Kohti suurta tuntematonta

 

Lisa Marie Presley & Riley Keough:
Kohti suurta tuntematonta
Johnny Kniga 2024, 301s.
Suom. Markku Päkkilä

Tän vuoden kirjamessureissussa kävi sellanenkin ihme, että luin ekan messuostoksen jo reissun aikana! Joskus 16-20 -vuotiaana fanitin Elvistä. Musiikkia lähinnä, vaikka en voi ulkonäköäkään moittia. Luin ne Elvis-kirjat, mitä käsiini sain, samoin lukuisat Suosikin kultaturboelvisspesiaalit.

Vuosien myötä fanitus haalistui, osin siksi että aloin tajuta miten epämiellyttäviä piirteitä Elviksessä oli. Olen lukenut Priscilla Presleyn Elvis ja minä -kirjan ja myös tämä Lisa Marie Presleyn muistelmateos meni suoraan lukulistalle. Lisa Marie Presley ei ehtinyt saada kirjaa valmiiksi ennen kuolemaansa, vaan sen on täydentänyt ja viimeistellyt hänen tyttärensä Riley Keough. Tehtävä ei ole ollut helppo, mutta lopputulos on hyvä.

Kohti suurta tuntematonta kattaa Lisa Marien koko elämän, mutta eniten kirjassa muistellaan varhaislapsuutta sekä viimeisiä vuosia. Lapsuus Gracelandissa on ollut omalaatuinen, mutta selvästi hyvää aikaa. Äidistään Lisa Marie ei montaa sanaa sano, hyviä varsinkaan. Lisa Marie oli aina isän tyttö. Oli Elvis aviomiehenä (tai miehenä ylipäätään) millainen tahansa, isänä hän oli Lisa Marielle juuri oikeanlainen.

Tietysti kirjassa käydään läpi myös Lisa Marien mieskuvioita ja avioliittoja, mutta aika tyylikkäästi. Mitään hillittömiä paljastuksia en ainakaan itse bongannut. En niitä kyllä kaivannutkaan.

Koko kirjaa varjostaa suru, ahdistus ja menetys. Jo kirjan alussa kerrotaan Lisa Marien kirjoittaneen tätä elämänsä synkässä vaiheessa ja sen huomaa. Valoa ja toivoa ei juurikaan näy ja muistoissakin korostuvat ne ikävät asiat. Kaikkein sydäntäsärkevintä oli lukea ajasta Lisa Marien ja Danny Keoughin pojan kuoleman jälkeen. Sellaista surua on vaikea kuvitella (onneksi!) mutta tästä kirjasta se välittyy.

Kirjan kertojina ovat sekä Lisa Marie että Riley. Molemmilla on oma fontti, joten kertojan vaihtumisessa pysyy hyvin perillä. Teksti ylipäätään on selkeää ja napakkaa, turhaa jaarittelua ei ole.

Paleface - Protestilaulaja

 

Miska Rantanen: Paleface - Protestilaulaja
Johnny Kniga 2024, 334s.

En tiedä, pitäiskö tämän kirjan kohalla puhua muistelmista, historiikista vai mistä, mutta ehkä sillä ei ole niin merkitystä tässä yhteydessä. Kirjassa käydään läpi Karri Miettisen elämää lapsuudesta (suurin piirtein) nykyhetkeen. Koin luontevana sen, että yksityiselämää ei hirveästi avattu, vaan varhaisten vuosien jälkeen kerronta keskittyy monitaiturin työuraan. Vai pitääkö puhua urista monikossa, kun Miettinen on tehnyt musiikin lisäksi paljon muutakin?

Teksti on helposti lähestyttävää, hyvin taustoitettua ja hyvällä tavalla jutustelevaa. Kukaan ei edes yritä toimia kaikkitietävänä kertojana, vaan tässä säilyy semmonen inhimillinen asenne. Välillä jopa moititaan tai ainakin kummastellaan omia aikaisempia puheita/tekoja, mitä saisi näkyä muistelmissa enemmänkin. Ääneen pääsevät lukuisat Miettisen läheiset perheenjäsenistä lukuisiin työkavereihin/yhteistyökumppaneihin jne. Mitään pitkiä avautumisia ei onneksi ole, keneltäkään, vaan kirjassa vallitsee hyvä ilmapiiri.

