Pienen hauen pyydystys

 

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys
Siltala 2019, 280s.

Ikinä ei saisi antaa kansikuvan vaikuttaa luettavien kirjojen valintaan, ainakaan poissulkevasti. Näin kuitenkin oli käynyt tälle Pienen hauen pyydystykselle, jonka kansi on mielestäni tympeä. Eipä kirjan nimikään houkutellut tarttumaan kirjaan edes takakansitekstin verran. Tyhmä minä!

Onneksi näin Facebookissa erään blogikaverin tätä kehuvan ja toisen vielä yhtyvän kehuihin ja yhtäkkiä Pienen hauen pyydystys olikin tasan sitä, mitä halusin seuraavaksi lukea. Ja voi hyvänen aika, mistä kaikesta olisin jäänyt paitsi, jos en tätä olisi koskaan lukenut! Juhani Karila ensinnäkin kirjoittaa niin sutjakasti, että ihan jo sen puolesta lukukokemus oli mainio. Mutta kun sisältö vielä osoittautui täydelliseksi, niin ah!

Kirjan tapahtumat sijoittuvat lappiin, pieneen kyläseen, jossa asukkaita on vähän, mutta tarinoita/kohtaloita/yllätyksiä sun muita paljon. Elina Ylijaako matkustaa kesän alussa kotiseudulleen pyydystämään haukea, jotta saisi itse elää. Kuulostaako erikoiselta? Niin se onkin! Elinan kotikylällä tunnetaan näkit, peijoonit, metelit ja jopa hattarat, mutta ihmisten ongelmat voivat silti olla tavallisempaa laatua. Tai sitten eivät. Elinan perässä lappiin saapuu myös Janatuinen, työtehtävissä matkustava poliisi ja siinäpä sitä onkin aineksia jo vaikka mihin.

Rakastin tässä kirjassa ihan kaikkea: hahmoja, miljöötä, tapahtumia, kerrontaa - lopulta jopa tuota kansikuvaa. Näin hauskaa ei ole läheskään jokaisen kirjan kanssa.

Pitkästä aikaa äänikirjoja

En ole kuunnellut äänikirjoja juuri lainkaan viime aikoina. Olen kuitenkin kaivannut äänikirjoja, koska tuntuu että aikaa varsinaiselle lukemiselle on nykyisin entistä vähemmän. Kirjaston e-äänikirjat ovat nyt koronan aikaan olleet todella kysyttyjä ja heti lainattavista vain Johanna Venhon Ensimmäinen nainen kiinnosti edes vähän, joten ei muuta kuin kuuntelemaan

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen
WSOY. 6h 29min
Lukija: Sari Haapamäki

Fiktiivinen romaani todellisesta henkilöstä on minulle lukijana haastava juttu. Joskus pohdin liikaa toden ja keksityn rajoja, mutta Venhon kuvaama Sylvi Kekkonen tuntuu täysin ehjältä ja todelliselta tällaisenaan: en kaipaa tarkkoja faktoja tai tietolähteitä. Sylvi Kekkonen toimii kirjan pääasiallisena kertojana, mutta välillä äänessä on kuvanveistäjä ja ystävä Essi Renvall. Kekkosen osuudet ovat enimmäkseen edesmenneelle kirjailijaystävälle, Marja-Liisa Vartiolle osoitettuja ajatuksia.

Sari Haapamäen rauhallisen lempeä ääni sopi tähän kirjaan täydellisesti. Kuunteleminen tuntui luontevalta ja kirja soljui vaivattomasti eteenpäin. Mitään kovin isoa muistijälkeä tarinasta ei näköjään jäänyt, kun jo näin viikon viiveellä on vaikea palauttaa tapahtumia mieleensä. Mutta sellaisen rauhallisen, levollisen tunnelman muistan. Vaikka kipukohtiakin elämään mahtui, eikä elämä Urko Kekkosen rinnalla takuulla mitään helppoa ollutkaan, päällimmäisenä ei todellakaan kuulu katkeruus vaan kiitollisuus monista onnen hetkistä.

----------------------------------------------------------------------------------

Kun se kirjaston äänikirjavalikoima oli tosiaan suppea ja enimmäkseen lainassa, aloin kaivata jotain helpommin saatavilla olevaa ja laajempaa äänikirjavalikoimaa. Otin siis kokeiluun Nextoryn 28 päivän ilmaisella tutustumisjaksolla. Toistaiseksi en ole ehtinyt perehtyä sovelluksen käytettävyyteen perustoimintoja kummemmin, mutta ne toimivat ihan kohtuullisesti. Puhelimella tarjonnan selaaminen on vähän turhauttavaa, kun kirjarivit pomppaavat pitkän selaamisen jälkeen itsekseen listan alkuun.

Harry Salmenniemi: Fantastinen salaatti
Siltala 2019, 5h
Lukija: Antti Holma

Ensimmäiseksi napsautin kuunteluun Harry Salmenniemen novellikokoelman Fantastinen salaatti. Lukijana on Antti Holma, jota epäcoolisti fanitan ja mistä syystä tämän kirjan ylipäätään halusin kuunnella. Täytyy sanoa, että ilman Holman ääntä olisin jättänyt Fantastisen salaatin kesken.

Pidin niminovellista sekä Uraanilampusta, mutta muista teksteistä mieleen jäi epämääräinen epämukavuuden tuntu ja sekavuus. Jos antaisin kirjoille tähtiä, tämä saisi tekstinsä puolesta kaksi ja lukijansa puolesta viisi viidestä.

----------------------------------------------------------------------------------

Elena Ferrante: Tyttären varjo
WSOY 2020, 4h 51min
Suom. Helinä Kangas
Lukija: Erja Manto

Tästä tykkäsin jo kovasti enemmän kuin Salmenniemen salaatista. Ferrante kuljettaa tarinaa pienin elein, mutta hallitusti ja vahvasti.

Leda, yliopistossa opettajana työskentelevä kahden jo aikuisen tyttären äiti, viettää kesäänsä Etelä-Italiassa. Hän on vuokrannut sieltä asunnon ja viettää päivät pääasiassa rannalla. Pian hänen huomionsa kiinnittyy seurueeseen, johon kuuluu myös pieni tyttö. Leda tarkkailee heitä ensin etäältä, mutta tulee jollain tasolla tutustuneensakin erääseen heistä.

Tunnelmaltaan aika painostava, sellainen ukkosta enteilevä kertomus.

----------------------------------------------------------------------------------

Colson Whitehead: Nickelin pojat
Otava 2020, 6h 48min
Suom. Markku Päkkilä
Lukija: Markus Niemi

Colson Whiteheadin nimen olisi pitänyt olla minulla muistissa, kun juuri tammikuussa kehuin hänen The Underground Railroad -kirjaansa (jonka muuten senkin kuuntelin äänikirjana). No, ainakin sain kuunneltua Nickelin pojat ilman ennakko-odotuksia. Hyvä niin, sillä kirja oli pettymys jo tällaisenaan. Tai ehkä ei kirja itsessään, vaan tämä äänikirjaformaatti ei nyt toiminut. En pitänyt lukijan tavasta tauottaa tekstiä turhaan ja jollakin minulle vieraaksi jääneellä logiikalla.

