Lyhyitä

Toby Morris: Don't Puke on Your Dad
Beatnik Publishing 2013, 288s.

Don't Puke on Your Dad - A Year in the Life of a New Father koostuu yhden sivun kokoisista tilannekuvista ja muutamista lyhyistä teksteistä. Aiheena on tietenkin lapsen odotus, syntymä ja ensimmäinen vauvavuosi tuoreen isän näkökulmasta.

Kokonaisuus on ihan symppis, mutta ehkä tällä on enemmän annettavaa muille tuoreille vanhemmille. Eniten petyin siihen, ettei tämä ole yhtään hauska! Kyllähän se olisi pitänyt jo alaotsikosta tajuta, että kyseessä on päiväkirja, eikä mikään hupijuttu, mutta pääotsikon ja kansikuvan perusteella odotin kuitenkin vähän toisenlaista kokonaisuutta.

Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus
ja muita sinkkuelämän iloja
Atena 2018, 4h 2min
Lukija: Krista Putkonen-Örn

Minun ei pitänyt lukea/kuunnella Henriikka Rönkkösen Bikinirajatapausta, sillä jo Mielikuvituspoikaystävän kanssa huumorintajuni joutui venymään turhan pitkälle. Kaipasin kuitenkin jotakin kevyttä ja (mahdollisesti) naurattavaa kuunneltavaa ja tämä oli se, joka ensimmäisenä osui silmiini.

Meno on hyvin samanlaista kuin edellisessä kirjassa, eli kovasti on seksiä ja puhetta seksistä, mutta tällä kertaa mukana on lähes yhtä paljon kakkaa ja pieruja. Vähän nauratti ensimmäisen ja toisen vitsin kohdalla, sitten alkoi jo turhauttaa.

Jos sinkkuelämä on edes etäisesti tällaista kuin Rönkkönen kirjoissaan kuvailee, olen kyllä tolkuttoman kiitollinen siitä, etten itse ole sinkku.

Ines Lukkanen: Taidevandalismi
Avain 2018, 131s.

Ines Lukkasen Taidevandalismi-kuvat ovat entuudestaan tuttuja facebookin puolelta.

Tämä pieni kirjanen on hauska ja tyylikäs, vaikka ehkä nämä kuvat toimivat parhaiten hyvin pienissä annoksissa.

Erityiskiitos siitä, että kirjan lopusta löytyy lista kirjassa esiintyvistä alkuperäisistä tauluista tekijöineen ja vuosilukuineen.

Jaxuhali & kivat sulle
Gummerus 2018, 128s.

Mainio mietelausekirja meille, joita ne syvälliset ja voimaannuttavat lauseet auringonlasku-kuvan päällä lähinnä puistattavat!

Hihittelin melkein joka aukeamalle joko tekstille tai kuvavalinnalle tai molemmille.

Hiromu Arakawa: Fullmetal Alchemist 3
Sangatsu Manga 2018, 185s.
Suom. Juha Mylläri

Odotin Fullmetal Alchemistin kolmatta osaa kärsimättömästi ja melkein kiukustuin, kun se ilmaantui lähikaupan hyllylle vasta ilmestymispäiväänsä seuraavana päivänä.

Mutta kannatti odottaa, sillä tämä sarja vaikuttaa näiden kolmen ensimmäisen osan perusteella ihanan tasalaatuiselta.

Elricin veljekset yrittävät löytää viisasten kiveä, mutta ensin heidän on pistäydyttävä korjauttamassa automailinsa. Korjausten jälkeen poiketaan eräässä kirjastossa ja tutkitaan tyhjäksi väitettyä rakennusta.

Vauhdikasta ja humoristista, hyvin piirrettyä sarjakuvaa.

Poika joka katosi

Marja-Leena Tiainen: Poika joka katosi
Avain 2015, 88s.

Lukemiseen nihkeästi suhtautuville nuorille on vaikea keksiä sopivaa luettavaa suositeltavaksi. Useimmiten omatkin kouluikäiseni toivovat, että kirjat olisivat tosi hauskoja tai jänniä ja mahdollisimman ohuita. Onneksi on olemassa myös selkokielisiä nuortenkirjoja.

Poika joka katosi on selkokielinen versio Marja-Leena Tiaisen nuortenkirjasta Poistui kotoaan. 17-vuotiaan Hannan pikkuveli Mikko katoaa. Hän on tunnollinen ja luotettava poika, joka on jostakin syystä valehdellut äidilleen illanviettosuunnitelmistaan. Mikkoa ei saada kiinni puhelimella, eikä hänestä löydy merkkiäkään. Perhe joutuu elämään pitkään epätietoisuudessa.

Lyhyet virkkeet kertovat tarinaa vain niillä sanoilla, jotka ovat välttämättömiä. Kuvailevia adjektiiveja ei turhaan viljellä, ei epätietoisten perheenjäsenten tuskaisia ajatuskulkuja tai pitkiä dialogeja. Silti tarina on kokonainen ja koskettava. Tätä ei olisi kannattanut lukea illalla ennen nukkumaanmenoa, koska surullista tarinaa seuraavat levottomat unet.


---


Osallistun tällä blogitekstillä Kirsin kirjanurkan #nuortenkirjatorstai-projektiin

Suuri lukuseikkailu

Kaisa Laaksonen: Suuri lukuseikkailu
Avain 2017, 191s.
Kuvitus: Mirkka Hautamäki/Lukukeskus & Emmi Kyytsönen

Olette varmasti kuulleet sen viisauden esimerkin voimasta. Että jos esimerkiksi vanhemmat syövät terveellisesti ja harrastavat liikuntaa, samat hyvät tavat tarttuvat lapsiinkin. Ja jos vanhemmat lukevat paljon, lapsetkin todennäköisesti lukevat mielellään.

Olen lukenut lapsille paljon, mutta viime aikoina en ole tahtonut saada noita kouluikäisiä (9- ja 11-vuotiaita) innostumaan oikein mistään kirjoista. Molemmat suorittavat koulussa lukudiplomia, johon ovat lukeneet omat suosikkinsa, mutta koska diplomiin ei hyväksytä kokonaisia kirjasarjoja (nuoremmalla saa olla yksi kirja per sarja, vanhemmalla kaksi), ei kirjoja ole kertynyt kovin paljoa. Totta kai olen etsinyt kirjastosta uusia mielenkiintoisen oloisia kirjoja ja kysellyt vinkkejä, mutta vähän huonolla menestyksellä.

Sitten törmäsin Lumiomenan Katjan blogissa Kaisa Laaksosen Suuren lukuseikkailun esittelyyn ja innostuin välittömästi. Vinkkikirja lasten ja varhaisnuorten kirjoista! Laaksonen on koonnut lukuvinkkejä eri aihepiireistä, kuten koulumaailmasta, eläinpäähenkilöistä, erilaisista harrastuksista, satumaailmoista jne. Listat eivät ole puisevia luetteloita, vaan pieniä lukunäytteitä. Erilaisista salapoliisikirjoista on koottu kahden aukeaman taulukko, josta näkee helposti kunkin kirjan erityispiirteitä sarjan kirjamäärästä etsivänä toimivien lasten ikään ja tapahtumapaikasta esimerkkitapauksiin. Siellä täällä kirjassa on myös pieniä tehtäviä, kuten tietovisa ja salapoliisikirjabingo.

Eniten lapsia kiehtoi Miksi lukisin kirjan? -kaavio, jossa varsin tyhjentävästi kerrotaan miten lukeminen onnistuu, vaikka olisi muuta tekemistä tai keskittymisvaikeuksia tai lukemattomuudelle löytyisi  jokin muu (teko)syy. Ilmeisesti kirjasta luettuna ne perustelut on helpompi ottaa vastaan kuin äidin suusta, joten lukemistakin on tapahtunut. Edelleen sänkyjen viereen (ja alle) kasaantuu enimmäkseen Aku Ankan taskukirjoja, mutta sentään sarjakuvien lukeminen on laajentunut myös Asterixeihin. 9-vuotias lukee parhaillaan Puluboin ja Ponin pöpelikkökirjaa ja esikoinen innostui lukemaan uudestaan Nolo elämäni -sarjaa.