Karri Miettistä en tunne, mutta Palefacesta mulle on muodostunu kuva sanavalmiina (ylläri!), kantaa ottavana ja noin ylipäätään fiksuna tyyppinä. Uutta suomiräppiä en kuuntele syystä, jonka Miettinen osuvasti sanoittaa: "Tällä hetkellä suosittu räppi on suhteellisen simppeliä ja kieleltään kapeaa." Sanoo Miettinen muutakin, mutta mulle juuri tuo sanavarastojen niukkuus on se suurin ongelma. Vähän kuin yrittäis rakentaa legotornin kolmella palikalla: saa niistä tornin, mutta ei kovin korkeaa tai montaa erilaista.

Vanhin poika kuluttaa musiikkia ahkerasti ja vietettiinkin yks päivä mukava tuokio kaivellen cd-laatikoista lasten tädin albumi, jolla myös Paleface vierailee! Ja on tässä tullut kuunneltua The Pale Ontologist ja Helsinki-Shangri-Lakin muutaman kerran pitkästä aikaa.

Hyvällä maulla kirjoitettu teos!

Täysin auki

Millariikka Rytkönen: Täysin auki
Johnny Kniga 2024, 350s.

 

 KIRJE MILLARIIKALLE

Minua vähän hävettää myöntää, ettei sun nimi tai kasvot olleet mulle entuudestaan hirveän tuttuja. Jos olisin hoitaja tai edes seurannut uutisia aktiivisemmin, tilanne olisi varmasti toinen. Kiinnostuin tästä sun kirjasta nimen vuoksi ja esittelytekstin ekat rivit riitti vakuuttamaan siitä, että tämä kirja kannattaa lukea. Ja kannatti!

Nauraa räkätin ääneen heti ensimmäisillä sivuilla ja itse asiassa meinasin kirjoittaa sulle kirjeen jo siinä vaiheessa, kun kerroit kuinka tarmokkaasti ja ratkaisukeskeisesti toimit päästäksesi pimputtamaan Dingon Neumannin ovikelloa. Minäkin fanitin Dingoa valtavasti. Isosiskon kanssa kirjoitettiin Tenavakerhon kirjainleimasimilla leikkihuoneen seiniin (ja vähän muuallekin) DINGO, NIPA, PEPE, NEUMANN. Ei mikään helppo homma, koska en osannut vielä lukea. Kaverin isoveli oli jo niin vanha, että sai käydä Tuiskulassa (Nivalan legendaarinen keikkapaikka, nykyisin ei enää toiminnassa) ja me päästiin auton kyytiin, kun isoveljeä kuskattiin keikkapaikalle Dingoa katsomaan. Osaat varmasti kuvitella sen innon ja onnen, kun ehkä nähtiin niiden keikkabussi!! Jälkikäteen mulle jäi vähän epäselväksi, oliko se sittenkin paikallisen jääkiekkojoukkueen bussi, mutta silti. Hetken aikaa melkein näin Dingon!

Sun tekstiä on todella mukava lukea. Vaikka kerrot hyvin raskaista ja vaikeista asioista, sulla on taito kertoa niistä ihmismäisesti. Tiedät hyvin, miten puheet hoitajien työn arvokkuudesta ovat toki kauniita sanoja, mutta että tarvitaan nimenomaan tekoja sanojen sijaan. Tai lisäksi. Ylipäätään sun asenne herättää toivon. Jaksat toistaa samoja asioita ja faktoja, jaksat pitää hoitajien puolia ja ilmaiset asiat jämäkästi. Kuten itsekin kirjoitit, ei asiat hiljenemällä muutu. Ainakaan parempaan suuntaan.

Mun ois pitänyt lukemisen lomassa kirjoittaa muistiin, mistä kaikesta halusin tässä kirjeessä puhua. En kirjoittanut ja nyt en muista muuta kuin tuon Dingon. Mutta toisaalta, tän oleellisimman osaan ilman muistiinpanojakin: mahtavaa että kirjoitit tämän kirjan! Tästä jäi monella tapaa taistelutahtoinen ja hyvä mieli. Kirjoitat monista ei-hoitajiakin lähelle tulevista asioista rempseästi ja turhia kumartelematta, toteamalla faktat. Mitäpä niitä kaunistelemaan tai anteeksi pyytelemään (jälkimmäiseen ei kyllä esim. tehyläisillä ole syytäkään).