Nickelin koulukoti, tai kasvatuslaitos, on sellainen paikka, jonne kukaan ei haluaisi joutua. Elwood Curtis on ahkera ja tunnollinen nuorukainen, joka epäonnisten sattumien johdosta lähetetään kuitenkin juuri sinne. Värilliset ja valkoiset pojat asuvat erillisissä taloissa, mutta ihonväristä huolimatta kaikkia kohdellaan kaltoin. Elwood haluaa uskoa oikeudenmukaisuuteen ja aikoo omalla käytöksellään pitää huolen siitä, että hän kotiutuu Nickelistä niin pian kuin mahdollista.

Tarina on karu ja vaikka se on fiktiivinen, on ilmeistä että tällaistakin on tapahtunut.

----------------------------------------------------------------------------------

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge
Tammi 2020, 11h 7min
Suom. Kristiina Rikman
Lukija: Erja Manto

Elizabeth Stroutin Olive Kitteridge osoittautui ihan täydelliseksi kirjaksi!
Kirjan novellimainen rakenne toimii loistavasti ja tavallaan helpotti myös kuuntelemista: uuden luvun alussa ei ollut tarpeen muistaa ihan kaikkea, mitä edellisellä kerralla tuli kuunneltua.

Vaikka kirja on nimetty Olive Kitteridgen mukaan, on hän suurimman osan kirjasta korkeintaan sivuhahmo. Hänestä oppii pienen asian kerrallaan, eivätkä nuo asiat ole läheskään aina positiivisia tai muuten edustavia. Ehkä juuri se tuo Oliven niin lähelle. Hän ei ole täydellinen ja kaiken aikaa ihastuttava, vaan ilahduttavan rosoinen.

En ole katsonut kirjasta tehtyä tv-sarjaa, mutta kuulemma sekin on todella hyvä.

Älä sano että rakastat

 Raakel Lignell: Älä sano että rakastat
Siltala 2019, 287s.

Raakel Lignellin omaelämäkerrallinen Älä sano että rakastat oli ravisteleva lukukokemus. Lignellin teksti on omaäänistä, toteavaa ja avointa. Jos olisin tiennyt Lignellin lukevan äänikirjan itse, olisin luultavasti tarttunut ennemmin siihen, mutta kirjanakin tämä on todella vahva.

Nuori viulisti muuttaa Berliiniin opiskelemaan uutta, parempaa soittotekniikkaa. Musiikin lisäksi elämä täyttyy ravintolaelämästä, ystävistä, miehistä ja vapaudesta: tämä seikkailunhaluinen nainen ei pelkää heittäytyä uusiin tilanteisiin ja haasteisiin. Lapsuudenkodin uskonnollinen piiri ei ulotu Berliiniin - eikä Helsinkiinkään, missä Raakelilla on oma asuntonsa - mutta vahinkoraskaus on joka tapauksessa kova kolaus. Alun onnenhuuma vaihtuu kuitenkin epävarmuuteen ja lopulta pelkoon, kun miesystävästä alka paljastua ei-toivottuja asioita ja piirteitä. Vaikka Raakel näkee varoitusmerkkejä, hän haluaa uskoa Izakista hyvää, vielä sittenkin kun nyrkit ovat puhuneet lujaa.

Kirjan tarina oli minulle pääpiirteissään tuttu, sillä olen lukenut Lignellin haastatteluja kirjan ilmestymisen ajalta, samoin kuin kirja-arvioita muista blogeista. Silti kirja hätkähdytti ja piti lujasti otteessaan. On niin helppoa huudella ohjeita ja neuvoja sivusta (ja varsinkin jälkeenpäin), mutta tilanteet harvoin ovat yksinkertaisia, etenkään silloin kun tunteet ovat pelissä.

Jonotin tätä kirjastosta pitkään, mutta kirja oli kyllä odottamisen arvoinen.

Saapasnahkatorni

Teemu Keskisarja: Saapasnahkatorni
Aleksis Kiven elämä ja kuolema
Siltala 2018, 272s.

Harmitti, kun en kirjamessuilla päässyt kuuntelemaan Teemu Keskisarjaa, jota olen kuullut kehuttavan kiinnostavaksi puhujaksi. Nyt sain todeta, että kirjoittajana hän ainakin on persoonallinen. Aleksis Kiven elämästä kertova Saapasnahkatorni on täynnä tietoa, joka tarjoillaan lukijalle ilmeikkäästi ja ilmavasti.

Keskisarjan kuvaama Kivi on monipuolisempi ja inhimillisempi, kuin millaisena hänestä äidinkielentunneilla (joskus 1980 ja 1990 -lukujen vaihteessa) kerrottiin. Ei hän ollut muiden hylkimä rassukka, vaan aika lailla päämäärätietoinen mies, joka onnistui olemaan käymättä palkkatöissä koko elämänsä aikana. Ystäviä ja tuttavia riitti ja heillä sen verran rahaa, että sitä pystyi lainaamaan Kivelle, vaikka takaisinmaksu olikin ilmeisesti varsin epätodennäköistä.

Kiinnostava aihe ja oivallinen toteutus!
Omasta hyllystä löytyy jo ennestään muutama Keskisarjan kirja, joihin tarttuminen alkoi Saapasnahkatornin jälkeen kiinnostaa entistä enemmän.

Tuntematon Kimi Räikkönen

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen
Siltala 2018, 269s.

Suhteeni formuloihin on sellainen, että koen lajin kuuluvan tiettyyn vaiheeseen menneisyydessäni. Seurasin formula 1 -kisoja Mikä Häkkisen huippuvuosina silloisen poikaystäväni innoittamana. Seurustelusuhteen päätyttyä loppui suhteeni myös formuloihin, tai jos ei ihan heti loppunut, niin nopeasti hiipui olemattomaksi kuitenkin. Nykyisin en kisoja seuraa ja kyseenalaistan ylipäätään koko lajin järkevyyden jo ekologisista syistä, mutta jokin sai kuitenkin liittymään kirjaston pitkään varausjonoon, kun tästä Kari Hotakaisen kirjoittamasta Tuntematon Kimi Räikkönen -kirjasta kuulin.

Hotakainen kirjoittaa niin taitavasti ja ilmeikkäästi, että ihmettelen itseäni, kun en ole tullut lukeneeksi Hotakaiselta kuin sen yhden kirjan ja ruusun päivän kirjan. Väittäisinkin, että kirjan paras anti on nimenomaan kirjailijan taito käyttää suomen taipuisaa kieltä erityisen joustavasti.