Suuri lukuseikkailu on erittäin tervetullut apu lasten lukuinnon kasvattamiseksi. Se näyttää selkeästi jo pikaisella vilkuilulla sen, miten monista eri aiheista on tarjolla paljon laadukasta luettavaa.

Lyhyesti

Elizabeth Strout: My Name is Lucy Barton
Penguin Books 2016, 4h 12min
Lukija: Kimberly Farr

Klikkasin Elizabeth Stroutin My Name is Lucy Bartonin kuunneltavakseni Storytelistä siksi, että tämä kansi näytti minusta syystä tai toisesta kiehtovalta.

Lucy Barton makaa sairaalassa huonossa kunnossa. Yhtäkkiä hänen huoneeseensa ilmestyy äiti, jota Lucy ei ole nähnyt vuosiin. Vähitellen Lucy kertaa mielessään etenkin lapsuuttaan, joka ei ollut helppo, sekä syitä siihen, miksi hän ei ole ollut missään tekemisissä perheensä kanssa enää aikoihin.

Tämä kirja oli yllättävän lyhyt. Olisin mielelläni kuullut enemmänkin Lucyn lapsuudesta ja myöhemmästäkin elämästä, sillä tämä himpun verran päälle neljä tuntia tuntui vain pinnan raapaisulta. Tarina on kuitenkin kiehtova ja se jätti jälkeensä sellaisen tunteen, että tähän haluan palata vielä uudestaan.

Lalli, surma järven jäällä
Kuvitus: Venla Poskela
Käsikirjoitus: Jukka Rantala
Lasten Keskus 2017, 38s.

Lallin tarinasta muistan kuulleeni kaksi versiota, jotka kerrataan tässä Venla Poskelan piirtämässä ja Jukka Rantalan käsikirjoittamassa sarjakuvassa. Kolme koululaista jutustelee keskenään Lallista ja pohtii syitä sille, miksi tarinasta kerrotaan kahta erilaista versiota. Nykypäivään sijoittuvat osuudet ovat värillisiä ja Lallista kertovat mustavalkoisia, mikä toimii oikein hyvin.

Kirjan takakannessa sanotaan, että tämä sarjakuva "johdattaa lukijan pohtimaan historiatiedon alkuperää ja tulkinnallisuutta" ja mielestäni albumi tekee sen onnistuneesti. En muuten muista aikaisemmin kuulleeni mitään Lallin myöhemmistä vaiheista, joten tämä ohuen ohut sarjakuva onnistui myös opettamaan jotakin uutta.

Piirrosjälki on vähän hailakkaa, mutta ilmeikästä ja persoonallista.

Evan Dahm: Riisipoika - Ensimmäinen kirja
(Rice Boy: The First Book, 2006)
Taikapaja 2007, 92s.
Suom. Mikael Hed

Riisipojan ensimmäisen (ja ilmeisesti ainoan suomennetun) osan lainasin kirjastosta jo aikaa sitten, koska kansi näytti sympaattiselta. Itse tarina ei nyt sitten oikein innostanut, enkä muista enää edes muiden hahmojen nimiä. Tässä oli kyse jostain vanhasta ennustuksesta ja sen kenties lähitulevaisuudessa tapahtuvasta toteutumisesta.

Piirrostyyli on sinänsä sievää, mutta hahmoista puuttuu joustavuus ja ilmeet. Jotenkin kankeaa, oudosti rumaa ja söpöä yhtä aikaan ja väritkin hyppivät silmille.

Giant Days volume 6
Käsikirjoitus: John Allison
Kuvitus: Max Sarin
Boom! Box 2017

Onneksi pääsin lukemaan mieluistakin sarjakuvaa. Giant Days sarjan kuudes kokoelma-albumi on vallan mainio. Daisy, Susan ja Esther opiskelevat toista vuottaan yliopistossa, mutta opiskelusta ei näillä sivuilla juurikaan puhuta. Tyttöjen asuntoon murtaudutaan ja he päättävät yrittää itse hankkia varastetun omaisuutensa takaisin. Susan sairastaa ihan hirvittävän flunssan ja hänen isänsä saapuu hoivaamaan lastaan.

Tykkäsin taas ihan hirveästi koko albumista. Luin kerralla loppuun ja harmittelin vain sitä että Ediä ja McGrawta näkyi aivan liian vähän.

Tuija Takala: Onnen asioita
Avain  2017, 91s.

Luen runoja aivan liian harvoin, mutta onneksi sentään edes joskus. Tuija Takalan Onnen asioita on selkokielinen runokirja, joka ilahdutti ja kosketti suuresti.

Liikutuin lukiessani tätä seuraavaa runoa, joka voisi hyvin kertoa omasta isästä. (Paitsi että isän kainalossa katsottiin telkkaria, ei niinkään luettu satuja.)

Muistan illat isän kainalossa.
Isällä oli kirja kädessä.
Sen sanat saattoivat satuun.

Ei mikään eikä kukaan vie muistoa,
jossa on turvassa.

Kirjan loppupuolella on matkarunoja. Sieltä tunnistin monia ajatuksia, vaikka en itse matkustelekaan. Silti olen monesti pohtinut samoja asioita kuin Takala runossaan: sokeutuuko oman elinympäristön kauniille asioille, kun ne näkee joka päivä?

Minä tulen kaukaa
ja näen lähelle.
Katson jokaisen kiven muurista.
Katson jokaisen pylvään palatsista.
Katson jokaisen kulman kadusta.

Jos kuljen täällä joka päivä,
kävelenkö vain ohi?
Huomaanko ihmeelliset asiat, 
jos ne ovat vieressä joka päivä?

Joe Speedboat

Tommy Wieringa: Joe Speedboat
(Joe Speedboat, 2005)
Avain 2008, 304s.
Suom. Titia Schuurman

Lokakuun lopulla Kirsi kertoi kirjanurkassaan unohdetuista kirjoista kustantamoiden näkökulmasta. Kiinnostuin Kirsin bloggauksen perusteella hollantilaisen Tommy Wieringan kirjasta Joe Speedboat. Olisin ostanut kirjan omaksi, mutta tätäpä onkin ihan turha etsiä nettikirjakaupoista, joten käännyin kirjaston puoleen.

Joe Speedboat saapuu Lomarkin kylään ryminällä. Perheen muuttoauto karauttaa suoraan erään talon olohuoneeseen ja samassa rytäkässä Joen isä kuolee. Pian Joen saapumisen jälkeen ennen niin rauhallisessa kylässä alkaa tapahtua erilaisia räjähdyksiä. Tarinaa kertoo pyörätuolista käsin Fransje, joka pääsee viimein palaamaan kouluun vakavan onnettomuuden ja pitkän sairaalajakson jälkeen. Fransje, Joe, Engel ja Christof muodostavat hyvin rosoisen kaveriporukan. Joe on porukalle eräänlainen pomo, tai ainakin hän saa ne hulluimmat ideat. Hänen ideansa lentokoneen rakentaminenkin on.

Kirjan aikana aikuistuvista pojista lukijalle läheisimmiksi tulevat selkeästi Joe ja Fransje. Engelin ja Christofin merkitys vähenee vuosien edetessä. Joe on sellainen heppu, ettei hänestä ota selvää kukaan, tuskin edes hän itse. Hänellä riittää toinen toistaan omalaatuisempia ideoita ja virtaa toteuttaa ne kaikki.

Tämä kirja kyllä todellakin ansaitsisi nousta unohduksen alhosta. Wieringan kertomus Titia Schuurmanin taitavana käännöksenä on kerta kaikkiaan virkistävä kokemus kaikessa päättömyydessään. Joe Speedboat ei ole mikään hupsu hyvänmielenkirja, vaikka huumoriakin tästä kirjasta löytyy. Jokin tässä kaikessa sekalaisuudessa muistuttaa (varhaisesta) John Irvingistä. Moottoripyörien sijaan tässä ajetaan lentokoneella ja tuunatulla kaivurilla, eikä tässä kirjassa näy karhujakaan, mutta omalaatuisia henkilöitä, erikoisia kuolinsyitä ja vimmaista nuoruutta kyllä.