Niin että kiitos kirjasta ja kaikesta muustakin.
Mukavaa, vaikkakin hitaasti etenevää kevättä!

T. Maija

Sex/Life Neljä miestäni & Elämäni miehet

BB Easton: Sex/Life Neljä miestäni
Minerva 2021, 314s.
Suom. Jänis Louhivuori

Sofia Rönnow Pessah: Elämäni miehet
Johnny Kniga 2021, 232s.
Suom. Katriina Huttunen

Tulin lukeneeksi kaksi tavallaan samantyyppistä, mutta kuitenkin hyvin erilaista kirjaa, joten niputan ne nyt näppärästi samaan postaukseen.

BB Eastonin Sex/Life Neljä miestäni on ainakin perustuvinaan kirjailijan omiin kokemuksiin. Alkusanoissakin tosin jo huomautetaan, että juttuja on jonkin verran kaunisteltu, pyöristelty ja liioiteltu huumorin vuoksi. Kirjan ideana on se, että Easton on tyytymätön seksielämäänsä. Mies on vuodesta toiseen lahnamaisen passiivinen, vaikka Easton kaipaisi vaihtelua ja energisyyttä. Niinpä hän alkaa kirjoittaa supersalaista päiväkirjaa menneistä seksikokemuksistaan siinä toivossa, että mies tulisi lukeneeksi nämä päiväkirjamerkinnät ja ottaisi opikseen. Kuten jossain määrin käykin.

Sofia Rönnow Pessahin Elämäni miehet taas kertoo nuoresta naisesta, joka harrastaa mielellään seksiä. Hän kokee, ettei seksin tarvitse välttämättä liittyä tunteisiin tai olla jotenkin erityisen merkityksellistä. Ja siinäpä se oikeastaan onkin. Seksiä eri ihmisten kanssa.

Siinä missä BB Eastonin kirja on kepeä ja hauska, Sofia Rönnow Pessahin kirja on aika tasapaksu ja jopa puuduttava. Eastonin seksikuvaukset ovat tarkkoja niin tekniikan kuin tuntemustenkin saralla, Rönnow Pessahilla taas - kirjan tyyliin sopivasti - merkityksettömiä, toteamuksen tasoisia tapahtumia.

Molemmissa kirjoissa huomio kiinnittyi välillä käännökseen, ikävällä tavalla. Eastonin kirjassa badass on käännetty pahaperseeksi, mikä tökki vielä viimeisilläkin sivuilla. Rönnow Pessahin kirjassa taas fantasoitiin ja tehtiin subtiileja huomautuksia. Töks.

Lisäksi täytyy huomauttaa, että Rönnow Pessahin kirjan pelkistetty kansi kultakirjaimineen tummanvihreällä pohjalla toi mieleen vanhan katekismuksen tai virsikirjan.

Liittymiä

 

                                                                                        Simon Stålenhag: Liittymiä
                                                                                         Johnny Kniga 2020, 144s.
                                                                                           Suom. Tarja Lipponen

On vuosi 1997. Droonisodat ovat ohi, mutta Amerikka on edelleen monin tavoin raunioina. Yhteiskunnan rakenteet ovat romuttuneet, aivan kuten suurin osa kaikesta muustakin. Teillä ruuhkia eivät aiheuta muut autoilijat, vaan hylätyt autonromut ja hajonneet droonit. Siellä täällä on myös ihmisiä, mutta nekin, jotka vielä ovat teknisesti ottaen elossa, ovat eksyneet jonnekin laajennettuun todellisuuteen. Kaiken tämän puolikuolleen (entisen) sivistyksen keskellä teini-ikäinen Michelle yrittää päästä länsirannikolle, meren rannalle. Matkaseuranaan hänellä on vain lelurobotti Skip.

