Hilja Valtonen: Poikamiestyttö
Otava 1966, 223s.
Poikamiestyttö on ensikosketukseni Hilja Valtosen kirjoihin. (Uskon nähneeni Vaimokkeen tai Varaventtiilin elokuvana, mutta sitä ei tässä tapauksessa lasketa.) Nimen perusteella odotin Poikamiestytöltä jotakin annipolvamaista kerrontaa itsenäisen, tuittupäisen nuoren naisen "taistelusta" innokkaita kosijoita vastaan. Mielestäni tämä oli kuitenkin hiukan totisempaa kirjallisuutta, vaikka kyllä kirjan päähenkilö Pia "Pii" Löytty onkin itsenäinen nuori nainen ja niitä liehittelijöitäkin löytyy.
Piin lapsuus on idyllinen, vaikka kaikki kyläläiset eivät katsokaan hyvällä sitä että poikamiehellä on kasvattitytär. Isi, oikealta nimeltään Isidol Stenman, on naimaton sotainvalidi, jonka toinen jalka on amputoitu puolireidestä. Yhdessä topakan karjalaistytön, Riikan, kanssa arki sujuu kuitenkin rutiinilla. Vasta aikuisena Piille selviää vähitellen, kenen lapsi hän oikeasti on.
Vaikka tietynlainen vakavuus ja apeus on läsnä koko ajan, Poikamiestyttöön mahtuu runsaasti myös ihmissuhdesotkuja ja nuorten naisten rentoa yhdessäoloa. Valtosen kieli yllätti, sillä se tuntui hyvin nykyaikaiselta. Yksi asia minua jäi tässä vaivaamaan. Jos Pii on löydetty hylättynä Stenmanin oven edestä ilman viestiä, mistä hänelle valikoitui sukunimeksi Löytty?
Valtosta on kehuttu todella paljon ja aion lukea häneltä jotakin muutakin. Ruskapäiviä löytyy omasta hyllystä, mutta ehdotuksia seuraavaksi Valtoseksi vastaanotetaan mielellään. :)