Ihminen napakasti

Iiris Kalliola & Väinö Heinonen: Ihminen napakasti
Avain 2017, 62s.

Iiris Kalliolan ja Väinö Heinosen selkokielinen tietokirja Ihminen napakasti on kerta kaikkiaan mainio opus. Sain sen luettavakseni heti tuoreeltaan, mutta bloggaan vasta nyt siitä syystä että kirja on aina kadonnut bloggauspinosta lasten luettavaksi.

Kirjassa käydään läpi ihmisen kehoa monipuolisesti, selkeästi ja tiiviisti, mutta silti varsin perusteellisesti. Lyhyehköissä luvuissa käsitellään muun muassa kehon rakenne, luusto, hermostot, lihakset, luut, ruoansulatus ja aistit. Selkeän, informatiivisen tekstin tukena on laadukas kuvitus, joka on juuri minun makuuni. Kuvissa on sopivasti pyöreyttä ja sarjakuvamaisuutta tekemässä vaikeistakin* asioista helpommin lähestyttäviä. (*Minulle esimerkiksi hermoston toiminta on edelleen vähän arvoitus.)

Kuolema on sellainen asia, joka on ajoittain ahdistanut isompia lapsia todella paljon. Hieman pelkäsinkin, millä tavalla lapset reagoivat tämän kirjan osioon, jossa puhutaan vanhenemisesta. Kalliola ja Heinonen ovat kuitenkin onnistuneet valitsemaan sanat ja kuvat siten, ettei kyseinen osuus aiheuttanut lapsissa ahdistusta.

Ihminen napakasti on laadukas ja kattava tietokirja, joka sopii hyvin niin pienten lasten kanssa luettavaksi kuin koululaisillekin. Oikeastaan tämä olisi oivallinen lisä kaikkiin koulukirjastoihin.

Poika / Yksinlentoon

Roald Dahl: Poika / Yksinlentoon
(Boy, 1984 / Going Solo, 1986)
Avain 2004, 468s.
Suom. Seppo Sipilä

Takkuilen parhaillaan erään kovasti odottamani uutuuskirjan kanssa. Oli pakko ottaa aikalisä ja nappasin hyllystä Roald Dahlin "tuplamuistelmat".

Poika sisältää muistoja aina vuoteen 1936 asti, eli siihen saakka kun Dahl parikymppisenä nuorena liikemiehenä saa kovasti toivomansa siirron Afrikkaan. Yksinlentoon taas kertaa Afrikassa vietettyä aikaa sekä Dahlin sotilasuraa hävittäjälentäjänä toisen maailmansodan aikana.

Ensimmäisen osan ahmaisin päivässä. Dahlin kerronta on muistelmissakin vetävää ja rentoa, jutut (enimmäkseen) kerta kaikkiaan hulvattomia. Esimerkiksi ystävän lääkäri-isän pähkähullut lakritsinvastaiset puheet olisivat aivan hyvin voineet päätyä sellaisenaan johonkin Dahlin lastenkirjoista. Tuo lääkäri oli kertonut pojalleen, että lakritsi tehdään rotan verestä. Olipa hän jopa seikkaperäisesti kuvannut lakritsin valmistusprosessin keittämisestä rottamuusin valmistamiseen, liiskaamiseen ja leikkaamiseen. Hänen mukaansa lakritsin syömisestä saa rottakuumeen, joka muuttaa hampaat "hyvin teräviksi ja neulamaisiksi", isä oli vastannut. "Ja lyhyt hännäntynkä kasvaa selkääsi aivan takapuolesi yle. Rottakuumeeseen ei ole parannuskeinoa. Minunhan se pitäisi tietää. Minä olen lääkäri."

Roald Dahlin lapsuudenperhe ei ollut perinteinen ydinperhe. Roaldin ollessa kolmevuotias, hänen vanhempiensa ensimmäinen yhteinen lapsi kuoli umpisuolentulehdukseen. Vain viikkoja myöhemmin menehtyi myös perheen isä, keuhkokuumeeseen. Roaldin äidillä oli yksin huolehdittavanaan viisi lasta: kolme omaa (+ neljäs syntymässä parin kuukauden kuluttua) ja kaksi lasta miehensä ensimmäisestä avioliitosta. Sen sijaan, että nuori leski olisi pakannut tavaransa ja lapset laivaan ja muuttanut takaisin kotikonnuilleen Norjaan, topakka nainen päätti selvitä elämästä Walesissa. Edesmenneen miehensä toivomuksen mukaan Sofia halusi taata lapsilleen englantilaisen koulutuksen.

Oho, meinasipa lipsahtaa täydelliseksi referoinniksi tämä blogiteksti. Poika on tosiaan ihastuttavan lämminhenkinen, vaikka englantilaisten sisäoppilaitosten käytännöt - etenkin jatkuvine piiskaamisrangaistuksineen - eivät mitenkään lempeitä olekaan. (Tai siis eivät olleet ainakaan Roald Dahlin aikoina...)

Yksinlentoon on sekin mielenkiintoinen, mutta lienee ihan luonnollista etteivät sotavuosien ja taisteluiden kuvaukset ole ihan niitä leppoisimpia mahdollisia luettavia. Dahl lähtee kouluttautumaan lentäjäksi vapaaehtoisena ja pursuaa intoa vielä oikeissa taisteluissakin. Vaikka nämä sotajutut eivät niin mukaansatempaavia olleetkaan, oli ihan mielenkiintoista lukea, millaisena toinen maailmansota näyttäytyi Kreikassa, Libyassa ja Syyriassa.

Tämän jälkimmäisen osuuden alku oli kuitenkin hyvin vetävä. Dahl lähtee tosiaan parikymppisenä Shellin työntekijänä kolmen vuoden komennukselle Tansaniaan. Ite työstään Dahl ei liiemmin kertoile, mutta Afrikan luonnosta sitäkin runsaammin ja haltioituneemmin.

Suosittelen tätä kirja(kaksikko)a todella lämpimästi. Minä nautin lukemisesta kovasti ja opin samalla paljon yhden suosikkikirjailijani elämästä. Äärimmäisen mielelläni lukisin myös Dahlin sodanjälkeisistä vuosista, oman perheen perustamisesta ja siitä, kuinka hän ryhtyi kirjailijaksi.

Haltiakuusen alla

Anne Helttunen, Annamari Saure & Jari Suominen:
Haltiakuusen alla. Suomalaisia kirjailijakoteja
Avain 2013, 269s.

Luin ihan äskettäin suomalaisten kirjailijoiden työhuoneita upeasti esittelevän Mieli ja maisema -teoksen. Heti perään aloitin tämän samojen tekijöiden edellisen kirjan, Haltiakuusen alla, jossa tutustutaan edesmenneiden suomalaisten kirjailijoiden lapsuudenkoteihin, työhuoneisiin, kotimuseoihin ja muihin vastaaviin. Melkoisesti ovat tekijät saaneet kirjansa eteen reissata, mutta lopputulos on kyllä oikein hyvä.

Kirjassa tutustutaan 25 tunnettuun kirjailijaan, muun muassa Juhani Ahoon, Anni Blomqvistiin, Tove Janssoniin, Väinö Linnaan, Kalle Päätaloon ja Frans Emil Sillanpäähän. Väistämättä sydäntä kouraisi, kun joistakin kirjailijoista on säästynyt jälkipolville hyvin vähän konkreettisia muistoesineitä, saati kokonaista työhuonetta. Sitten taas on sellaisia kuin Kalle Päätalo, joka on kirjoistaan tuttuun pikkutarkkaan tyyliinsä huolehtinut hyvin pitkälle itse tavaroidensa säilymisestä (ja listaamisesta).