Liittymiä on kuin aikuisten kuvakirja. Tekstiä on kaiken kaikkiaan pitkän novellin tai lyhyen pienoisromaanin verran, eli niukasti, mutta ei mitenkään mitättömän vähän. Tunnelma syntyy ensisijaisesti Stålenhagin kuvituksen ansiosta. Kuvat ovat vähintään yhden sivun kokoisia, välillä tilaa tarvitaan koko aukeaman verran. 

Kirjan vahvuus onkin ehdottomasti kuvissa. Minä koin kirjan tekstin vaikeasti seurattavana ja kankeana, vaikkakin kirjan viimeiset parikymmentä sivua olivat hurjan vaikuttavia - sekä tekstin että kuvien osalta. Ehkä Liittymiä on niitä kirjoja, jotka eivät välttämättä näytä kaikkea hienouttaan ensimmäisellä lukukerralla.

Suosittelen lukemaan tämän häiriöttömässä ympäristössä, mieluiten yksin kaukana muista, jotta kirjan tunnelma pääsisi rakentumaan mahdollisimman vahvaksi.

 

 

 

Ahdistunutta porukkaa

 

Fredrik Backman: Ahdistunutta porukkaa
Johnny Kniga 2020, 371s.
Suom. Katriina Huttunen

 

Fredrik Backmanin Ahdistunutta porukkaa on tuskastuttava kirja, jota ei voi jättää kesken. (Paitsi puoliso jätti, mutta ei puhuta siitä.)

Eräs henkilö on ajautunut niin ahdistavaan tilanteeseen, että hän järkeilee selviävänsä siitä ainoastaan ryöstämällä pankin. Epäonnekseen hän valitsee kohteekseen konttorin, jossa ei käsitellä käteistä rahaa. Paetessaan paikalta ryöstäjä päätyy asuntoesittelyyn - uuden vuoden aattona, mikä on hyvin erikoinen ajankohta asuntonäytölle - ja niin sitä ollaankin eräänlaisessa panttivankitilanteessa.

Kertomus etenee spiraalinomaisesti, sillä hyvin monesti palataan samaan kohtaan tapahtumia. Henkilöt ja näkökulmat vaihtuvat, mutta tapahtumat ovat ainakin teoriassa samat. Teksti on hyvällä tavalla jaarittelevaa, tarkkanäköistä ja osuvaa, koskettavaa ja hauskaa. Välillä äänessä on kaikkitietävä kertoja, välillä tapahtumia kuvataan kenen näkökulmasta milloinkin. Myös ajassa pompitaan edes takaisin ja osa tekstistä on vuoropuheluna eteneviä poliisikuulusteluja.

Ahdistunutta porukkaa teki saman kuin Mies joka rakasti järjestystä aikoinaan: rakastuin näihin ihmisiin ja heidän tarinoihinsa. Tykkäsin tästä todella paljon ja monin paikoin pystyin samaistumaan kirjan pohdintoihin. Törmäsin jopa sellaiseen pätkään, jonka välttämättä olisin halunnut liittää tähän bloggaukseen, mutta näköjään en sitten malttanutkaan laittaa sille sivulle mitään merkkiä, joten olkoon. Kannattaa lukea koko kirja!

Monarkian muruset

Kaisa Haatanen & Sanna-Mari Hovi:
Monarkian muruset
Johnny Kniga 2018, 398s.

Minun oli tarkoitus aloittaa tämä postaus kertomalla siitä, miten kiinnostunut olen kuninkaallisista. Sitten tajusin, että en ole koskaan ollut mitenkään erityisen kiinnostunut (etenkään nyky-)kuninkaallisista, vaikka olenkin muutamat häät melkein alusta loppuun katsonut ja tietysti uutisia lueskellut. En minä silti epäkiinnostunutkaan ole, joten Kaisa Haatasen ja Sanna-Mari Hovin pieni mutta paksu tietokirja oli melko itsestäänselvästi lukulistallani.

Monarkian muruset pitää sisällään ihan älyttömän määrän tietoa. Vaikka kuinka koitin keskittyä, menin aivan iloisesti sekaisin ristiinnaineiden kuninkaallisten sukupuiden oksistoissa, joissa anoppi voi olla myös serkku tai jotakin vastaavaa.