Ajat ovat selvästi muuttuneet Räikkösen lapsuusvuosista jo sillä tavalla, että jos silloin saattoi pienituloinenkin saada pankista lainaa motokross-harrastusta varten kerran jos toisenkin, nykyään on vaikea saada pankkia myöntymään edes käyttövesiputkiremonttilainaan. Itse Räikkösestä en voi väittää oppineeni juuri mitään. Ilmeisesti hän on siviilielämässä monisanaisempi kuin julkisuudessa, mutta jotain sen suuntaista olin kuullut jo ennenkin.

Hieman myönnän hämmentyneeni siitä, kuinka kirjassa sivuutetaan Räikkösen aiemmat vakavat naissuhteet. Räikkösen nuoruudenrakkaudesta ei mainita halaistua sanaa ja pitkähkö avioliitto Jenni Dahlmanin kanssa mahtuu muutamaan typistettyyn lauseeseen. Toisaalta nykyistä vaimoa ja perhe-elämää ylistetään sitten kaikkien menneiden suhteiden edestä imelyyteen asti.

Mitä opin Kimi Räikkösestä?
En tainnut oppia juuri mitään. Ainakaan mitään sellaista, mitä ei olisi iltapäivälehtien lööpeissä tullut vastaan.

Entä formuloista?
En tainnut oppia niistäkään mitään uutta. Mutta kirjalle rutkasti plussia siitä, että kisoihin liittyvä tilastotieto oli taulukonomaisesti kirjan lomassa, eikä varsinaisessa tekstissä uuvuttamassa nippelitiedosta kiinnostumatonta lukijaa.

Lincoln Bardossa

George Saunders: Lincoln bardossa
(Lincoln in the Bardo, 2017)
Siltala 2018, 415s.
Suom. Kaijamari Sivill

Olen lukijana tavallaan vähän tylsä, sillä viihdyn oletusarvoisesti parhaiten varsin perinteisen kerronnan parissa. Tykkään kronologiasta, selkeästä kerronnasta ja suorasta tekstistä, joka ei yritä ilmaista asioita aina mutkan kautta.

Lincoln Bardossa on selkeästi kaukana mukavuusalueeltani, mutta silti se onnistui viehättämään suuresti.

Saundersin ensimmäinen romaani pyörii Abraham Lincolnin William-pojan kuoleman ympärillä. Yhdysvaltain sisällissota on täydessä vauhdissa, kun 11-vuotias William vilustuu ja kuolee. Abraham on lapsen menetyksestä suunniltaan ja vierailee poikansa kryptassa lukuisia kertoja. William itse seuraa isänsä käyntejä hautausmaalla oudosta välitilasta, bardosta, ja on tietenkin hämillään ja kauhuissaan kaikesta näkemästään.

Tarinaa kertovat vuorollaan muut hautausmaan bardossa jumissa olevat sielut sekä todellisista ja fiktiivisistä julkaisuista kerätyt tiedonpätkät. Teksti koostuu muutaman sanan tai sivun mittaisista vuorosanoista, joista koostuu lopulta melko selkeä kuva kunkin menneisyydestä ja siitä, mitä he oikeastaan nykyään ovat. Jokainen tulkitsee asioita omista näkökulmistaan, itselleen parhain päin.

Abraham Lincoln taas joutuu kohtaamaan kuoleman eri tavalla kuin koskaan aiemmin. Miltä tuntuu jättää jäähyväisiä kuolleelle pojalleen ja tajuta sisällissodan aiheuttavan saman tuskan lukuisille muille?

Tavallaanhan tämä on vähän sekava kirja. Kun jokaisen pienen tekstipätkän perässä kerrotaan lähde tai kertoja, lukukokemus menee helposti hajanaiseksi. Onnistuin saavuttamaan lukiessa loistavan luku-umpion, jolloin kaikki ulkopuolinen todellakin pysyi jossain taustalla ja sain antautua täysin tekstin vietäväksi.

Virkistävän omalaatuinen teos!

50/50

Lauri Mäkinen: 50/50
Siltala 2017, 320s.

Syksyllä 1942 Kiestingissä tippuu maahan venäläinen lentokone. Miehistö löytyy kuolleena, mutta neljä desanttia on kadoksissa. Pian desanteista kolme on löydetty ja tapettu, ja neljänneksi desanttiehdokkaaksi löydetään kaksi henkilöä: metsässä alastomana harhaillut tatuoitu mies sekä joen rannasta tajuttomana maannut nainen. Sotaetsivä Härmällä on mutkikas juttu ratkaistavanaan.

Lauri Mäkisen 50/50 olisi takuuvarmasti jäänyt lukematta, ellen olisi lukenut Kirsin kirjanurkan arviota tästä. Meidän kirjastossa 50/50 on sijoitettu sotakirjoihin, mutta yhtä hyvin tämä voisi olla jännäri tai tyystin ilman genrejaottelua.

Mäkinen avaa desantiksi epäiltyjen taustoja harkiten ja upealla rytmillä, siten että lukija kallistuu väkisinkin ensin toisen, sitten toisen epäillyn puolelle. Jos minulla olisi tapana nimetä vuoden onnistunein juonenkäänne, niin tästä kirjasta löytyy todellakin sellainen. Eräässä kohtaa kirjaa, oli pakko pitää järkyttynyt (ja jollain kierolla tapaa ilahtunut) hengähdys-/sulattelutauko ja sitten se olikin taas menoa.

50/50 pitää otteessaan paitsi juonellaan, myös vaivattomalla kerronnallaan. Ilahduttava yllättäjä!

Mies, ja hänen asiansa

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa
Siltala 2016, 403s.

Mies huomaa lehdestä vanhan tuttunsa, Pablon, kuolleen. Pablon kuolema saa miehen tolaltaan, mutta syy paljastuu lukijalle piinallisen hitaasti ja pienissä osissa. Tasapainoisen asianajajan elämä suistuu nopeasti ja pahasti raiteiltaan tuon yhden kuolinilmoituksen takia.

Kuinka läheisestä ystävyydestä miehen ja Pablon välillä oikein on kyse? Paras ystävä? Nuoruuden paras ystävä? No, ehkä ystävä. Kaveri ainakin. Ei välttämättä kovin läheinen, vaikka hänen seurassaan tapahtui jotakin peruuttamatonta. Vai tapahtuiko sitä oikeasti? Jos tapahtui, kuka teki ja mitä?

Saision kerronta on todella koukuttavaa. Teksti on ilmavaa, kappalejaot tiheässä. Lukijan omalle tulkinnalle jää tilaa, halusi sitä tai ei. Minusta oli erikoisen nautinnollista yrittää pohtia, mitä kaikkea tapahtui tai oli tapahtunut oikeasti, mikä kaikki taas vain miehen pään sisällä.

Tässä kirjassa on paljon sellaista vaikeasti määriteltävää kiehtovuutta. Erityisesti pidin paikoin lähes töksähtelevästä kerronnasta ja mielen murtumisen kuvauksesta.