On ihan ymmärrettävää, että joistakin kirjailijoista ja heidän vaiheistaan tiedetään enemmän kuin joistakin muista, mutta siitä huolimatta koin kirjan vähän epätasaiseksi. Esimerkiksi Runebergista juttua on 12 sivun verran ja syystä tai toisesta kerrataan jopa hänen lastensa myöhempiä vaiheita, kun taas Mika Waltarin osuus on niukat kuusi sivua. Teksteissä on myös aika paljon toisteisuutta.

Joka tapauksessa Haltiakuusen alla on todella viehättävä kirja. Se herättää kiinnostuksen sellaisiakin kirjailijoita kohtaan, jotka eivät aiemmin ole herättäneet mielenkiintoa. Samoin se houkuttaa tarttumaan niihin vanhoihin tuttuihin, joihin tutustuminen on jäänyt kesken. (Kyllä, tarkoitan erityisesti Kalle Päätaloa, jolta en ole lukenut mitään yli vuoteen!)

Mieli ja maisema - kirjailijoiden työhuoneita

Anne Helttunen, Annamari Saure ja Jari Suominen:
Mieli ja maisema - kirjailijoiden työhuoneita
Avain 2015, 264s.

Kirjailijoiden työtä on helppo romantisoida: siellä he kyhjöttävät kirjoituskammioissaan raapustamassa sulkakynällä pergamentille tarinoita toisensa perään. Kynttilän lepattava liekki valaisee hädin tuskin riittävästi, mutta kirjailija on niin inspiraationsa vietävänä, ettei hän huomaa valon puutetta sen paremmin kuin väsymystä tai nälkääkään. Teksti todellakin soljuu paperille vaivattomasti, tyystin ponnistelematta. Koko elämä on yhtä flowta ja autuutta…

Mieli ja maisema on mitä hurmaavin katsaus 23 nykykirjailijan työtiloihin ja -tapoihin. Kullakin on omanlaisensa tavat, mutta yhteistä kaikille on se, ettei kirjoittaminen todellakaan joka hetki ole silkkaa autuutta. Kirjailijan työ on työtä siinä missä kaikki muutkin. Inspiraatiota on melko turha jäädä odottelemaan, vaikka ei sitä tekstiä kannata ihan veren maku suussakaan väkisin vääntää.

Tehokkaasti tiivistäen voisi sanoa, että kirjailijat ovat yhtä heterogeeninen ryhmä kuin lukijatkin: kahta samanlaista tuskin onkaan.

Minä lueskelin tätä kirjaa hitaasti nautiskellen, kunnes huomasin että siitä on varaus ja piti hotkaista viimeiset sata sivua yhdessä illassa. Oli todella mielenkiintoista lukea myös itselle entuudestaan tuntemattomien kirjailijoiden tarinoita. Suuret ja laadukkaat valokuvat taas antavat tirkistelymahdollisuuden uteliaalle lukijalle.

Ehdin aamulla hätäisesti kirjoittaa yhden lainauksen muistiin:

Raija Oranen haluaa kirjoittaa niin, että lukija pääsee helpolla: "Kielen pitää olla pursi, johon lukija voi astua, rentoutua kaikessa rauhassa ja antaa viedä. Ei tarvitse pelätä karille ajamista, eikä tarvitse ryhtyä äyskäröimään. Lukijan ei pidä joutua ihmettelemään, mikä hemmetin kulkupeli tämä on."

Juuri tällaista vaivatonta kieltä itsekin lukijana arvostan suuresti.

Kapina ja kaipuu

Sara Kokkonen: Kapina ja kaipuu, Kultaiset tyttökirjaklassikot
Avain 2015, 273s.

Kaksi vuotta sitten Sara Kokkoselta julkaistiin kotimaisia tyttökirjojen kirjailijoita ja heidän teoksiaan esittelevä Rasavillejä ja romantikkoja. Mukana oli myös runsaasti kirjoituskeruulla koottuja muistoja, jotka tekivät hyvin selväksi sen, kuinka tyttökirjojen lumo tehoaa vuodesta ja sukupolvesta toiseen.

Tässä Saran uudessa kirjassa, Kapina ja kaipuu, keskitytään ulkomaisiin tyttökirjojen kirjoittajiin. Jälleen esitellään kymmenen kirjoillaan lähtemättömän vaikutuksen lukijoihin tehnyttä kirjailijaa - tai no Carolyn Keenen tapauksessa kokonainen taustajoukko. Hyväksi havaittua rakennetta on jälleen hyödynnetty ja jokaista kirjailijaesittelyä seuraa lyhyt kertaus tuotannosta ja tätä vaihteleva määrä lukijoiden muistoja.

Luonnollisesti minäkin olen osani tyttökirjoista lukenut, mutta Kapinan ja kaipuun myötä tutustuin muutamiin itselleni uusiin nimiin. En muista aiemmin kuulleeni Martha Sandwall-Bergströmistä tai Susan Coolidgesta eikä Helen Dore Boylstoninkaan nimi herättänyt mitään mielikuvia. Hänen Helena-kirjansa sen sijaan muistan hyvin, vaikka en ensimmäistäkään ole lukenutkaan.

Hämmästyin sitä, kuinka omaelämäkerrallisia Louisa May Alcottin Pikku naisia ja Laura Ingalls Wilderin kirjat olivat. Eiväthän ne toki yksi yhteen todellisten tapahtumien kanssa ole, mutta paljon yhtymäkohtia kuitenkin on.

Aivan kuten Rasavillejä ja romantikkoja, tämäkin kirja herättää vastustamattoman himon tarttua lähimpään tyttökirjaan saman tien. Näin jopa unta, että kaupunkiin oli avattu uusi antikvariaatti, josta löysin kaikki puuttuvat Anna-kirjat vanhoina, kauniina painoksina (myös ne 2000-luvun alussa suomennetut ;) ).

Mielestäni kirjoista ja/tai kirjailijoista kertova tietokirja on onnistunut silloin, kun se herättää mielenkiinnon tutustua esiteltyihin teoksiin tarkemmin. Tässä Sara Kokkonen on onnistunut todella hyvin. En koe ollenkaan mahdottomaksi ajatusta siitä, että varsinaisten tyttökirjojen lisäksi joskus tutustuisin Lucy Maud Montgomeryn päiväkirjoihin tai Helen Dore Boylstonin ja Rose Wilder Lanen (Laura Ingalls Wilderin tyttären) matkakertomukseen Travels with Zenobia. Itse asiassa Boylstonin ja Wilder Lanen välinen suhde itsessään on mielenkiintoinen: ilmeisesti ei ole päästy yksimielisyyteen siitä, olivatko he vain läheisiä ystäviä vai rakastavaisia. (Huom! Kirjassa tätä ei siis pohdita, minua vain alkoi kiinnostaa.)

Kapina ja kaipuu on lämminhenkinen, helppolukuinen tietokirja ja kauniskin vielä. Suosittelen luonnollisesti kaikille tyttökirjojen ystäville, mutta onhan tämä oivallinen yleiskatsaus kenelle tahansa kirjoista pitävälle.

Rakkaani, romaanihenkilö

Toim. Päivi Artikainen, Kirsi Haapamatti, Mervi Heikkilä & Merja Mäki: Rakkaani, romaanihenkilö

Avain 2014, 138s.

Rakkaani, romaanihenkilö on ihastuttava kirja. Siinä kaksikymmentä paljon lukevaa ihmistä esittelee itselleen syystä tai toisesta läheiseksi muodostuneen romaanihenkilön. Läheskään aina kyse ei toki ole suoranaisesta romanttisesta rakkaudesta, vaan ystävyydestä, vertaistuesta, samastumiskohteesta tai sympaattisuudesta. Tekstien tyylilajit vaihtelevat, mutta se ei tällaisessa teoksessa häiritse millään tavalla. Osa kirjoittajista on valinnut tekstilajiksi kirjeen tärkeälle romaanihenkilölleen, osa taas keskittyy esittelemään omien lämpimien tunteittensa kohteen tämän kirjan lukijoille.