Tiesittekö muuten, että Liechtenstein on yksi maailman merkittävimpiä tekohampaiden valmistajia? Minä en.

Haatanen ja Hovi kirjoittavat humoristisesti, mutta kaikesta näkyy, että kuninkaallistietoutta (ja erikoisia kuninkaallisia muistoesineitä) heiltä löytyy. Siellä täällä marginaaleissa on tekijöiden kommentteja muutenkin letkeää tekstiä elävöittämässä.

Enimmäkseen nautin sekä kirjan sisällöstä, taitosta ja asenteesta, mutta yksi suuri miinus on pakko mainita. Pidän ylipäätään toisten ulkonäön arvostelua aika turhana (vaikka ymmärrän hyvin, että joskus esimerkiksi joku hattu voi olla sellainen, että on aika mahdotonta pitää suutaan kiinni), mutta erityisen mautonta on mennä arvostelemaan alaikäisten ulkomuotoa. Eräästä nyt teini-ikäisestä kruununprinsessasta esimerkiksi todetaan, että hän "näyttää perineen enempikin isänsä ulkonäköä, mutta onneksi vuodet voivat vielä tehdä tehtävänsä." Ja ikään kuin tämä ei riittäisi lisätään marginaalissa, että "Tyttöset puettiin pitkään samanlaisiin - tyttömäisiin - asuihin. Se ei ollut kruununprinsessan kannalta erityisen hyvä juttu." 

Paria tällaista asiatonta kommenttia lukuunottamatta kirja on kuitenkin erittäin positiivisella asenteella kirjoitettu. Tekstiä täydennetään lukuisin kuvin ja siellä täällä on tehty myös hauskoja listauksia esimerkiksi kuninkaallisista tehdyistä elokuvista, kuninkaallisista anopeista ja prinssi Philipin suustaan päästämistä sammakoista.

Kaiken kaikkiaan valaisevaa luettavaa varsinkin kaltaiselleni kuninkaallismaallikolle, joka tietää aiheesta entuudestaan vain vähän.

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogia

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin

1. Rakkaus, 9h 50min

2. Sairaus, 10h 31min

3. Kuolema, 10h 45min
Johnny Kniga 2013-2014,
Storyside 2017

Suom. Otto Lappalainen

Lukija: Antti L. J. Pääkkönen

Huh huh.
Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogia on ollut lukulistallani ilmestymisestään asti. Kaksi ensimmäistä osaa löytyy omastakin hyllystä, mutta syystä tai toisesta lukeminen on aina lykkääntynyt. Nyt huomasin trilogian löytyvän Storytelistä ja niinhän se oli kuunneltava tiiviiseen tahtiin (miljoonat kiitokset säädettävästä kuuntelunopeudesta!) melkoisessa tunteiden myrskyssä.

Vuonna 1982 Rasmus muuttaa Tukholmaan. Viimeinkin hän voisi elää sellaisena kuin on, toivottavasti ainakin. Tukholmassa kasvanut Jehovan todistaja, Benjamin, on tunnollinen Raamatun tutkiskelija ja tekee mielellään kenttätyötä. Jotakin ratkaisevaa tapahtuu sillä hetkellä, kun Benjaminin reitille sattuu erään Paulin kotiovi. Hyvin pian Rasmuksen ja Benjaminin tiet kohtaavat, uudenlainen elämä saa alkaa.

Jonas Gardell kuvaa trilogiassaan sitä aikaa, kun Ruotsissa löydettiin ensimmäiset hiv-tartunnat ja kaikki pelkäsivät aidsia. Taudin tartuntatapoja tunnettiin huonosti: alkuun uskottiin naisten olevan sille immuuneja tai taudin tarttuvan vaihtuneesta vesilasista. Jo pelkkä homous riitti hyljeksintään ja tylyyn kohteluun, mutta aidsin myötä se nähtiin entistä tuomitsevampien silmälasien läpi.

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on fiktiivinen, mutta siinä on paljon todellisia tapahtumia ja ihmisiä.

