Pekka Kejonen: Eletyt. Runot 1965-2000
WSOY 2001, 610s.
Muistan hyvin, kuinka yläasteella kierrätettiin kaverilta kaverille runovihkoja, joihin kopioitiin omat lempirunot. Suurin osa runoista oli niitä teinirakkausloruja (Sinun silmiesi tähden / nostan kytkimen ja lähden.), mutta vähitellen alettiin viihtyä kirjaston runohyllyllä ja löytää muitakin aiheita kuin ne pojat.
Kuten olen aiemminkin kertonut, yksi tuona aikana tärkeimmäksi muodostuneista runokirjoista oli Juice Leskisen Iltaisin, kun veneet tulevat kotiin. Mutta eihän se toki ainoa suosikkiteos ollut, vaan luin paljon myös Risto Rasaa ja Pekka Kejosta. Pekka Kejosen tyyliin ihastuin siinä määrin, että luin myös hänen romaaneitaan. Jameista kirjoitin muistiin hyviä sitaatteja, joiden sisältöä en tosin enää muista. (Yksi saattoi olla jotain siitä, kuinka pian ihmisille riittää musiikiksi pelkkä rytmi ja joku huutelemaan sekaan tangojen teksteistä lainattuja sanoja.)
Nyt olen tosiaan lueskellut tätä Pekka Kejosen runokokoelmaa, Eletyt. Valitsin Eletyt niin sanotuksi hammaspesukirjakseni siksi, että runoja ehtii lukea sopivan määrän kahden minuutin aikana. Lisäksi etenkin aamuisin on paljon miellyttävämpää lukea runoja kuin tuijottaa peiliin ja surkutella silmäpusseja, finnejä tai ryppyjen määrää.
Olen pelastettu.
Liian vähä yöuni aiheuttaa
ikääntymisen kaltaisia oireita.
Valvo ja oireile,
vanhenematta.
Voi, miten monta nostalgista hetkeä kirjan parissa vietinkään! Kokoelman avaavaa Käyttögrafiikkaa en ole aiemmin lukenut, enkä sille lämmennyt nytkään, mutta loput 540 sivua ovatkin sitten silkkaa nautintoa. Kejosen runoissa on sellainen rehellinen ja konstailematon asenne, joka antaa sanoille niiden ansaitseman tilan ja tehon. Aiheita on tietenkin vaikka kuinka paljon, mutta yhdeksi keskeisimmistä teemoista nousee luonto.
Kirkkautta näin liki varjoa
on vain runoissa;
ja luonnossa.
Monissa runoissa viehättää niiden oivaltavuus. Jokin itsestään selvä asia näyttäytyy uudella tavalla, paljon kauniimpana, hauskempana tai viisaampana, hienompana kuin itse on osannut ajatella.
Kalojen maailmassa
ovat avannot tähtiä.
Ja helvetti niiden yläpuolella.
Haluaisin sanoa tästä kirjasta vaikka mitä, mutta sanomisten sisältö olisi pitkälti sama: Kejosen runot ovat mahtavia, ne ovat kestäneet ja tulevat kestämään aikaa, nämä sopivat kaikille, tämä kokoelma on ihana. Mitä ihmettä tämän jälkeen voi oikein lukea, ettei pettyisi?