Lueskelin tätä tekstin kerrallaan, mikä oli hyvä strategia. Jännittävintä oli lukea niitä tekstejä, joissa käsitelty hahmo oli itselle entuudestaan tuttu. Tuntui hullulta, että Hanna Johde kirjoitti omassa tekstissään innostuneesti Gillian Flynnin Kiltin tytön Nick Dunnesta, joka minua niin suuresti ahdisti, ärsytti, yökötti ja kammotti. Silja Järventausta taas kirjoittaa Hannu Mäkelän Herra Huusta, joka minulle näyttäytyi jotenkin vaivaannuttavana tapauksena. Osa käsitellyistä henkilöistä taas ei ole jättänyt minulle suuriakaan muistikuvia, kuten Mario Puzon Michael Corleone ja tuntemattomista vain harva herätti suurempaa mielenkiintoa.

Herkullisinta antia oli ehdottomasti Sari Peltoniemen teksti Tove Janssonin Miskasta. Minä havahduin Miskan olemassaoloon vasta lukiessani Muumi-sarjakuvia viime vuoden joulukuussa, mutta Miskasta tuli välittömästi yksi rakkaimmista muumimaailman hahmoista. Miska on äärettömän taitava näkemään kaikessa jotakin itseensä kohdistuvaa arvostelua tai muuten vain synkkää ja pahaenteistä. Peltoniemi osaa tiivistää Miskan loistavasti:

"Miskan tunnistettavin ja tutuin piirre on kuitenkin se, miten hän asettuu suhteessa muihin. Jansson kuvaa sitä kirpeästi, mutta ymmärtäen. Miska ei oikein tiedä, mitä hän muille puhuisi. Kun hän yrittää olla kohtelias, suusta tulee onnahtelevia fraaseja. Miskan pitää olla hyvin vihainen, jotta hän kykenee puhumaan vilpittömästi, ja vihaisuus taas on harvoin eduksi ihmissuhteita luodessa."

Rakkaani, romaanihenkilö on antoisaa luettavaa ja vain yhdestä tekstistä hiukan pahoitin mieleni. L.M. Montgomeryn Sininen linna on nimittäin ollut lukulistallani pitkään, mutta Tuija Lehtinen tulee Valancy Stirlingista kirjoittaessaan paljastaneeksi kirjan sisällöstä vähän liikaakin. Toisaalta minun olisi kyllä pitänyt osata varautua tällaiseen mahdollisuuteen kaikkien tekstien kohdalla ja hypätä yli ne, joista en ollut valmis paljastuksia lukemaan.

Kokonaisuudessaan Rakkaani, romaanihenkilö oli todella kiva kirja. Se sai myös pohtimaan, ketkä romaanihahmot ovat muodostuneet minulle tärkeiksi ja miksi.

Evoluutio

Jani Kaaro: Evoluutio

Avain 2011, 64s.

Kuvitus: Väinö Heinonen

Tämän kirjan ostin esikoiselle syntymäpäivälahjaksi pari vuotta sitten. Olemme kirjaa kyllä selailleet yhdessä ja erikseen, mutta vasta nyt luimme sen kannesta kanteen välillä keskustellen kirjan herättämistä ajatuksista.

Minulle evoluutio on itsestäänselvyys. Vaikka kävin lapsena pyhäkoulussa, olen nähnyt maapallon synnyn ja kehityksen evoluutioteorian mukaisena. Olen mielestäni puhunut siitä lapsillekin monesti, mutta nähtävästi lapset ovat kuulleet enemmän (taantuneen) kristillisen näkemyksen mukaisia mielipiteitä. Sinä päivänä, kun pian 8 vuotta täyttävä esikoinen tuli kertomaan, että "X sanoi, ettei ihmiset ole kehittyny apinoista. Ei se ole ollenkaan totta" pistin kesken olleen iltasatukirjan tauolle ja aloitin Evoluution lukemisen.

Tämä kirja evoluutiosta on jaettu neljään osaan. Ensimmäisessä osassa keskitytään puhumaan evoluutiosta, toisessa osassa tartutaan geeneihin, kolmannessa käydään läpi elämän syntyä maapallolla ja viimeiseksi käsitellään ihmislajin syntyä. Periaatteessa kerronnan taustalla kulkee nuoren Charles Darwinin tarina, mutta käytännössä taustatarinaa ei juurikaan lukiessa huomaa. Evoluutio on aiheena sellainen, että sitä on melko mahdotonta käsitellä ilman erikoissanastoa. Lapset tarttuivat vaativiin sanoihin ja latinankielisiin nimiin yllättävän vähän, mutta ääneen lukeminen kyllä tökkäsi ja takelteli vaativimpien sanojen kohdalla.

Evoluutio on kirjoitettu asiallisen neutraalisti. Ensimmäisessä osassa kerrotaan muutamia myyttejä maailman synnystä, myös kristillinen näkemys Jumalan luomistyöstä. Kaaro ei kuitenkaan takerru uskonnollisiin näkemyksiin missään vaiheessa, vaan sulavasti sivuuttaa ne kipeimmät näkemyserot pienellä huomautuksella. Väinö Heinosen kuvitus on hauskaa ja keventää vaikeaa aihetta. En usko, että lapset olisivat ilman onnistunutta kuvitusta malttaneet edes kuunnella kirjaa näin keskittyneesti. En tiedä, kuinka paljon tästä kirjasta jäi lapsille mieleen esimerkiksi geeneistä, mutta ainakin ihmisen kehityksestä ilmeisesti paljonkin.

Tästä aiheesta olisi kivaa lukea lapsille enemmänkin, mutta ilmeisesti kuvakirjoja ei evoluutiosta tai ihmislajin kehityksestä ole juurikaan tehty. Vinkkejä lapsille sopivista evoluutiokirjoista ilolla vastaanotetaan!

Kaaoksen kesyttäjä

Anne te Velde-Luoma: Kaaoksen kesyttäjä: tavarat, paperit ja aika haltuun

Avain 2010, 141s.

Tiedättehän ne ihmiset, joiden koti on täynnä tavaraa ja jotka valittavat jatkuvasti epäjärjestyksestä ja kunnollisen siivoamisen mahdottomuudesta? (Esim. minä.) Samat ihmiset voivat huokailla ylitäyden romukaapin edessä puoli tuntia, siirtää paria tavaraa ja laittaa sitten lannistuneena kaapin oven jälleen kiinni. (Taas esim. minä.)

Minulla kävi kuitenkin tuuri. Ystävä oli lapsinensa kylässä ja sattui mainitsemaan lukeneensa kirjan, jonka inspiroimana sai karsittua kotinsa tavaramäärää merkittävästi. Tuo kirja oli Kaaoksen kesyttäjä ja koska olen edes yhdessä asiassa aikaansaava, varasin kirjan saman tien kirjastosta, jotta saisin tutustua Anne te Velde-Luoman käytännöllisiin neuvoihin.

Voin kertoa, että hypistelin kirjaa innoissani heti kirjastoreissulta kotiuduttuani, mutta sitten piti laittaa ruokaa ja kaikkea muuta arkista ja kirja alkoi salakavalasti sulautua arkisen sotkun sekaan. Otin todisteeksi kuvan:

Iltaan mennessä kirja oli täysin peittynyt satunnaisiin, käsistä "hetkeksi" laskettuihin tavaroihin. Kun sitten seuraavan kerran siivosin kyseisen välitason, löysin jälleen kirjankin (vahingoittumattomana). Istahdin alas ja luin muutamia sivuja. Ilmeisesti olin tälle kirjalle otollinen lukija: tavarantäyteinen, sotkuinen koti ahdistaa ja haluan tilanteen muuttuvan. Kävi kuten kirjaa suositelleelle ystävälle: jo johdannon jälkeen oli pakko tehdä jotakin konkreettista. Pistin kirjan sivuun, tällä kertaa nätisti elokuvahyllyyn, lompsin keittiöön ja siivosin yhden kaapin. Aloitin helpoimmasta kaapista, eli siitä joka oli vähiten sekaisin. Tyhjensin kaapin, putsasin sen ja pistin ruokatarvikkeet kauniisti takaisin paikoilleen. Muutosta ei huomannut edes mieheni, mutta minä tiesin tehneeni jotakin ja se riitti. Jatkoin samalla tavalla seuraavien päivien mittaan siivoten vähitellen koko keittiön. Melko ronskilla otteella pistin ylimääräisiä astioita ja muita keittiön kaappeihin eksynyttä tavaraa kirpputorille ja käyttökelvottomat armotta roskiin. Jäljelle jäi aivan riittävästi kaikkea ja kaappeihin tuli tilaa, mikä helpottaa järjestyksen ylläpitoa.