Purity

Jonathan Franzen: Purity
(Purity, 2015)
Siltala 2015, 600s.
Suom. Raimo Salminen

Lähdetäänpäs liikkeelle vaikka siitä, että minun mielestäni Jonathan Franzenin Purityn kansikuva kiteyttää kummallisella tavalla koko kirjan: keskiössä on 24-vuotias Pip, Purity. Hän inhoaa nimeään, ei tiedä isästään mitään, tuskailee suurta opintolainaansa, asuu vallatussa talossa sekalaisen porukan kanssa, eikä viihdy (tai menesty) työssään. Isän lisäksi Pipin ympäriltä puuttuu suku: hänellä on ainoastaan syrjäisessä ja rähjäisessä mökissä asuva äitinsä, joka ei viihdy ihmisten ilmoilla ja on täysin haluton kertomaan Pipille juuri mitään heidän taustoistaan. Mutta vaikka Pip onkin ehkä se kaiken yhteen nivova tekijä, Purityssa on monta muutakin keskeistä henkilöä, joiden tarinat ovat yhtälailla keskeisiä ja tärkeitä. Myös keskeisiä paikkoja on paljon, sillä alueellisesti liikutaan paitsi eri puolilla yhdysvaltoja, myös Itä-Saksassa ja Kolumbiassa.

Luin Puritya aika kauan. Juoni kyllä veti kiitettävästi, mutta palstaleveyteen nähden liian pieni fontti teki lukemisesta työlästä. Välillä oli pakko lueskella muita kirjoja ja antaa silmien levätä. Tämä kirja on melkoinen järkäle paitsi sivumäärältään, myös sivujuonien, henkilöhahmojen ja aiheiden osalta. Pipin rinnalle päähenkilöiksi nousee ainakin kolme muuta, ja heidän mukanaan keskeisiä juoniakin on vähintään saman verran. Kaikki henkilöt, myös ne pienempään rooliin jäävät, tuntuvat olevan enemmän tai vähemmän hukassa, eikä tästä kirjasta taida löytyä yhtään niin sanotusti tervettä ihmissuhdetta. Kaikissa suhteissa on jotain vinksallaan, muutamissa tosi pahasti. Henkilöt tuntuvat olevan solmussa ja hukassa ihan itsekseenkin ja suhteessa toiseen nuo omituisuudet tietenkin vain korostuvat ja aiheuttavat melkoisia haasteita. Franzen on ympännyt yhteen kirjaan teemoja vähintään kolmen kirjan edestä. Minulle olisi riittänyt vähempikin.

Kokonaisuutena Purity jätti vähän ähkyisän olon. Kirjassa on niin kauheasti kaikkea ja kaikki on olevinaan jotenkin niin oleellista, että ikävä kyllä huomasin turtuvani loppua kohden. Kun äärimmäisiä asioita tapahtuu koko ajan, niistä tulee (melkein) normaaleja.

Minä olisin kaivannut isompaa fonttia ja tiivistämistä. Silti olen iloinen, että luin Purityn. Ähkyisyydestään huolimatta tästä löytyy varsin kiehtovia juttuja.

Tyttölapsia

Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia

Siltala 2015, 218s.

Suom. Arja Pikkupeura

Ljudmila Ulitskajan nimi on jäänyt mieleeni Täällä toisen tähden alla -blogista. Tämä Tyttölapsia novellikokoelma, joka on yhteisnide alunperin erillisinä ilmestyneistä kokoelmista Tyttölapsia ja Lapsuus -49, tuntui täydelliseltä kirjalta aloittaa Ulitskajan tuotantoon tutustuminen.

Tyttölapsia-osan kertomukset sijoittuvat 1950-luvun alkuun, Moskovan keskustan tietämille. Keskiössä on joukko samaa koulua käyviä tyttöjä, välillä koko joukko (esim. Vesirokko) tai vain yksi tai kaksi heistä (Ties kenen lapsia). Tytöt tulevat toimeen keskenään vaihtelevasti. Välillä leikit sujuvat kuin itsestään, välillä joku suljetaan tarkoituksella porukan ulkopuolelle. Kaksoset Viktorija ja Gajane jäivät parhaiten mieleen, erityisesti siksi, että Viktorijaa itsekkäämpää ja ilkeämpää tyttöä saa kyllä hakemalla hakea.

Jälkimmäinen osa, Lapsuus -49, koostuu vaatimattomampiin oloihin sijoittuvista, lyhyemmistä tuokiokuvista. Niissä ihastellaan kulkukauppiaan laukun sisältöä, tuuletetaan petivaatteita, kiipeillään, lainataan isoveljen kello ilman lupaa ja parhaimpana kaikesta, vietetään kesä isovaarin kanssa.

Naulat-tarina nousikin omaksi suosikikseni. Siinä Serjoza viedään kesäksi pojalle tuntemattoman isovaarin luo, vaikka perheen muut lapset pääsevät vaarin luo. Isovaarin luona Serjoza luulee leikkivänsä päivät pitkät pikkuserkkujensa kanssa, mutta kesästä kehkeytyykin työntäyteinen. Ensin Serjoza naputtaa tylsyyksissään kynnyksen täyteen nauloja, isovaari opastaa oikean vasarointitekniikankin. Kun kynnys on täynnä, ei isovaari päästäkään Serjozaa leikkeihinsä, vaan ojentaa sorkkaraudan ja kehottaa irrottamaan naulat. Se on hidasta työtä, mutta iltaan mennessä tulee valmista. Seuraavana päivänä naulat täytyy oikaista ja sitten isovaari saakin lautakuorman ja jälleen hän löytää Serjozalle lisää töitä. Tähän tarinaan tuntui kiteytyvän niin paljon viisautta, lämpöä ja välittämistä, että kurkkua alkoi kuristaa. Tarinan isovaarista tuli mieleen oma pappa, joka jaksoi aina puuhata lasten kanssa ja ottaa meidät mukaan hommiin. Samalla tavalla oma isäni tekee lastenlastensa kanssa: opastaa ja ottaa mukaan.

Ulitskajan kerronta on taitavaa. Lyhyetkin tarinat ovat täyteläisiä ja moniulotteisia. Aiheet on taiten valittu ja arkisistakin tapahtumista Ulitskaja saa irti todella paljon. Tämä kokoelma vakuutti Ulitskajan kertojanlahjoista ja ilman muuta luen hänen kirjojaan lisääkin.

Musta satu

Aki Ollikainen: Musta satu

Siltala 2015, 157s.

Aki Ollikaisen esikoisteos, Nälkävuosi, oli yksi vuoden 2013 väkevimmistä lukukokemuksista. Tiivistunnelmainen tarina tuntui kaikin puolin niin todelta, että pahaa teki. Monen muun lailla olen odottanut malttamattomana Ollikaisen seuraavaa taidonnäytettä ja ilahduin suunnattomasti, kun Mustan sadun kustantamon katalogista bongasin.

Mustassa sadussa kerrotaan kahta tarinaa, jotka lopulta yhtyvät yhdeksi. Nykyhetkessä seurataan miestä, joka on perheensä hajottua alkanut tutkia Helsingin Tattarisuon murhamysteeriä, suonsilmästä löytyneitä ihmisten osia. Menneisyydessä taas keskitytään 1930-luvulla elävään Heinoon, pirtutrokariin, joka ahneuksissaan ajautuu kohtalokkaisiin vaikeuksiin.

