Kiltti tyttö, julma kosto

Holly Jackson: Kiltti tyttö, julma kosto
Karisto 2023, 384s.
Suom. Leena Ojalatva

Kiltti tyttö, julma kosto on jatkoa Kiltin tytön murhaoppaalle, mutta toimii hyvin myös itsenäisenä teoksena. Tosin tässä kerrotaan edellisen kirjan ratkaisu, joten jos haluaa lukea kaikki osat, kannattaa sarja lukea järjestyksessä.

Pip teki yhdessä nykyisen poikaystävänsä Ravin kanssa podcastin Andie Bellin ja Sal Singhin murhista. Podcast on suosittu ja yleisö kaipaa jatkoa, mutta Pip on vannonut pysyvänsä jatkossa erillään vastaavista tutkimuksista. Pip kuitenkin pyörtää päätöksensä, kun tuttavaperheen poika katoaa Andien ja Salin muistojuhlan iltana. Poliisi ei pidä kiirettä pojan etsintöjen kanssa, sillä tämä on pari kertaa aiemminkin poistunut omille teilleen.

Pip hyödyntää podcastinsa suosiota kertoakseen katoamisesta ja saadakseen mahdollisimman pian kaikki havainnot, joita kadonneesta on tehty. Tapaus kerääkin paljon huomiota, mutta ei ainoastaan positiivista sellaista.

Kiltti tyttö, julma kosto on aivan kelpo jännäri nuorille sekä kaltaisilleni ei-liian-veristen tapausten ystäville. Missään nimessä Jackson ei kuitenkaan kirjoita helpoista aiheista tai ylisiloitellusti. Kyllä tässäkin kirjassa muutama oikeasti ahdistava kohta oli.

Pidän kirjan taitosta, sillä siinä on huomioitu hyvin erilaiset kerrontamuodot. Viestikeskustelut on toteutettu viestien näköisinä, nauhoitteet litteroitu dialogeiksi. Mukana on myös yksittäisiä "kuvaliitteitä" tuomassa lisäsisältöä.

Sarjaan on tulltu myös kolmas osa, jonka suomennosta jään odottelemaan.

Kalma

Sini Helminen: Kalma
Myllylahti 2023, 326s.

 

Blogi on näköjään jäänyt vähille päivityksille Instagramiin liittymiseni myötä. Hupsista... Kokonaan en ole tätä kuitenkaan valmis lopettamaan, joten täällä taas!

Sini Helmisen Kalmaa odotin malttamattomana. Olen pitänyt Lujaverinen-sarjasta todella paljon ja kun edellinen osa loppui erittäin piinaavasti, tähän piti päästä käsiksi mahdollisimman pian.

No, juonesta onkin todella vaikeaa kertoa oikeastaan mitään niin, ettei samalla tulisi paljastaneeksi jotakin oleellista edellisestä osasta. Mutta sanotaan vaikka näin, että tarina jatkuu sujuvasta siitä, mihin se viimeksi jäi. Ja että siinä vaiheessa kun luulin tarinan olevan jo lopussa ja ihmettelin, miten kirjaa on vielä puolet jäljellä, tapahtuikin yllättävä käänne ja taas sitä mentiin. 

Pidän tämän sarjan ideasta todella paljon, samoin hahmoista. Helminen osaa tuoda kuoleman osaksi arkea jopa epämukavan helposti. Haluaisin sanoa, mitä muuta Helminen kuvaa todella kiehtovasti, mutta en voi, etten pilaa mitään!

Että näillä ei-oikein-mitään kertovilla sanoilla yritän sanoa, että Kalma oli mahtava päätös tälle sarjalle, joka alkaa vahvasti ja jatkuu sellaisena viimeiselle sivulle asti.

Faunoidit-trilogia

Tässä taannoin kirjahyllyjä siivotessa vastaan tuli paljon kirjoja, joita en ole lukenut, vaikka kovasti olisin halunnut. Joskus kirjat jäävät uudempien tai kirjaston kirjojen kyseessä ollessa palautuspäivän lähestymisen jalkoihin. Sitten kirjat tulee nostaneeksi sellaiseen hyllyyn, jota ei aktiivisesti tutki ja taas tulee uusia kirjoja lukujonoon.

No, David Mitchellin Pilvikartaston ja monen muun ohella Annukka Salaman Faunoidit-trilogia on tällainen ikuisuuden lukemistaan odottanut kirja(sarja). Päätin kuunnella sen äänikirjana, kun yhden pitkähkön fyysisen kirjan lukeminen on niin pahasti kesken.

Sarjan ensimmäinen osa, Käärmeenlumooja, käynnistyy sen verran vauhdikkaasti, että tarina imaisee mukaansa saman tien. Unna on aina ollut ketterä ja todella taitava kaikissa urheilulajeissa. Hän rakastaa kiipeilyä (paitsi havupuihin), mutta pelästyy herkästi.

Unnan maailma mullistuu, kun hän tapaa huoltoaseman kahviossa Rufuksen. Hänelle selviää, että itseasiassa hän on faunoidi: ihminen, jossa on yli 50% voimaeläintä. Unnan voimaeläin on orava, mikä selittää paljon. Sitä taas ei selitä mikään, kuinka on mahdollista, että Unna ylipäätään on faunoidi, sillä tähän asti kaikki faunoidit ovat olleet miehiä.

Piraijakuiskaajassa faunoidi-maailman laajuus alkaa hahmottua paitsi Unnalle, myös lukijalle. Pari uutta keskeistä hahmoa astuu kuvaan ja Unnan taustoja yritetään selvittää porukalla.