Kun siivouspuuskat harvenivat, maltoin jatkaa lukemistakin. Kaaoksen kesyttäjä koostuu yhdeksästä kappaleesta, joista kolmessa ensimmäisessä keskitytään pohtimaan sitä, mistä nykyiset kulutustottumukset ovat lähtöisin ja kuinka vanhoista, huonoista tavoista voi päästä eroon. Minulle oli tarpeen tunnistaa itsessäni niitä persoonallisuuden piirteitä, jotka altistavat kaaokselle. Osittain kotimme kaaos johtuu muun muassa siitä, että säästän paljon turhaa tavaraa vastaisuuden varalle. Otan talteen käytetyt postimerkit, koska lapset voivat joskus innostua postimerkkeilystä; kerään tunnollisesti purkkiin hakaneulat ja satiininauhan pätkät, joita tulee uusien vaatteiden mukana; survon valmiiksi täysiin kaappeihin aikakauslehtiä ja kirjakuvastoja, koska niiden värikkäistä kuvista voi joku ehkä joskus askarrella jotakin. Lisäksi olen säilyttänyt järjettömän määrän erilaisia rasioita: raejuustorasioista jäätelöastioihin, koska niitä voi käyttää uudelleen. Niin voi, mutta en tarvitse niitä kymmenittäin. Ja sitten on vielä napit. Siivosin oman romukaappini pari kuukautta sitten ja löysin pari _litraa_ nappeja. Nappeja litroittain. Varmuuden vuoksi.

Tässä vaiheessa taidan kuulostaa sairaalloiselta hamstraajalta, mutta ihan niin huonosti asiani eivät ole. Suurin syntini on kirjojen haaliminen. Varmasti yksi "talon kevennysprojektin" vaikeimmista kohdista onkin kirjamäärän vähentäminen. Kuinka ollakaan, satuin käymään kirjojani läpi jo jokin aika sitten ja onnistuin karsimaan hyllyistä (ja niiden sekä kaappien päältä) kolmisensataa kirjaa. Hyvä alku, mutta varmasti on aiheellista käydä kirjat läpi aiempaakin kriittisemmin silmin.

Kaaoksen kesyttäjässä annetaan selkeitä vinkkejä ja ohjeita tavaroiden raivaamiseen, asiapapereiden ja sähköpostien järjestelemiseen, muistin keventämiseen sekä siihen, kuinka vaihtoehtoja rajaamalla päätöksentekokin helpottuu. Lopussa vielä kannustetaan tekemään muutoksesta pysyvä. Uusien tapojen oppiminen ei ole välttämättä helppoa, enkä ainakaan vielä allekirjoita lausetta "on nautinnollista saada palauttaa tavara laatikkoon, hyllyyn tai naulaan, jossa sitä odottaa tyhjä tila", mutta kun tavarat vähenevät kotoa, on melkein fyysisestikin parempi olo.

Kirjassa kehotetaan aloittamaan raivaaminen yleiskuvan muodostamisella, eli inventoimalla kaiken omaisuuden varaston perukoita myöten. Onneksi aloitin siivousurakkani ennen kuin ehdin lukea näin pitkälle, sillä tällainen ajatus tuntuu minusta masentavalta. On ehkä helpompaa kohdata todellisuus kaappi tai korkeintaan huone kerrallaan. Kun siivousvaiheeseen lopulta päästään, kannattaa tavarat lajitella saman tien. Ole kriittinen ja päättäväinen, älä jää muistelemaan ja tunteilemaan, sillä sellainen vie yllättävän paljon aikaa.

Voisin kehua Anne te Velde-Luoman kirjaa vielä vaikka kuinka pitkään, mutta eiköhän tästä jo tullut selväksi, miten suuren vaikutuksen Kaaoksen kesyttäjä minuun teki. Meidän kodin järjestelyoperaatio on vielä alkutekijöissään, mutta kyllä tämä etenee vähitellen. (Vähän kyllä hirvittää, että miten käy kun joskus pääsen ullakoiden kimppuun. Onkohan parasta tilata roskalava valmiiksi?)

Suosittelen tätä inspiraatioksi niille, jotka tuskittelevat paisuvan tavaramäärän keskellä, mutta eivät tiedä mistä aloittaa.

Rasavillejä ja romantikkoja

Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja - Rakkaat suomalaiset tyttökirjat

Avain 2013, 255s.

Rasavillejä ja romantikkoja kiinnosti minua kahdesta syystä: ensinnäkin siksi, että tyttökirjat ovat ihania ja toiseksi siksi, että kirjoittaja pitää viehättävää Saran kirjat -blogia. Lykkäsin kuitenkin lukemista otollisempaan ajankohtaan ja siinä selvästi onnistuin.

Rasavillejä ja romantikkoja on helppolukuinen tietokirja kotimaisista tyttökirjailijoista ja heidän kirjoistaan. Talvella 2013 Kokkonen esitti julkisen kirjoituskutsun saadakseen kuulla millaisia muistoja lukijoilla on kotimaisista tyttökirjoista: mikä kirja on ehkä noussut suosikiksi ylitse muiden, onko samoja kirjoja luettu useaan kertaan ja millainen vaikutus kirjojen hahmoilla on kenties ollut omaan elämään. Vastausten perusteella Kokkonen esittelee tässä kirjassa 10 eniten muisteltua tyttökirjailijaa. Jokaisesta kirjailijasta on lyhyehkö elämäkertateksti, jonka jälkeen lukijat pääsevät muistelemaan tärkeitä kirjojaan. Vaikka kirjailijoista kertovat tekstit ovatkin melko lyhyitä, on Kokkonen nähnyt paljon vaivaa niiden koostamisessa. Olikin mielenkiintoista tutustua naisiin näiden lukuisten, vuodesta toiseen ihastuttavien kirjojen takana.

Kirjan rakenne on selkeä ja hyvin toimiva. Aikajärjestyksessä esitellyistä kirjailijoista osa on minulle entuudestaan hyvin tuttuja, kuten Anni Swan, Anni Polva, Marjatta Kurenniemi, Anni Polva ja Tuija Lehtinen, osa taas aivan "uusia" nimiä, kuten vaikkapa Helga Nuorpuu ja Kersti Bergroth eli Mary Marck. Kirjoituskutsuun vastanneiden tekstit ovat enimmäkseen innostuneita ja houkuttelevat tutustumaan kunkin kirjailijoiden teoksiin. Harmi kyllä, esimerkiksi Helga Nuorpuun kirjoja ei ole liiemmin tarjolla edes kirjastoissa. Netistä löysin kuitenkin kolme Rebekka Räsäsen kirjaa liki postikulujen hinnalla ja toki omista hyllyistä löytyy jo entuudestaan lukuisia tyttökirjoja, kuten Tiina-kirjat, Anni Swanin kirjoja sekä vino pino moneen kertaan luettuja Tuija Lehtisen kirjoja.

Läpi kirjan tekstistä kuultaa läpi rakkaus kotimaiseen tyttökirjallisuuteen ja kirjailijoiden arvostukseen. Mielestäni kirjan tekee erityisen onnistuneeksi juuri se, että lukemisen jälkeen tekisi mieli uppoutua itsekin tyttökirjojen maailmaan. Ainoastaan värikuvia jäin kaipaamaan, mutta kirja on kyllä varsin viehättävä mustavalkokuvistaan huolimatta.

Kaunis, ihana kirja, joka on varmasti antoisa kenelle tahansa tyttökirjoja jossain elämänsä vaiheessa lukeneelle.