Voihan ennakko-odotukset! Taas!
Minä en pitänyt yhdestäkään Mustan sadun henkilöhahmosta. Etenkin tämä nykypäivän yksin jäänyt isä-ihminen herätti suurta ärtymystä: jos käyttäytyy kuin kusipää, ei kannata odottaa vaimolta (tai satunnaiselta lukijalta) ymmärrystä ja sympatiaa. Heino ei herättänyt sen lämpimämpiä tunteita hänkään, enkä jaksanut kauheasti välittää siitä, mitä kummallekaan tapahtuisi.

Kerrontatyyli on Mustassa sadussa unenomainen tai jotenkin muuten kryptinen. Joko lukuhetki oli tyystin väärä tai sitten minä olen liian tyhmä, mutta välillä olin ihan pihalla koko tarinasta. Luin, palasin takaisin ja luin uudestaan. Enkä tullut juuri hullua hurskaammaksi. Lopulta vähän kuin luovutin ja päätin lukea, ymmärsin kaiken tai en.

Minä en ollut koskaan kuullutkaan* Tattarisuon murhamysteeristä ja pienestä mustaa magiaa harjoittaneesta porukasta. Luulen, että jos olisin tämän tiennyt, tarina olisi tuntunut jännittävämmältä ja ehkä koskettanutkin enemmän.

Musta satu jäi minulle höh-kirjaksi. Olisin halunnut tykätä, ymmärtää, nauttia ja tunteakin jotakin, mutta lievä turhautuminen ja yhden sanonnan alkkuperän oppiminen ei aivan riitä.



* "Jäljet johtavat sylttytehtaalle!" -sanonnan olen kyllä kuullut ja varmasti käyttänytkin, mutta en tiennyt sen syntyneen kyseistä mysteeriä tutkittaessa.

Risainen elämä. Juice Leskinen 1950-2006

Antti Heikkinen: Risainen elämä. Juice Leskinen 1950-2006

Siltala 2014, 462s.

Antti Heikkisen kirjoittama jykevä elämäkerta Juice Leskisestä on kaikin puolin onnistunut teos. Tuskinpa Suomen aikuisväestöstä löytyy sellaista ihmistä, jolle Leskinen olisi täysin tuntematon tapaus. Viimeistään hänen musiikistaan löytyy se yhdistävä tekijä: vaikka ei Viidennestätoista yöstä tai Syksyn sävelestä erityisesti pitäisikään, tuttuja lauluja ovat molemmat varmasti kaikille. Risainen elämä paitsi kertaa Leskisen tuotteliaan uran, valottaa hänen yksityiselämäänsä.

Juice Leskinen syntyi Juankoskella, missä kaikki tunsivat pitkän tukan kasvattaneen nuoren miehen vähintään ulkonäöltä. Isäpuolen ilmaantuminen teki kotielämästä vaikeaa, eivätkä rakkaussuhteetkaan pelkkää auvoa olleet. Kovin ovat ripustautuvia ja painostavia nuoren Leskisen rakkausrunot. Tampereelle Leskinen lähti opiskelemaan kielenkääntäjäksi, mutta vaikka hän olikin kielissä lahjakas, jäi virallinen kääntäjän pätevyys saamatta. Biisejä syntyi, löytyi muusikkotuttavia, kasattiin bändi, tehtiin keikkaa ja levy. Juice Leskinen muistetaan parhaiten muusikkona, mutta hän oli paljon enemmänkin. Sanataiteilija kuvaa häntä parhaiten. Ihmisenä Leskinen saattoi olla hurmaava, hauska ja erittäin itsevarma. Toisaalta hän osasi olla myös hankala, tyly ja erittäin epävarma itsestään.

Voisin toki kerrata Leskisen elämää tässä vaikka kuinka paljon, mutta siihen hommaan en lähde. Heikkinen on tehnyt niin taidokasta työtä tämän kirjan kanssa, että kehotan tarttumaan siihen. Risainen elämä ei ole rakenteeltaan perinteisin elämäkerta, jossa edetään määrätietoisesti syntymästä kuolemaan ja kerrataan siihen väliin mahtuvat suuret tapahtumat. Toki näiden kansien välistä nämäkin tiedot löytyvät, mutta lähestymistapa on ihmismäinen: ääneen pääsevät Leskisen tunteneet ja hänen kanssaan työskennelleet ihmiset. Heikkinen on haastatellut tätä kirjaa varten liki sataa Juice Leskisen läheistä sukulaisista työtovereihin, (joista kaikki eivät kuitenkaan ole halunneet jakaa muistojaan omalla nimellään), käynyt läpi Leskisen tuotannon ja tutustunut laajaan oheisaineistoon keikkatallenteista lehtijuttuihin. Heikkinen ei edes yritä asettua objektiivisen tarkkailijan rooliin, vaan tekee rohkeasti omia tulkintojaan ja antaa omien mielipiteittensä näkyä. Tämä on mielestäni rohkea, mutta oikea ratkaisu.

Minä olin Leskisen muusikkouran huippuvuosina vielä pikkutyttö. Noin 10-vuotiaana löysin varaston kaapista enon hylkäämän pölyisen c-kasetin, jonka arvelin olevan pilalla. Mutta hyvin se toimi ja niin tutustuin Leskisen sooloalbumiin,  Dokumenttiin. Paria vuotta myöhemmin saimme siskon kanssa haltuumme nuhruisen VHS-kasetin, jolle oli kopioitu Saimaa-ilmiö, Kaurismäen veljesten ensimmäinen pitkä elokuva. Parhaiten Saimaa-ilmiöstä on jäänyt mieleen Ismo Alangon tukka ja hyvä tunnelma. Leskisen musiikkia kuuntelin harvakseltaan, runot löysin yläasteikäisenä. Erityisesti ihastuin runokirjaan Iltaisin, kun veneet tulevat kotiin.

Pysy loitolla.
Lakkaa piipittämästä.
Älä vittuile.
Ole hyvä.

Samaisesta kokoelmasta valitsin yhden runon analysoitavaksi lukion äidinkielenkurssille ja epäonnistuin analysoinnissa surkeasti. Ainakin opettajan mielestä.

Vuosi oli luultavasti -96, kun Nivalan Tuiskulan esiintyjälistalla huomio kiinnittyi Leskisen nimeen. Silloisen poikaystävän kanssa lähdettiin tietenkin keikkaa katsomaan, sillä selvää oli että nyt on melkolailla ainutlaatuinen mahdollisuus nähdä yksi suomirockin legenda livenä. No, keikka oli kyllä mieleenpainuva, mutta ei aivan sillä tavalla kuin olin odottanut. Biisit olivat tuttuja, mutta pääasiassa  niitä tuntui laulavan yleisö. Vahvasti humalainen Juice huojui jakkarallaan eikä tahtonut muistaa laulujensa sanoja.