Trilogian päättävä Harakanloukku onkin sitten lähes puhdasta fantasiaseikkailua: yksi Unnan faunoidiystävistä, Vikke, katoaa ja häntä lähdetään etsimään äärimmäisen vaarallisesta metsästäjien kaupungista.

Kuuntelin koko sarjan noin viikossa, eli varsin nopeasti. Kiinnyin etenkin harakka-faunoidiin, Jonneen ja ärsyynnyin kontrolloivaan Rufukseen. (Rufuksen kontrolloimistarpeelle tosin löytyy selitys, mutta se on silti todella ahdistava piirre.) Pisteet Annukka Salamalle siitä, että Unna pitää puolensa oravamaisesta arkuudestaan huolimatta! Lisää pisteitä siitä, että Salamalta sujuu himon ja seksin luonteva kuvaus!

Äänikirjat lukee Anniina Piiparinen ja minä todella pidän hänen lukutavastaan. Dialogi kuulostaa luettunakin luontevalta ja eläytymistä on minun makuuni juuri oikea määrä.

Onneksi tuli siivottua ne kirjahyllyt ja enemmän onneksi oli se, että viimeinkin kuuntelin nämä. Oikein vetävää luettavaa noin yläkoululaisista ylöspäin.

Tokion prinsessa - suuria unelmia

Emiko Jean: Tokion prinsessa - suuria unelmia
Otava 2022, 317s.
Suom. Susanna Sjöman

Tuskin olisin lukenut Tokion prinsessa - suuria unelmia -kirjaa, ellei se olisi tullut minulle pyytämättä lähetettynä arvostelukappaleena. Ensinnäkin luen yleensä sarjat järjestyksessä ja toisekseen tämä kirja näyttää minusta aavistuksen liian hempeältä...

Kirjan alussa on onneksi jonkinlainen kertaus ensimmäisen kirjan keskeisistä tapahtumista: Amerikassa kasvaneelle Izumille on selvinnyt, että hänen isänsä on Japanin prinssi. Izumi matkustaa Japaniin ja kulttuurierojen keskellä hän rakastuu henkivartijaansa ja ajautuu törmäyskurssille serkkukaksostensa kanssa. 

Tässä osassa Izumin äiti matkustaa Japaniin ja kas vain, Izumin vanhemmat ovatkin saman tien jälleen rakastuneita. Tai siis tietysti he ovat aina rakastaneet vain toisiaan jne. Avioaikeet joutuvat kuitenkin vastatuuleen, kun Izumin äidin vaatimaton tausta ja Izumin itsensä epäprinsessamaisuus eivät ole päättävien tahojen mieleen. Niin ja sitten Izumi tietysti alkaa muovautua unelmaprinsessaksi edistääkseen vanhempiensa asiaa ja samassa hötäkässä poikaystävä vaihtuu ja lopulta suurin ongelma onkin se, kumman näistä iki-ihanista pojista hän haluaa seurustelukumppanikseen.

Kirja on selkeästi kirjoitettu nuorille. Haastaviakin asioita kyllä käsitellään, mutta kovin ohimennen ja helposti ratkeavina tapauksina. Izumi on kai 18-vuotias ja monin tavoin lapsekas, mutta silti turhauttavankin sitoutumishaluinen. 

En selkeästikään ollut tämän kirjan kohderyhmää, mutta oli toisaalta kiinnostavaa lukea jotakin epämukavuusalueelle kuuluvaa. (Luin joku aika sitten Jenny Hanin Kesä jolloin minusta tuli kaunis -kirjan ja siitä jäi vähän samanlainen olo kuin tästä.)

Poika joka käveli vetten päällä

Niklas Ahnberg: Poika joka käveli vetten päällä
Aula & Co 2022, 512s.

 

90-luku, ei älypuhelimia eikä rajatonta nettiä, pieni kaupunki jossain päin Amerikkaa ja omituiseksi jumalten valmennusleiriksi muuttuva kesäleiri. Kuulostaa herkulliselta! 

Ikävä kyllä kirja ei lunasta odotuksia. Jotka siis ihan itse sille kehittelin, sen myönnän. Ensinnäkin se ajankuva jäi todella laihasti kuvatuksi. Pari kertaa mainitaan c-kasettisoitin ja VHS-kasetti, joku varhainen pelikonsoli ja Intelin tietokone, mutta ne eivät yksinään riitä. Odotin sellaista Stranger Things -henkistä ajankuvaa, mutta tuntui kuin olisinkin jossain nykypäivän mummulassa, jossa on säilytetty kaikki vanha elektroniikka, eikä nettikään yllä sinne asti.

Sitten se arkielämä muuten. Karsastan tätä - ilmeisesti amerikkalaista - kirkossakäyntikulttuuria ja itse kesäleirikin muistuttaa ahdistavaa lahkolais-aivopesupaikkaa, joka ei tietenkään ole millään lailla mieltäylentävää. 

Kirjan idea on edelleen mielestäni todella kiinnostava. Minä en vain ollut tälle kirjalle ollenkaan oikea lukija. Kyseessä on Daniel Dark -trilogian ensimmäinen osa ja voi olla, että en niitä tulevia lue ollenkaan. Toisaalta, voi olla että todellakin luen, sillä tämä osa kuitenkin loppui varsin jännittävästi ja ehkä odotukseni eivät jatkossa ole liian ennakkoasenteista riippuvaisia.