Kuuntelin nämä kolme äänikirjoina viikon sisällä, viimeisen osan päivässä - kiitos kaksinkertaisen kuuntelunopeuden. Vaikka välillä häiriinnyin lukijan suun maiskahteluista ja etenkin kuuntelunopeuden huomioiden pitkistä tauoista, tarina kosketti syvästi. Tuntuu edelleen hirveältä ajatella, kuinka joidenkin aidsiin menehtyneiden omaiset kielsivät elämänkumppania osallistumasta hautajaisiin, jotta vainajan kunnia ei kärsisi.

En voi väittää, että ymmärtäisin miltä on tuntunut elää seksuaalivähemmistön edustajana tuohon aikaan ja tuossa asenneilmapiirissä, mutta näiden kirjojen jälkeen minulla on edes jonkinlainen aavistus asiasta. Vaikka asenteet ovat noin kolmessa vuosikymmenessä muuttuneet, parantamisen varaa on edelleen. Onneksi sentään lääketiede on onnistunut kehittämään lääkkeitä, joiden myötä hiv-tartunta ei tarkoita väistämätöntä, tuskallista kuolemaa.

--

Helmet-lukuhaaste 2018: 27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta

Suurin kaikista

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista
(Störst av allt)
Johnny Kniga 2017, 12h 22min
Suom. Tarja Lipponen
Lukija: Outi Vuoriranta

Malin Persson Gioliton Suurin kaikista päätyi lukulistalleni työkaverin suosituksesta. Lainasin kirjastosta perinteisen paperikirjan, mutta fontti oli kovin pientä ja taitto muutenkin sen verran tiivistä, että väsähdin jo muutaman sivun jälkeen. Mutta ei hätää, onneksi on Storytel! Muutama pieni klikkaus ja kas vain, voin lepuuttaa omia silmiä ja kuunnella kuinka joku tarkkanäköisempi lukee minulle koko pitkän kirjan.

Kirja alkaa tilanteesta, jossa kaikki muut luokkahuoneessa olijat ovat kuolleet, paitsi täysin vahingoittumaton Maja. Yhdeksän kuukautta myöhemmin alkaa oikeudenkäynti, jossa Majaa syytetään kouluammuskelun suunnittelusta ja toteuttamisesta.

Maja, oikeudenkäynnin aikaan 19-vuotias nuori, on kirjan kertoja. Sen sijaan, että Maja heti alkuun toteaisi onko hän syyllinen vai ei, hän alkaa kerrata koulusurmia edeltäneiden vuosien tapahtumia aina surmapäivään saakka.

Jännite pysyy yllä aika hyvin, vaikka ajoittain kyllä tuli sellainen olo, että pientä tiivistämisen varaa olisi ollut. Säädin kuuntelunopeutta vähitellen nopeammaksi (aina 1,75 -kertaiseksi), että en pääsisi pitkästymään. Luen aika vähän rikoskirjallisuutta ja vielä vähemmän oikeussalidraamoja, mutta Suurin kaikista on kyllä toimiva yhdistelmä molempia.

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Ylipainolisämaksu

Kaisa Haatanen: Ylipainolisämaksu
Johnny Kniga 2016, 158s.

Ihastuin viime vuonna Kaisa Haataseen ja hänen Meikkipussin pohjalta -kirjaansa. Vastoin ennakkoluulojani viisikymppisen Tytti Karakosken ajatukset elämästä, naiseudesta ja kaikesta muusta mahdollisesta sekä viihdyttivät että tarjosivat tarpeellisiä muistutuksia siitä, mitä vuodet kenties tuovat tullessaan.

Tämä toinen Tytti-kirja jatkaa samalla, toimivalla linjalla, mutta tällä kertaa inspiraationa ei toimi meikkipussin sisältö vaan matkat. Tytti rakastaa matkustelua ja totta kai (sopivan, ei yli-) kypsäksi ehtinyt nainen on ehtinyt kokea matkoillaan vaikka mitä. On ollut kielimatka, työmatkoja, ryhmämatkoja; matkustelua yksin, seurustelukumppanin, äidin, veljen tai ystävän kanssa; matkoja lähelle ja kauas. Pääasiassa kauas, sillä Tytti ei ole kauhean innostunut kotimaanmatkailusta. Eikä toisaalta aivan kaukomaistakaan.

