Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa (Stille dager i Mixing Part)
Johnny Kniga 2011, 203s.
Suom. Outi Menna
Meillä vietetään synttäriviikkoa ja kaiken juhlavalmistelun keskellä Erlend Loen uusimmainen oli oikein sopivaa pääntyhjennyslukemista. Olen lukenut Loelta aiemmin muutamia kirjoja. Supernaiivista pidin valtavasti, Kurttilasta myös, mutta L oli lupaavan alun jälkeen kovin tuskainen luettava.
Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa on huvittava, mutta ei kovin mieleenpainuva kirja. Telemannit, 5-henkinen norjalaisperhe, vuokraa Saksasta, Baijerilaisesta pikkukylästä, loma-asunnon kesäksi. Siinä missä perheen äiti tutustuu innokkaasti sekä paikallisiin maisemiin että ihmisiin (mm. vuokranantaja Baderiin), dramaturgi-isä lähinnä haaveilee TV-kokki Nigella Lawsonista ja yrittää epätoivoisesti kirjoittaa näytelmää. Telemann on omituinen, rasittava ja itsekeskeinen eikä hänellä tunnu olevan minkäänlaista käsitystä tahdikkuudesta.
Takakannessa kirjan sisältö kuvataan osuvasti: "Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa on sekä taitavaa parodiaa taiteentekemisen vaikeudesta että lakoninen analyysi mielikuvitukseensa hukuttautuvan miehen sielunelämästä."
Tämän kirjan jälkeen minulle tuli sellainen olo, että en varmaan uskalla lukea Supernaiivia uudestaan. Muistot ovat tosiaan positiivisia, mutta mitä jos kirja onkin menettänyt tehonsa? Kumpi on muuttunut enemmän, minä lukijana vai Loe kirjailijana?
Myös Kirjavan kammarin Karoliina on lukenut tämän kirjan.
Minusta tämän ongelma oli nimenomaan se, että Loe ei ole muuttunut. Supernaiivi on varmasti edelleen hyvä, mutta samanlaisen idean uudelleenpyörittely alkaa jossain vaiheessa kyllästyttää.
VastaaPoistaAika samanlaisia mietteitähän meillä tästä oli (kiitos linkityksestä!). Minä luulen, että ainakin se ero Supernaiivin ja tämän välillä on se, että Supernaiivin päähenkilö on tosi suloinen ja lutuinen, kun taas Telemann tässä on ällöttävä. :)
VastaaPoista