Takaisin Risaiseen elämään. Minuun tämä kirja vaikutti niin, että olen lueskellut vuosien tauon jälkeen uudestaan Leskisen runoja. Vaikka ne ovatkin entuudestaan tuttuja, luulen ymmärtäväni niitä(kin) nyt paremmin kuin lukiolaistyttönä. Laulut herättävät uudenlaisia ajatuksia ja tunteita, minkä näen ainoastaan hyvänä asiana. Inspiroivan teoksen siis on Heikkinen saanut aikaan: itsessäänkin kattava teos herättää halun tutustua Leskisen tuotantoon vielä paremmin.

Karanteeni. Kuinka aids saapui Suomeen

Hanna Nikkanen & Antti Järvi: Karanteeni. Kuinka aids saapui Suomeen

Siltala 2014, 266s.

Tieto-Finlandia -ehdokkaanakin ollut Karanteeni. Kuinka aids saapui Suomeen ei alunperin herättänyt minussa oikeastaan minkäänlaista mielenkiintoa. Ajattelin, että tämä on luultavasti kuivakka ja moralisoiva opus, jossa syyttävä sormi heiluu kiivaasti syyllisestä toiseen. Jokin kuitenkin sai lainaamaan tämän kirjastosta, mutta tartuin siihen vasta sitten, kun huomasin että tästä on varauksia ja laina-aika umpeutuu pian. Päätin vilkaista, millaista teksti on ja oletin jättäväni kirjan lukematta. Mutta kuinkas kävikään? Hivuttauduin vaivihkaa Karanteenin kanssa sohvan nurkkaan ja luin. Ja luin ja luin.

Karanteeni aloittaa aidsin matkan seuraamisen 1900-luvun alusta ja seuraa, kuinka virus leviää "yhden ihmisiän aikana kamerunilaisen metsästäjän haavasta koko maailmaan." Suomessa ihotautilääkäri Sirkka-Liisa Valle aloitti aidsin suurimpaan riskiryhmään kuuluvien eli seksuaalisesti aktiivisten homomiesten terveyden perusteellisen seurannan huhtikuussa 1983 ennen ensimmäistäkään aids-diagnoosia. Vapaaehtoisista koostuvan koeryhmän verinäytteet ja kattavat haastattelut olivat kansainvälisestikin merkittävässä roolissa aidstutkimuksessa.

Tätä bloggausta on ollut haastava kirjoittaa. Olen referoinut kirjaa jo useaan otteeseen, mutta pyyhkinyt sitten kaiken pois, sillä kirja on niin täynnä hyvää informaatiota, etten kerta kaikkiaan onnistu tiivistämään sitä blogilukijaystävälliseen muotoon.

Karanteeni on erittäin lukijaystävällinen tietoteos, joka kuvaa paitsi aidsin lääketieteellistä historiaa, myös aidsin ja myöhemmin hivin vaikutusta erityisesti homoseksuaalien elämään ja muiden asenteisiin heitä kohtaan. Vaikka hiv ei ole koskaan ollutkaan pelkästään homojen sairaus, sellaiseksi se on hyvin pitkälti leimattu. Reaktiot jo Suomen ensimmäiseen aids-diagnoosiin olivat hysteerisiä ja uutisointi sensaatiohakuista. Taudin tarttumisen ehkäisemiseksi ehdotettiin esimerkiksi tartunnan saaneiden eristämistä Seilin saarelle.

Kirjaan on haastateltu hiv-positiivisia henkilöitä, joista osa esiintyy koko nimellään. Vaikka nykyisin hiv on lääkityksen ansiosta muuttunut kuolemantuomiosta krooniseksi sairaudeksi, sairauden aiheuttama stigma on niin raju, etteivät kaikki kerro sairaudestaan edes läheisilleen. Yksi nykypäivän ja tulevaisuuden haasteista on se, kuinka esimerkiksi vanhustenhoidossa suhtaudutaan hiv-positiivisiin asiakkaisiin. Ikävä kyllä ei välttämättä kovin paljon fiksummin kuin ensimmäisiin hiv-potilaisiin.

Olen itse sitä ikäryhmää, joka ei 80-luvulla juurikaan seurannut uutisia vaan keskityin leikkimään barbeilla ja muovailuvahalla. Meille pidettiin koulussa seksivalistusta, jossa korostettiin raskaudenehkäisyn lisäksi sukupuolitaudeilta suojautumista. Silloin uutukainen radioasema, Radio Mafia, aloitti kesäkumikampanjat ja päähäni onkin iskostunut vahvasti kondomien ylivertaisuus. Ehkä näistä lähtökohdista onkin käsittämätöntä, miten huolettomasti suojaamatonta seksiä on harrastettu ja ilmeisesti harrastetaan edelleen - riippumatta seksuaalisesta suuntautumisesta.

Minulle Karanteeni toimi erittäin mieleenpainuvana erään taudin historiikkina ja väärinkäsitysten oikaisijana. Etenkin helppolukuisuutensa ja monien ihailtavan avoimien haastattelujen vuoksi kirja sopisi erittäin hyvin kaikille sosiaali- ja terveysalan opiskelijoille ja työntekijöille.

Vuonna 85

Ilpo Rantanen: Vuonna 85 - Manserockin lyhyt oppimäärä

Siltala 2012, 287s.

Vuonna 85 minä olin 6-vuotias ja armoton Dingo-fani. Kummitäti avusti kasettien kopioimisessa, eli asetti kaksi mankkaa kaiuttimet vastakkain enon vinttikamariin ja paimensi minut mahdollisimman hiljaa alakertaan, ettei kasetille tulisi ylimääräistä kolinaa. Mummu auttoi kartuttamaan lehtileikekasaa, josta sisko ja serkku lukivat ääneen pätkiä - minä kun en osannut vielä lukea. Sen sijaan osasin kirjoittaa DINGO ja NEUMANN Tenavakerhosta saaduilla leimasimilla kamarin seinään. No, koska Dingo on Porista, on luonnollista ettei bändi saa palstatilaa manserockista kertovassa kirjassa muutamaa sivulausetta enempää. Manserockin (tosin en tätä termiä ole tottunut käyttämään) löysin vasta myöhemmin, tarkemmin sanoen c-kasetin muodossa pannuhuoneesta. Pelastin tuon enon hylkäämän kasetin ja hyvä niin, sillä Juice Leskisen Dokumentti on edelleen mielestäni hyvä levy. Jossakin vaiheessa tutuksi tuli myös Kaurismäen veljesten ensimmäinen pitkä elokuva, musiikkidokumentti Saimaa-ilmiö. Ja kukapa voisi käsi sydämellä väittää, ettei koskaan missään ole kuullut yhtään Popedan biisiä tai hoilannut Eppu Normaalin hittejä?