Jos meikkipussi on minulle hieman vieras käsite, vielä vieraampaa on matkustelu. Viimeisten viiden vuoden aikana olen matkustanut Helsinkiin (kirjamessuille viime vuonna), Seinäjoelle (kirjamessut vuonna 2013) sekä Haaparannan Ikeaan (tästä kyllä saattaa olla enemmän kuin viisi vuotta). Tästä huolimatta nautin Ylipainolisämaksusta paljon. Haatanen kirjoittaa niin elävästi, ettei lukijalta vaadita kummoistakaan mielikuvitusta, jotta Tytin matkakuvaukset alkavat tuntua melkeinpä itse koetuilta.

Ylipainolisämaksu tarjosi rentouttavaa viihdykettä myrskyn jälkeiselle sunnuntaille. Tästä tuli hyvä mieli.

Meikkipussin pohjalta

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta
Johnny Kniga 2015, 170s.

Ennen ilmestymistään kiinnitin huomiota Kaisa Haatasen esikoisromaaniin Meikkipussin pohjalta tasan sen verran, että päätin jättää lukematta. Ensinnäkin minulla on ollut meikkipussi alle vuoden, joten sen pohjalle ei ole ehtinyt kertyä mitään kirjan ja/tai lukemisen arvoista. Takakannen markkinointiteksti huutaa "Salaviisas viihderomaani aikuisille naisille", minkä koin sulkevan minut kohdeyleisön ulkopuolelle: enhän minä mitään viihderomaaneja lue, enkä tasan ole niin aikuinen kuin kirjan lähes viisikymppinen päähenkilö, Tytti Karakoski.

Pikkuhiljaa Meikkipussin pohjalta alkoi plompsahdella esiin siellä ja täällä, aina positiivisessa valossa. Mielenkiinto alkoi herätä ja ajattelin, että jos tähän kirjastossa törmään niin lainaan sitten. Sitten tulivatkin kirjamessut ja Kirjabloggareiden messubrunssi. Kaisa Haatanen oli yksi haastatelluista esikoiskirjailijoista ja ihastuin Haatasen persoonaan sen verran paljon, että olisin voinut napata reppuun vaikka koko kirjailijan. Humoristisen Haatasen sijaan sain mukaani punaisen kirjan ja hykertelin tyytyväisenä.

Meikkipussin pohjalta ei ole rakenteeltaan tavanomainen romaani, ei edes päiväkirjasellainen. Tytti ottaa vuoden virkavapaata ja kirjoittelee ajatuksiaan moninaisista aiheista, jotka on koottu aakkosjärjestykseen. Asenne Tytillä on mitä mainioin. Hän ei ole olevinaan muita parempi, mutta ei myöskään nöyristele tai vähättele itseään. Mielipiteitä hänellä on runsaasti ja usein jopa perusteltuja niille. Ah, ja elämänohjeita! Tai oikeastaan ne ovat hyväntahtoisia vinkkejä ja hyviksi havaittujen toimintatapojen jakamista.

Vaikka minulla ja Tytillä on aika vähän yhteistä ainakin noin elämäntilanteellisesti katsoen, tunsin hyvin paljon sielujen sympatia tai jotain sen kaltaista. En ole oikein koskaan ollut sinkku, mutta ehkä juuri siksi ymmärrän sinkkuuden hyviä puolia:

"On vaivatonta pyörittää yhden ihmisen taloutta. On ihanaa nukkua hiljaisuudessa ja pimeässä, kädet levällään isossa sängyssä! On ihanaa, kun ei tarvitse aamulla ensimmäiseksi ryhtyä kommunikoimaan. On ihanaa mennä ja tulla oman mielensä mukaan. On ihanaa, kun ei tarvitse ottaa muita, vääriä mielipiteitä huomioon! On ihanaa siivota vain omat jälkeensä."

Meikkipussin pohjalta on sympaattinen, hauska ja ihana. On se ajoittain myös koskettava ja viisas, mutta ennen kaikkea ihana.

Sekalainen kooste

Jos lukee ison kasan sarjakuvia ja muita nopealukuisia teoksia yhteen menoon, tahtoo blogattavien kirjojen pino kasvaa hallitsemattomasti. Jotta bloggaustahti pysyisi edes jotenkuten siedettävänä, väsään tähän väliin koostepostauksen muutamista viimeaikoina luetuista kirjoista.