Rivien välissä - Kirjablogikirja

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä - kirjablogikirja

Avain 2013, 160s.
Kirjastosta

Kas tässäpä kirja, joka on jo näkynyt ja tulee näkymään paljon kirjablogeissa! Lumiomenan Katja ja Hanna Kirjainten virrasta ovat kirjoittaneet kirjabloggaamisesta kirjan, jossa tätä harrastusta pohditaan ja kartoitetaan monipuolisesti. Kirjaa varten on haastateltu sähköpostitse iso kasa kirjabloggaajia, kirjoittamisblogeja pitäviä kirjailijoita sekä muutamia kustantamojen edustajia. Pikkuruiseen kirjaan onkin saatu mahtumaan monipuolisesti asiaa blogien historiasta blogiyhteisöön, bloggaajien taustoista yhteisiin tempauksiin ja moniin muihin aiheisiin.

En edes yritä teeskennellä, että tämä blogitekstini olisi puolueeton ja asiantunteva. Onneksi kaikki blogitekstini ovat yhtä omanapaisia ja amatöörimäisiä, joten vakituiset lukijani tuskin kuvittelivatkaan mitään muuta.

Tämän kirjan lukeminen oli ihanaa! Vähän kuin olisin lukenut vanhaa päiväkirjaa, sillä erotuksella, että nämä jutut ovat vielä tuoree(hko)ssa muistissa. Oli hauskaa lukea bloggaajien sanomisia ja yrittää tunnistaa, kuka on mahtanut sanoa noin ja näin. Ja luonnollisesti oli ihanaa löytää oman blogin nimi ihan oikean kirjan sivuilta! :)

Jonkin verran kirjassa on toisteisuutta, mutta mikäli kirjaa ei ihan yhdeltä istumalta lue, on pieni kertaaminen ihan tarpeellista. Kirjailijoiden ajatuksia kirjabloggaamisesta olisin halunnut lukea enemmän - onhan tällainen "mitähän ne meistä aattelee?" -ajatusmalli melko yleinen. En tunne painoalaa ja sen kustannuksia, mutta olisi ollut ihanaa, jos kirjassa olisi ollut värikuvitus.

Odotan mielenkiinnollaa ei-kirjabloggaajien ajatuksia tästä kirjasta.

PS: Ai niin!
Kirjassa käsiteltiin myös erilaisia blogeissa kiertäviä haasteita ja ajattelin osallistua näin pienellä viiveellä siihen Hannan "Mitä puolison yöpöydältä löytyy?" -haasteeseen. Hoksasin nimittäin tässä yhtenä päivänä, että kerrankin miehen yöpöydältä löytyy kirjoja: 23 Anni Polvan rakkaushömppää (ne toimivat kätevänä korokkeena kellolle, että minä näkisin yöllä, mihin aikaan vauva herää. Paitsi että en ilman silmälaseja erota niitä numeroita kuitenkaan.) sekä Kirja joka muutti elämäni (joka on kesken minulta, mutta epähuomiossa tallessa miehen yöpöydällä). Laatulukemiston ohella yöpöydällä säilytetään nuorimmaisen vaippoja.
Kuvan ulkopuolelta kerrottakoon, että mies lukee parhaillaan Seppo Jokisen uusinta kirjaa, jota hän säilyttää vierashuoneen lattialla.

Valinta (Äänikirja)

Helmi Kekkonen: Valinta

Avain 2011, 4h 23min

Lukija: Pinja Flink

Virkkaaminen jatkuu (nyt pelkään, että langat loppuvat kesken!) ja taustalla kuuntelin blogimaailmassa paljon esillä olleen Helmi Kekkosen Valinnan. Siinä missä Stephen Fryn ääntä oli nautinto kuunnella, tämä äänikirja tuntui tuskaisen lattealta. Ehkä ongelmana on kieli: äidinkieltään kuunnellessaan ehtii keskittyä epäolennaisuuksiin liikaa. Minulta kesti kauan tottua lukijan tapaan painottaa "vääriä" sanoja ja ensimmäisen levyn aikana kaikkinainen tunnelatauskin jäi hyvin haaleaksi. En minä nyt mitään kuunnelmatasoista dramatisointia odottanutkaan, saati erilaisia ääniä eri kertojille, mutta kerronnan tasapaksuus oli minulle haaste. Tosin hommaan tuli vähän pontta loppua kohti, mistä olen hyvin iloinen.

Valinta tuntuu hyvin suomalaiselta tarinalta. On perhesalaisuutta ja parisuhdekriisiä, puhumattomuutta ja avoimia kysymyksiä. Aavan isä on kuollut äkillisesti ja Aava matkustaa äitinsä Ruutin avuksi tyhjentämään kotitaloa. Parin päivän aikana kumpikin nainen kertoo elämästään ja tekemistään valinnoista lukijalle, välillä puheenvuoron saa vanhempi tytär, Helena. Suuri kysymysmerkki on Ilja, isoveli, joka lähti pois kotoa täysi-ikäistyttyään ja jonka olinpaikasta kenelläkään ei ole tietoa.

En voi väittää rakastuneeni tähän kirjaan. Kuulijalle se suurin mysteeri on melko selvä jo kirjan alkupuolella ja ainakin minä odotin koko ajan jotakin yllättävää käännettä. Mutta sellaista ei tullut, juoni oli juuri niin ennalta-arvattava kuin alusta asti tuntui. Miesnäkökulmakin olisi ollut tervetullut lisä, erityisesti edesmenneen Elias-isän version tapahtuneista olisin halunnut kuulla. Kirjassa käytetty kieli lyhyine lauseineen on kaunista, mutta ehkä minun makuuni liiankin harkittua. Vaikka voihan se olla, että tämä verkkaisuus korostui äänikirjan myötä. Ehkä olisin paperiversiota lukiessa pystynyt rytmittämään lauseet itseäni paremmin miellyttäviksi, vaikea sanoa.

Mikäli jossain vaiheessa luen Kekkosta lisää, aion nimenomaan lukea, en kuunnella.

Jonnekin pois

Lionel Shriver: Jonnekin pois

(So Much for That, 2010)

Avain 2011, 533s.

Suom. Seppo Raudaskoski

Jännitin etukäteen tämän kirjan lukemista, sillä Shriverin Poikani Kevin oli niin hätkähdyttävä kirja. Ajattelin, että pettyisin väistämättä. Mutta onneksi Jonnekin pois, kuten Lumen sylikin, on ansainnut kehunsa.

Shep Knacker on viimeinkin pistänyt toimeksi suurimman haaveensa suhteen ja ostanut itselleen sekä vaimolleen ja teini-ikäiselle pojalleen menoliput Pembaan, pienelle saarelle Afrikan rannikolle. Vuosien ahkeran työskentelyn jälkeen tilille on kertynyt sen verran rahaa, että sillä voi köyhässä paikassa elellä ihan mukavasti koko loppuelämänsä. Vaimo ja poika eivät tosin tiedä vielä matkalipuista, mutta Shep aikoo lähteä, joko heidän kanssaan tai ilman. Matkalaukkukin on jo pakattu. Mutta kun Shep kertoo lähestyvästä suuresta muutoksesta vaimolleen, Glynisillä onkin omat uutisensa kerrottavanaan: hänellä on juuri todettu harvinainen syöpä. Ja vaikka Glynis itse ei ennusteista haluakaan puhua, tulevaisuus ei näytä hyvältä. Vähin äänin Shep purkaa laukkunsa ja jää pitämään huolta vaimostaan.

Shepin paras ystävä, Jackson, pitää pitkiä palopuheita yhdysvaltain terveydenhuollon epäkohdista (ja kaikesta muustakin valtion toiminnasta, mistä vain huomauttamista löytyy). Sairausvakuutusten riittämättömyys on tullut tutuksi oman tyttären äärimmäisen harvinaisen ja väistämättä varhaiseen kuolemaan johtavan sairauden vuoksi.

