Tuntematon Kimi Räikkönen

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen
Siltala 2018, 269s.

Suhteeni formuloihin on sellainen, että koen lajin kuuluvan tiettyyn vaiheeseen menneisyydessäni. Seurasin formula 1 -kisoja Mikä Häkkisen huippuvuosina silloisen poikaystäväni innoittamana. Seurustelusuhteen päätyttyä loppui suhteeni myös formuloihin, tai jos ei ihan heti loppunut, niin nopeasti hiipui olemattomaksi kuitenkin. Nykyisin en kisoja seuraa ja kyseenalaistan ylipäätään koko lajin järkevyyden jo ekologisista syistä, mutta jokin sai kuitenkin liittymään kirjaston pitkään varausjonoon, kun tästä Kari Hotakaisen kirjoittamasta Tuntematon Kimi Räikkönen -kirjasta kuulin.

Hotakainen kirjoittaa niin taitavasti ja ilmeikkäästi, että ihmettelen itseäni, kun en ole tullut lukeneeksi Hotakaiselta kuin sen yhden kirjan ja ruusun päivän kirjan. Väittäisinkin, että kirjan paras anti on nimenomaan kirjailijan taito käyttää suomen taipuisaa kieltä erityisen joustavasti.

Ajat ovat selvästi muuttuneet Räikkösen lapsuusvuosista jo sillä tavalla, että jos silloin saattoi pienituloinenkin saada pankista lainaa motokross-harrastusta varten kerran jos toisenkin, nykyään on vaikea saada pankkia myöntymään edes käyttövesiputkiremonttilainaan. Itse Räikkösestä en voi väittää oppineeni juuri mitään. Ilmeisesti hän on siviilielämässä monisanaisempi kuin julkisuudessa, mutta jotain sen suuntaista olin kuullut jo ennenkin.

Hieman myönnän hämmentyneeni siitä, kuinka kirjassa sivuutetaan Räikkösen aiemmat vakavat naissuhteet. Räikkösen nuoruudenrakkaudesta ei mainita halaistua sanaa ja pitkähkö avioliitto Jenni Dahlmanin kanssa mahtuu muutamaan typistettyyn lauseeseen. Toisaalta nykyistä vaimoa ja perhe-elämää ylistetään sitten kaikkien menneiden suhteiden edestä imelyyteen asti.

Mitä opin Kimi Räikkösestä?
En tainnut oppia juuri mitään. Ainakaan mitään sellaista, mitä ei olisi iltapäivälehtien lööpeissä tullut vastaan.

Entä formuloista?
En tainnut oppia niistäkään mitään uutta. Mutta kirjalle rutkasti plussia siitä, että kisoihin liittyvä tilastotieto oli taulukonomaisesti kirjan lomassa, eikä varsinaisessa tekstissä uuvuttamassa nippelitiedosta kiinnostumatonta lukijaa.

Kantaja

Kari Hotakainen: Kantaja

Kirjakauppaliitto 2015, 140s.

Tämän vuoden kirjan ja ruusun päivän kylkiäinen jäi minulta saamatta, koska en keksinyt mitään ostettavaa juuri silloin. Suuresti en harmitellut asiaa, koska Kari Hotakaista en ole koskaan lukenut enkä näin ollen osannut ajatella jääväni paitsi mistään ravisuttavan hienosta lukukokemuksesta. Joka tapauksessa Kantaja kiinnosti ja onnekseni sellainen ilmestyi pian myös kirjaston valikoimaan.

Kantajan kertojana ja päähenkilönä on Timo Kallio, seurakunnan puisto-osastolla työskentelevä, yksinäinen mies. Hän ei kenties ole kokenut yksinäisyyttä ongelmaksi, mutta havahtuu pohtimaan sitä - ja elämää laajemminkin - osallistuessaan kantajan roolissa hautajaisiin, joissa ei välttämättä ole yhtäkään surevaa omaista tai ystävää. Timo alkaa kirjoittaa keksittyjä muistopuheita noille yksinäisille vainajille ja yrittää samalla päästä kosketuksiin nuoruuden rakastettuunsa, jonka kanssa ei ole ollut tekemisissä vuosikymmeniin. Vimmaisella päättäväisyydellä Timo yrittää muuttaa elämäänsä niin, ettei hänestä tulisi yhtä tuollaista yksinäistä vainajaa.

Mitäpä tästä nyt osaisi sanoa.
Hotakaisen kirjoitustyyli on todella sujuvaa ja miellyttävää lukea. Aluksi Timon pohdinnat ilahduttivat, vaikka toki ne saivat ajattelemaankin. Ikävä kyllä idea ei minusta kantanut aivan loppuun asti. Tai ehkä idea olisikin kantanut, mutta Timon omituinen pakkomielle Helenaan tuntui kiusalliselta ja äärimmäisen epäuskottavalta. Tahkosinkin näitä 140 sivua kolme päivää, eli vähän pakkolukemisen puolelle lipsahti.

Kantaja ei vakuuttanut sisällöllisesti, mutta Hotakaisen kerronnasta kiinnostuin sen verran, että hyvinkin voisin ajatella lukevani häneltä jotain muuta.