Haltiakuusen alla

Anne Helttunen, Annamari Saure & Jari Suominen:
Haltiakuusen alla. Suomalaisia kirjailijakoteja
Avain 2013, 269s.

Luin ihan äskettäin suomalaisten kirjailijoiden työhuoneita upeasti esittelevän Mieli ja maisema -teoksen. Heti perään aloitin tämän samojen tekijöiden edellisen kirjan, Haltiakuusen alla, jossa tutustutaan edesmenneiden suomalaisten kirjailijoiden lapsuudenkoteihin, työhuoneisiin, kotimuseoihin ja muihin vastaaviin. Melkoisesti ovat tekijät saaneet kirjansa eteen reissata, mutta lopputulos on kyllä oikein hyvä.

Kirjassa tutustutaan 25 tunnettuun kirjailijaan, muun muassa Juhani Ahoon, Anni Blomqvistiin, Tove Janssoniin, Väinö Linnaan, Kalle Päätaloon ja Frans Emil Sillanpäähän. Väistämättä sydäntä kouraisi, kun joistakin kirjailijoista on säästynyt jälkipolville hyvin vähän konkreettisia muistoesineitä, saati kokonaista työhuonetta. Sitten taas on sellaisia kuin Kalle Päätalo, joka on kirjoistaan tuttuun pikkutarkkaan tyyliinsä huolehtinut hyvin pitkälle itse tavaroidensa säilymisestä (ja listaamisesta).

On ihan ymmärrettävää, että joistakin kirjailijoista ja heidän vaiheistaan tiedetään enemmän kuin joistakin muista, mutta siitä huolimatta koin kirjan vähän epätasaiseksi. Esimerkiksi Runebergista juttua on 12 sivun verran ja syystä tai toisesta kerrataan jopa hänen lastensa myöhempiä vaiheita, kun taas Mika Waltarin osuus on niukat kuusi sivua. Teksteissä on myös aika paljon toisteisuutta.

Joka tapauksessa Haltiakuusen alla on todella viehättävä kirja. Se herättää kiinnostuksen sellaisiakin kirjailijoita kohtaan, jotka eivät aiemmin ole herättäneet mielenkiintoa. Samoin se houkuttaa tarttumaan niihin vanhoihin tuttuihin, joihin tutustuminen on jäänyt kesken. (Kyllä, tarkoitan erityisesti Kalle Päätaloa, jolta en ole lukenut mitään yli vuoteen!)

Mieli ja maisema - kirjailijoiden työhuoneita

Anne Helttunen, Annamari Saure ja Jari Suominen:
Mieli ja maisema - kirjailijoiden työhuoneita
Avain 2015, 264s.

Kirjailijoiden työtä on helppo romantisoida: siellä he kyhjöttävät kirjoituskammioissaan raapustamassa sulkakynällä pergamentille tarinoita toisensa perään. Kynttilän lepattava liekki valaisee hädin tuskin riittävästi, mutta kirjailija on niin inspiraationsa vietävänä, ettei hän huomaa valon puutetta sen paremmin kuin väsymystä tai nälkääkään. Teksti todellakin soljuu paperille vaivattomasti, tyystin ponnistelematta. Koko elämä on yhtä flowta ja autuutta…

Mieli ja maisema on mitä hurmaavin katsaus 23 nykykirjailijan työtiloihin ja -tapoihin. Kullakin on omanlaisensa tavat, mutta yhteistä kaikille on se, ettei kirjoittaminen todellakaan joka hetki ole silkkaa autuutta. Kirjailijan työ on työtä siinä missä kaikki muutkin. Inspiraatiota on melko turha jäädä odottelemaan, vaikka ei sitä tekstiä kannata ihan veren maku suussakaan väkisin vääntää.

Tehokkaasti tiivistäen voisi sanoa, että kirjailijat ovat yhtä heterogeeninen ryhmä kuin lukijatkin: kahta samanlaista tuskin onkaan.

Minä lueskelin tätä kirjaa hitaasti nautiskellen, kunnes huomasin että siitä on varaus ja piti hotkaista viimeiset sata sivua yhdessä illassa. Oli todella mielenkiintoista lukea myös itselle entuudestaan tuntemattomien kirjailijoiden tarinoita. Suuret ja laadukkaat valokuvat taas antavat tirkistelymahdollisuuden uteliaalle lukijalle.

Ehdin aamulla hätäisesti kirjoittaa yhden lainauksen muistiin:

Raija Oranen haluaa kirjoittaa niin, että lukija pääsee helpolla: "Kielen pitää olla pursi, johon lukija voi astua, rentoutua kaikessa rauhassa ja antaa viedä. Ei tarvitse pelätä karille ajamista, eikä tarvitse ryhtyä äyskäröimään. Lukijan ei pidä joutua ihmettelemään, mikä hemmetin kulkupeli tämä on."

Juuri tällaista vaivatonta kieltä itsekin lukijana arvostan suuresti.