Tietysti tällainen kirja on ahdistava ja surullinen. Yhdysvaltojen terveydenhuoltojärjestelmä kuulostaa järjettömältä! En kuitenkaan voi väittää pitäneeni siitä, miten suuren "palstatilan" järjestelmän epäkohtien selostaminen sai. Välillä väsyin näihin paasauksiin suurestikin, (ehkä niistä tuli liikaa mieleen eräs tuttava, jolla on taipumusta samanlaiseen saarnaamiseen kuin Jacksonilla), mutta toisaalta, enpä olisi ilman näitä tietoiskuja ymmärtänyt, miten sairastaminen voi tulla niin kalliiksi. Minulla oli myös vaikeuksia pitää kirjan henkilöistä. Shep on kaikinpuolin vastuuntuntoinen mies, joka ei kuitenkaan edes yritä pitää puoliaan. Hänen siskonsa Beryl taas on äärettömän itsekeskeinen ja muita häikäilemättömästi hyväkseenkäyttävä _______ (<--- sijoita tähän ruma sana).

Mutta, silti tämä oli mielettömän hyvä kirja. Loppu tuntui ensin vähän omituiselta, mutta päätin sopeutua siihen. Enköhän jossakin vaiheessa uskaltaudu lukemaan muutkin Shriveriltä suomennetut kirjat.

"Ehkeivät romaanit olleet häntä varten. Mieluummin hän eli kuin luki hyvän tarinan."

Jonnekin pois on ollut esillä lukuisissa blogeissa, joten laitan tähän linkin Liisan Luetut, Lukemattomat -blogiin, mistä löytyy linkit lukuisiin muihin arvioihin.

Poikani Kevin

 Lionel Shriver: Poikani Kevin

(We Need to Talk About Kevin, 2003)

Avain 2011 (pokkari), 544s.

Suom. Sari Karhulahti

Huh huh.

Olen juuri lukenut melko väkevän kirjan, josta on todella vaikea sanoa yhtään mitään. Kaikki tuntuu liian vähältä. Varoitan mahdollisista juonipaljastuksista jo tässä vaiheessa.

Eva kirjoittaa kirjeitään aviomiehelleen ja käy niissä läpi tapahtumia ja elämää, jotka edelsivät heidän poikansa tekemää koulusurmaa. Eva käy läpi kaikki vuodet avioliiton alkuajoista nykyhetkeen.

Tunnustan, että ensimmäiset noin 300 sivua olin hämilläni ja pitkästynyt. Jo kirjan alussa on lukijallekin selvää, mitä Kevin tulee tekemään ja pikkutarkat selostukset tämän vauva-ajasta tuntuivat liian venytetyiltä. En tuntenut Evaa kohtaan minkäänlaista sympatiaa, vaikka Kevin vaikutti kaikkea muuta kuin helpolta lapselta. Kevinin kasvaessa hänen tekonsa ja luonteensa alkoivat hirvittää, mutta edelleen minua tylsistytti. Mies luki tämän kirjan ennen minua ja tsemppasi koko ajan vieressä, että lue nyt vain loppuun asti, haluan päästä puhumaan tästä. Joten jatkoin lukemista, vaikkakin vähän hampaat irvessä.

Sitten tapahtui muutos. Eva alkaa odottaa toista lasta ja pelko tuon tulevan lapsen puolesta puristi sydänalaa siitä asti. Olin varma, ettei tuolle lapselle käy hyvin. Pikkusiskon synnyttyä Kevin on lähinnä välinpitämätön, kuten aina. Silti pelkäsin lukea eteenpäin, vaikka samalla suorastaan ahmin tekstiä ja kääntelin sivuja kiihtyvällä vauhdilla. Ikävä kyllä pelko ei ollut turha.

Kun Eva pääsee kirjeissään viimein Kevinin tekoon, sen torstain tapahtumiin, minulla oli vähän pettynyt olo. Tässäkö tämä nyt sitten on? Mutta tämähän oli tiedossa alusta asti...

Uskokaa tai älkää, mutta vedän tähän väliin Marley & minä -elokuvan. Katsoimme sen aikoja sitten ystävien suosituksesta. He kehuivat leffaa estoitta ja totesivat itkeneensä enemmän kuin minkään toisen elokuvan kohdalla. Katsoimme leffan ja odotimme jotakin dramaattista. Lopputekstien alkaessa tuijotimme mieheni kanssa toisiamme silmät ihmetyksestä suurina: mitä meiltä meni ohi? (Myöhemmin kuulin, että sitä koiran kohtaloa olisi pitänyt surra. Minä pelkäsin koko ajan lasten puolesta, joten en edes yrittänyt kiintyä koiraan.)

No, pelkäsin siis että Poikani Kevinin kanssa kävisi samoin: kirja loppuu ja minä odotan edelleen sitä iskua palleaan. Eipä olisi tarvinnut pelätä. Kyllä se isku nimittäin tuli - ja lujaa. Oikeastaan tuli sellainen iskujen sarja.

Kun suljin kirjan, vaihdoimme miehen kanssa katseita - tällä kertaa tyystin erilaisen kuin Marley-leffan jälkeen. Voin kertoa, että keskustelumme ei sitten kuitenkaan kehittynyt kovin monisanaiseksi, vaan koostui lähinnä keskeneräisistä lauseista.

- Eikö ollu vähän...

- No oli!

- Varsinkin siinä lopussa.

- Niinpä!

- Huh huh.

- Niinpä...

Kuoleman jälkeisiä todellisuuksia

David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisista (Sum - Forty Tales from the Afterlives)

Avain 2011, 127s.

Suom. Itä-Suomen yliopiston opiskelijat keväällä 2011 Kaunokirjallisuuden kääntäminen -kurssilla

Tarinoita tuonpuoleisesta kiinnitti huomioni jo syksyn uutuuskuvastoja selaillessa. Kuinka hauska idea kirjoittaa vaihtoehtoisia näkemyksiä siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen! Tarinat ovat hyvin lyhyitä ja jossain määrin se oli minulle ongelma, sillä näin lyhyissä tarinoissa ei keskittyminen saisi herpaantua hetkeksikään. Pari juttua pitikin lukea kokonaan uudestaan, kun joku pikkuhäiriö sai ajatukset muualle.

Eagleman on keksinyt muutamia oikein mainioita tuonpuoleisia, mutta muutaman tarinan kohdalla tuli sellainen olo, että eikös tämä juttu tullut jo aiemmin. Tykkäsin kovasti heti ensimmäisestä tekstistä, Summasta. Siinä kerrotaan, kuinka "Tuonpuoleisessa elät uudelleen kaikki kokemuksesi, mutta tällä kertaa tapahtumat on sekoitettu uuteen järjestykseen: samankaltaiset hetket on ryhmitelty yhteen." Nukut kaikki elämäsi unet yhteen menoon, istut vessassa viitisen kuukautta, kynsien leikkuu kestää kuusi päivää. Mutta riittäisiköhän Eaglemanin veikkaama vuosi kattamaan kovinkaan monen kirjabloggarin koko elämänsä aikana lukemiseen käyttämänsä ajan? En oikein usko. :)

Jollakin tavalla tykkäsin myös Näyttelijät-tekstin visiosta, että kuoleman jälkeen ihmiset siirtyvät esiintymään elävien ihmisten uniin.

Atomit ja kvarkit eivät tehneet minuun kovin suurta vaikutusta. Niistä tarinoista tuli lähinnä sellainen olo,  kuin istuisin iltaa pimeässä pubissa erään tietyn (humalaisen) henkilön seurassa ja kuuntelisin kyllästyneenä hänen jorinoitaan.

Ihan kelpo kirja tämä oli, vaikka enemmänkin olisin toivonut monimuotoisuutta ja revittelyä. Ehkä myös luin tämän liian nopeasti, vaikka yritinkin pitää taukoja tekstien välillä. Luulen, että hitaammalla tahdilla ei olisi tullut ainakaan niin vahvaa toiston tunnetta.

Lisää Tarinoita tuonpuoleisista -kirjasta voit lukea Morren, Tessan ja Amman blogeista.