Ystävällisyys

John Ajvide Lindqvist: Ystävällisyys
Gummerus 2023, 733s.
Suom. Katriina Huttunen

 

John Ajvide Lindqvistin Ystävällisyys osoittautui kirjaksi, joka ei vastannut odotuksiani ollenkaan, mutta josta tykkäsin todella paljon. 

Norrtälje on pieni, sympaattinen kaupunki, jossa kaikki ovat ystävällisiä toisilleen. Eräänä aamuna koiraansa lenkittäessään mies huomaa satamalaiturilla keltaisen, lukitun rahtikontin. Lähempää konttia tutkiessaan, mies uskoo kuulevansa kontin sisältä liikettä. Alkaa pitkä selvitystyö, jonka tavoitteena on ratkaista, kenen vastuulla kontti - ja siten sen avaaminen - on. 

Siw on yksinhuoltajaäiti, jolla on erikoinen kyky kuulla välähdyksiä tulevasta. Max on lapsesta asti nähnyt kohtauksia pian tapahtuvista onnettomuuksista. Kiitos Pokemon Go:n Siwin ja Maxin tiet kohtaavat. On myös Siwin paras ystävä Anna, jonka lapsuudenperhe on karu kokoelma pikkurikollisia ja Maxin lapsuudenystävä Johan, joka kirjoittaa paitsi omaelämäkerrallista romaania myös nettikeskusteluihin katkeria kommentteja maahanmuuttajista. Lisätään joukkoon vielä Maxin ja Johanin ystävät Marko ja Maria, aikoinaan Jugoslaviasta Norrtäljeen muuttaneen perheen nykyisin aikuiset lapset. Niin ja Siwin Alva-tytär, isoäiti Berit sekä Annan pian vankilasta vapautuva pikkuveli Acke.

Kaikki nämä henkilöt ovat keskeisessä roolissa, kun Norrtäljen ilmapiiri alkaa kontin avaamisen jälkeen vaivihkaa muuttua. Ensin ilmassa on nihkeilyä, epäystävällisyyttä  ja pessimismiä, mutta vähitellen ihmiset alkavat käydä ilkeiksi, vihaisiksi ja jopa väkivaltaisiksi.

Ystävällisyys käynnistyy ja etenee hitaasti. Sitä toki voi pitää huonona asiana, mutta minä nautin kirjan verkkaisuudesta todella paljon. Jotain epämiellyttävää toki kulkee taustalla, mutta jotenkin onnistuin olemaan pelkäämättä oikeastaan koko kirjan ajan - ja minä olen sentään ihan hirveä pelkuri. Pidin näistä kirjan henkilöistä ja heidän monipuolisuudestaan, siitä kuinka heidän taustojaan avattiin. Bonuksena toki oli se, että kirjan populaarikulttuuri oli minulle erittäin tuttua: Pokemon Go ja Mario Kart keskeisimpinä.

Toisaalta, vaikka minä pidin Ystävällisyydestä todella paljon, voisin kuvitella, että kauhua odottavat ehkä pettyvät. En nimittäin osaa mieltää tätä kauhuksi, kauhuelementeistä huolimatta. Jopa lopun "kauhuhuipennukset" ovat yllättävän kesyjä.

Luin tätä melkein koko maaliskuun ajan, aina iltaisin ennen nukkumaanmenoa, enkä menettänyt yöunia kertaakaan. Tarkoitan tämän kehuksi! :)

Kultatukka, tähtönen



John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen
(Lilla stjärna)
Gummerus 2011, 575s.
Suom. Jaana Nikula

 Toisinaan huomaa lukeneensa sellaisen kirjan, josta on vaikea kirjoittaa. Tästä aiheesta kirjoitti tänään Peikkoneito ja voin kertoa Kultatukka, tähtösen olevan minulle sellainen kirja. Ja miksi? Peikkoneidon sanoja lainatakseni "Voi myös tuoda paineita kirjoittaa, jos kirjaa on muualla kehuttu ja itse et pitänytkään siitä."

Kultatukka, tähtönen on tullut vastaan monessa blogissa ja sitä on yhtä poikkeusta lukuunottamatta kehuttu vuolaasti. Toki metsästä löytyvä vauva, jota kasvatetaan naapureiden katseilta piilossa kellarissa ja joka laulaa kuin enkeli, on mielenkiintoinen alku tarinalle. Myös toinen omalaatuinen tyttö, joka on metsästä löytyvän Pikkuisen kanssa saman ikäinen ja melkein saman niminen, on kiinnostava hahmo. Yhdessä nämä tytöt ovat jotakin kauheaa. Niin kauheaa, että en olisi halunnut edes tietää.

Olen lukenut John Ajvide Lindqvistiltä aiemmin Ystävät hämärän jälkeen (joka ei jättänyt jälkeensä lämpimiä muistoja) sekä Ihmissataman. Kultatukka, tähtönen kuitenkin sekä kuulosti että näytti niin houkuttelevalta kirjalta, että halusin antaa kirjailijalle vielä uuden mahdollisuuden - mies kun ihan selkeästi hallitsee myös tarinankerronnan taidon.

Pakko se on vain todeta, että minä en halua lukea näin raaoista, kylmäpäisistä, tunteettomista murhista, joissa veri ja muut eritteet ovat hyvin edustettuina. Arvostan enemmän sellaista kerrontaa, jossa jätetään tilaa myös lukijan mielikuvitukselle. Tässä ei kyllä tarvinnut miettiä, miten paljon verta mistäkin kohtaa voisi vuotaa, kun tuntui että jokaisen roiskeen sijainti kerrottiin tunnollisesti. Kuvottavaa ja vastenmielistä. Tämä oli minulle sellainen kirja, jonka jälkeen voin pahoin: miksi ihmeessä luin tämän?

On tosin pakko myöntää, että sivumäärään nähden näitä raakuuksia oli aika vähän. Ne vain olivat niin voimakkaita kohtauksia, etten ainakaan tuoreeltaan osaa arvostaa kirjan muutakaan sisältöä.

Päivä 11

11. Kirja, jota vihasit

Viha on kauhean vahva sana (ja tunne), enkä monen päivän mietinnän jälkeenkään keksi yhtään kirjaa, jota ihan oikeasti vihasin. Sopiiko, että kerron, mikä kirja aiheutti vastenmielisyyttä enemmän kuin mikään muu?

Ostin John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen netistä aika summassa. Esittelyteksti herätti mielenkiinnon ja kansikin oli kaunis. Tarina oli sinänsä hyvä ja Lindqvist on oikein hyvä kertoja, mutta... Kirjassa kuvataan aivan liian tarkasti ja jotenkin nautiskellen raakoja ja sairaita asioita, kuten murhia, pedofiilin hekumointia uimahallin pukukopissa, murhia, kuohimista ja joko mainitsin murhat? Tästä tuli mieleen splatter elokuvat - nekin on ällöttäviä. Pari kertaa jätin kirjan kesken, jatkoin muutaman viikon jälkeen ja jätin taas kesken. Kirja tuli luettua loppuun ja katsoin myöhemmin elokuvankin, mutta tästä jäi niin vastenmielinen olo, että lopulta halusin kirjasta eroon.

Vastenmielisiä lukukokemuksia olivat myös Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä ja Anne B. Radgen Satunnaista seuraa. Mutta Ystävät hämärän jälkeen on ollut pahin ikinä.