Ilpo Rantanen on onnistunut kokoamaan yksiin kansiin ja melkeinpä vaatimattomaan sivumäärään rutkasti asiaa. Yli 30 haastattelun pohjalta koottu kirja on helposti lähestyttävä ja vaivatonta luettavaa. Haastateltavien joukossa on tuon ajan suosituimpia artisteja (mm. Pate Mustajärvi, Eppu Normaali) ja taustavaikuttajia (mm. Mika Sundqvist ja Epe Helenius). Ehkä eniten lukemisen helppouteen vaikutti se, että useimmat käsitellyt artistit ja bändit olivat minulle ennestään tuttuja edes jollakin tasolla. Lisäksi manserockin tekijät ovat verkostoituneet keskenään sen verran tehokkaasti, että vaikka paljon sattuu ja tapahtuu, henkilökaarti tulee melko äkkiä tutuksi. Nimensä mukaisesti kirjassa keskitytään vuoteen 1985, mutta on vain luonnollista, että myös muusikoiden aiempia ja hiukan myöhempiäkin vaiheita käydään läpi. Omat kappaleensa kirjasta ovat saaneet myös Tampereen Työväen Teatterin Vuonna 85 -musikaali sekä ilmeisesti ensi vuoden alussa ilmestyvä, Timo Koivusalon ohjaama saman niminen elokuva.

Tämän kirjan luettuani toivoisin Rantasen kasaavan manserockista (tai suomirockista yleisemmin) laajemmankin oppimäärän mukaisen opuksen. Sellaista odotellessa taidan hakeutua kirjastoon, etsiä käsiini muutaman bändikirjan ja sivistää itseäni hiukan lisää.

Laadukkaana bonuksena kirjan mukana tulee CD-levy, joka sisältää parin luultavasti kaikille tutun hitin lisäksi hiukan tuntemattomampaa, mutta laadukasta manserockia. Myönnän tosin, että kun Moogetmoogsin Kolmen minuutin muna on soinut päässä lähes taukoamatta noin viikon, niin kaipaisin jo vaihtelua.

Vuonna 85 on viihdyttänyt myös Lumiomenan Katjaa, tästä sinne, klik.

PS: Minulla oli onni kasvaa paikkakunnalla, jonka urheiluseura järjesti kouluvuoden aikana viikoittain "nuorisomenot". Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että urheiluseuran tiloissa oli sekä disco että joku esiintyjä. Ikärajaa ei ollut, mutta meidän perheessä pidettiin kiinni siitä, että rimpsalle pääsi vasta rippikoulun jälkeen. Nivalan Tuiskulan kultakausi taisi olla 80-luvulla (lavalla käväisi mm. Metallica) eikä toimintaa ole ollut enää vuosiin muutamia yksittäisiä tapahtumia lukuunottamatta, mutta vielä 90-luvun lopullakin päästiin nauttimaan nimekkäistä esiintyjistä.
Yritin kuumeisesti kaivaa tämän postauksen kuvitukseksi valokuvia Juice Leskisen, Eppu Normaalin ja Popedan keikoilta, mutta surukseni en niitä löytänyt. :(

Nälkävuosi

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Siltala 2012, 141s.

Ilman blogeja en varmaankaan olisi tullut lukeneeksi Aki Ollikaisen Nälkävuotta. Tämä esikoisteos on kerännyt ylistäviä ja hieman (vain hieman) hillitympiä kehuja lukuisissa kirjablogeissa, joten luonnollisesti omakin mielenkiinto heräsi. Suurin odotuksin avasin kirjan ja luin, otsa koko ajan kurtummassa ja lähestyvän itkun tykyttäessä takaraivossa.

Tarina on tietysti karu. Tapahtumia seurataan niin parempiosaisten veljesten kuin köyhän torppariperheen näkökulmasta. Kun torpasta ei löydy enää mitään syötäväksi kelpaavaa, Marja jättää miehensä kuolemaan ja lähtee kahden lapsensa kanssa etsimään ruokaa. Ei sitä ruokaa ole oikein muillakaan, mutta haaveissaan Marja näkee yltäkylläisen Pietarin. Sinne hän haluaa, siellä lasten olisi hyvä olla.

Ollikainen kirjoittaa upeasti. Ei turhaa sanahelinää tai kielen kiemuroita, mutta ei myöskään karua töksähteleväisyyttä. Tunnelmaltaan tiivis tarina, joka ei taida ihan heti irroittaa otettaan.

Nälkävuosi on tosiaan ollut runsaasti esillä blogeissa, joten en edes yritä linkittää tähän kaikkia. Kirsin arvio taitaa olla tuorein, sieltä pääsette jatkamaan myös muihin teksteihin.

PS: Blogini taitaa nyt hiljentyä hetkeksi. Olen kyllä lukenut ja luen edelleen, mutta minut on määrätty vuodelepoon, eikä padilla ole kiva kirjoittaa blogijuttuja. Palaan tänne kunhan olosuhteet sallivat jälleen istumisen :)

Elokuvankertoja

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja

(La contadora e películas, 2009)

Siltala 2012, 133s.

Suom. Terttu Virta

María Margaritan perhe, etenkin isä, rakastaa elokuvia. Mutta koska isä on halvaantunut ja äiti jättänyt viisilapsisen perheensä, ei rahaa elokuvalippuihin aina löydy. Isä keksii lähettää lapset vuorotellen katsomaan elokuvaa ja jatkossa se, joka osaa kertoa elokuvan parhaiten kotiinjääneille, saa käydä katsomassa kaikki elokuvat, joihin rahat riittävät. Näin María Margaritasta tulee elokuvankertoja.

Elokuvankertoja on ulkoisesti pikkuruinen ja kaunis kirja. Sisältö on synkempi kuin aurinkoisesta kansikuvasta voisi arvata, mutta tarina on silti hieno. Olisin kovin mielelläni lukenut enemmänkin María Margaritan ja hänen perheensä elmästä, mutta toisaalta kirja oli täydellinen tällaisena.

Ehkäpä Letelieriltä suomennetaan lisääkin teoksia,  sillä häneltä on julkaistu jo yhdeksän romaania. Kirjailijan oma tarina on muuten myös rankka: Elokuvankertojan kansiliepeessä kerrotaan, että Letelierin äidin kuoleman jälkeen muut sisarukset muuttivat tätinsä luo, mutta "pikku-Hernán jäi asumaan omillaan ja elätti itsensä 11-vuotiaaksi saakka myymällä sanomalehtiä." Karua.

Epämukavuusalue

Jonathan Franzen: Epämukavuusalue

(The Discomfort Zone, 2006)

Siltala 2012, 245s.

Suom. Tero Valkonen

Jonathan Franzenin nimi on varmaankin tullut jo tutuksi kirjablogeja seuraaville. Minä en ole vielä kumpaakaan hänen suomennetuista romaaneistaan lukenut, mutta etenkin paljon hehkutettu Vapaus kiinnostaa.

Epämukavuusalue on omaelämäkerrallinen esseekokoelma. Franzen kertoo varsin rehellisen oloisesti perheestään, lapsuudestaan ja nuoruudestaan sekä eroon päättyvästä avioliitostaan. Franzen ei turhaan imartele itseään, vaan myöntää reilusti olleensa yksi niistä ei-suosituista oppilaista, jotka pukeutuivat äidin määräysten mukaan ja olivat opettajien suosiossa. Lukijalta ei voi jäädä huomaamatta, että Tenavat-sarjakuva, saksalainen kirjallisuus ja lintujen bongaus näyttelevät kukin merkittävää osaa Franzenin elämässä.

Jonkin verran lukunautintoa söi paikoitellen huolimaton käännös. Joitakin lauseita luin moneen kertaan ennen kuin tajusin, että vika on suomennoksessa, ei minun ymmärryksessäni. "Suhtautumiseni täytettyjen eläinten kokoelmaani alkoi melkein olla ikäiselleni sopimaton" -lause töksäytti eniten. Ehkä kuitenkin on ollut kyse pehmoleluista...

Ihan kelpo kirja, ainakin Franzenista kiinnostuneille.

Minun suomalainen vaimoni

Wolfram Eilenberger: Minun suomalainen vaimoni

((Finnen von Sinnen. Von einem, der auszog, eine finnische Frau zu heiraten, 2010)

Siltala 2011, 245s.

Suom. Ilona Nykyri

Jouluostosreissulla kävin kirjastossa pitämässä hengähdystauon. Samalla sain lainaan Wolfram Eilenbergerin leppoisaksi kehutun kirjan Minun suomalainen vaimoni. Odotukset taisivat olla vähän liian korkealla, sillä Eilenbergin esittelemä Suomi tapoineen kuulosti omituiselta. Hyttyset, paarmat ja hirvikärpäset sekä kalastuskuvaukset tunnistin kyllä, hirvimetsällä tai saappaanheittokisoissa en ole ollut mutta toki olen niistä tietoinen. Niin ja sahdista olen kuullut, mutten ikinä maistanut. Enkä aio maistaakaan, vaikka joskus joku tarjoaisikin. Sen sijaan suomalaiset ihmiset kuulostivat kovin vierailta. Tai sitten oma sukuni ja ystäväpiirini on jotenkin poikkeavaa porukkaa.

Eilenbergin huomiot suomen kielestä olivat mielenkiintoisia ja olisin mielelläni lukenut niistä vähän enemmänkin. Toisaalta, enpä tiedä olisinko sittenkään jaksanut lukea jaaritteluun taipuvaista kerrontaa yhtään enempää.

No, ei tämä ihan huono kirja ole, mutta en kyllä lähde kehumaankaan. Syytän vielä uudestaan niitä korkeita odotuksia ja sitä, että selvästikään minun ja kirjoittajan huumorintajut eivät kohdanneet.

Kerjäläinen ja jänis

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Siltala 2011, 328s.

Tuomas Kyrön uusin kirja lähti kirjastosta mukaan ihan vahingossa, kun se niin sievänä nökötti pikalainahyllyssä. Kerjäläinen ja jänis on ehtinyt jo kerätä kehuja, mutta yritin kyllä olla toivomatta liikoja älyttömän hyvän ja hauskan Mielensäpahoittajan jälkeen.

Vatanescu on romanikerjäläinen, joka ajautuu Helsingistä Lappiin ja takaisin yrittäessään tienata rahoja nappulakenkiin, jotka on pojalleen luvannut hankkia. Matkaseuraksi, ystäväksi Vatanesculle ilmaantuu jalkansa loukannut jänis. Sympaattinen Vatanescu sopeutuu uusiin tilanteisiin ja ihmisiin nöyrästi, tekee työn kuin työn kunnolla ja mukisematta. Tajuamattaan Vatanescu (ja hänen jäniksensä) kohoaa koko kansan idoliksi, jonka menemisiä ja tekemisiä seurataan mediassa miltei reaaliajassa.

Lukukokemuksena Kerjäläinen ja jänis oli ihan hyvä. Toivottavasti saan luettua muitakin Kyrön teoksia, sen verran paljon hänen tyylistään pidän. En osannut varautua siihen, että tämä kirja voisi tulla niin liki omaa elämää, että jokin melkein sivulauseessa mainittu juttu tekisi kipeää. Ehkä juuri tästä syystä Kerjäläinen ja jänis ei nouse suosikkieni joukkoon, vaikka taidolla kirjoitettu ja laadukas eittämättä onkin.

Kirjan ovat lukeneet ja siitä kovasti pitäneet ainakin Amma, Morre ja Minna Ilselästä.

Murrr!

Amy Chua: Tiikeriäidin taistelulaulu 243s. (Battle Hymn of the Tiger Mother, Siltala, 2011 Suom. Auri Paajanen ja Susanna Tuomi-Giddings)

Amy Chua on toisen polven amerikankiinalainen. Hän on naimisissa juutalaismiehen kanssa ja heillä on kaksi tytärtä, Sophia ja Lulu. Amy on päättänyt kasvattaa lapsensa kiinalaisten oppien mukaan, vaikka se toisinaan tarkoittaa sitä, että omat toimintamallit täytyy pitää ystäviltä ja kollegoilta salassa. Sophia ja Lulu eivät saaneet esimerkiksi "Kutsua leikkikavereita kotiin, katsoa televisiota tai pelata tietokonepelejä, valita itse harrastuksiaan, tuoda kotiin kymppiä huonompia arvosanoja, jäädä kakkoseksi missään muussa aineessa kuin liikunnassa ja ilmaisutaidossa".

Chua kirjoittaa hyvin ja mukaansatempaavasti, luultavasti myös rehellisesti. Silti hänen äänensä kuulostaa paikoin hyvin puolustelevalta. Uskon, että kirja on tarkoitettukin provosoivaksi ("Hän ei saisi harrastaa tyhjänpäiväisyyksiä, kuten "askartelua", tai sellaisia vaarallisia hullutuksia kuin esimerkiksi rumpujen soitto, josta on vain lyhyt askel huumeiden käyttäjäksi"), mutta tätä oli kamalaa lukea. Teki mieli tehdä vihaisia alleviivauksia punakynällä, ravistella Chuan lapatossumaista miestä ja välillä heittää koko kirja pois. (Mutta ei, jokin vimma pakotti lukemaan tämän hyvin nopeasti.)

Kerran Sophia tuli toiseksi kertolaskun nopeuskokeessa, minkä vuoksi äiti teetti hänellä viikon ajan 20 harjoituskoetta, joissa jokaisessa oli 100 tehtävää. Aikaa otettiin sekuntikellolla, mutta tämän jälkeen Sophia voitti aina.

Hirveän vaikeaa löytää sanoja kuvaamaan tuntemuksia juuri nyt!
Jossain määrin olen Chuan kanssa samaa mieltä siinä, että "länsimainen" kasvatusmalli on aika lepsu. Kyllä lapsilta saa ja kuuluukin vaatia vaikkapa hyvää käytöstä ja vanhempien kunnioittamista. Mutta täytyy lasta ja lapsuuttakin kunnioittaa.