Otto Grundström: Tähtiotsa

Johnny Kniga 2005, 121s.

Kuvitus: Riikka Mäkinen

Joku aika sitten ostin autossa kuunneltavaksi tuplakokoelman Tehosekoittimen parhaita biisejä. En muista koskaan erityisemmin fanittaneeni Tehosekoitinta, mutta toki monet hiteistä olivat entuudestaan tuttuja. Yllätyin, kun musiikki ja etenkin lyriikat vaikuttivat minuun todella vahvasti. Otto Grundströmin runokirja, Tähtiotsa, valikoituikin luettavaksi siksi, että toivoin löytäväni lisää samantapaista taituruutta.

Tähtiotsa ei kuitenkaan ollut sellainen kuin odotin. Se ei koostu yksittäisistä runoista, vaan muodostaa yhtenäisen tarinan nuoresta miesrunoilijasta, joka pohtii minuuttaan, elettyä ja tulevaa elämää. Myönnän vähän pettyneeni, mutta mikäli jätän odotukset huomiotta, kokoelma osoittautui kelpo luettavaksi.

Tea Tauriainen: Mad Tea Party

Mad Tea Party II

Daada 2013 & 2014

Olen joskus seurannut muutamia sarjakuvablogeja ja Mad Tea Party oli niistä yksi. Kirjastosta satuin löytämään nämä kaksi pientä kirjaa, ymmärtääkseni blogipostauksista koottuja sarjakuvia. Tykkään tosi paljon Tea Tauriaisen piirrostyylistä ja värimaailmasta, huumoristakin hyvin usein.

Minusta kirjaformaatti toimi hyvin, vaikka ehkä tämän tyyppiset sarjakuvat toimivat vielä paremmin pienissä erissä. Minä hotkaisin molemmat kirjat samalta istumalta ja vaikka tyrskähtelinkin monet kerrat, lopuksi fiilis oli jo kovin ähkyisä.

Edgar Lee Masters: Spoon River Antologia

(New Spoon River Anthology, 1924)

Tammi 1977, 304s.

Suom. Arvo Turtiainen

Spoon River antologian otin hammaspesulukemiseksi ja muun muassa siksi lukeminen kesti hyvin kauan. Antologia koostuu Spoon Riverin edesmenneiden asukkaiden muisteloista ja vaikka idea on omalaatuinen ja hauska, ei siitä jaksa innostua kolmeasataa sivua.

Mielenkiintoisinta ja antoisinta olivat toisiinsa limittyvät runot, ne joissa samasta tilanteesta sai kuulla kaksi versiota tai joskus useammankin. Ehkä ensimmäisen kolmanneksen ajan tätä oli ilo lukea, siitä eteen päin puudutti ja turhauttikin. Myönnän lukeneeni epiloginäytelmän ja sitä edeltäneen pitkän Spooniadin konemaisesti posottaen, enkä muista niistä oikein mitään.

Spoon River antologia on klassikko ja voin nyt todeta lukeneeni sen, mutta ei tämä kyllä miksikään nautinnolliseksi lukukokemukseksi päässyt kehittymään.

Jääräpää

Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää

Johnny Kniga 2014, 301s.

Mikko-Pekka Heikkisen Jääräpää valikoitui luettavaksi entisen opettajani suosituksesta. Kehuja olin kyllä kuullut muualtakin, mutta olin lukemisen suhteen vielä kahden vaiheilla. Heikkisen edellinen teos, Terveiset Kutturasta, oli minusta ihan sujuva ja kepeä, mutta loppua kohti homma vähän hajosi.

Jääräpää keskittyy Muonioon, missä tuore kunnanjohtaja, pohjoiseen naitu lantalainen Katja Karhuvuoma, yrittää tuoreilla näkemyksillä ja rohkeilla päätöksillä virkistää turismia ja nostaa Muonion Lapin houkuttelevimmaksi lomakohteeksi. Suurin hanke, long hill ski -keskus, edellyttäisi pientä kuntaliitosta Enontekiön kanssa, mutta tuo suunnitelma on etenkin Itsenäisten Saamelaisten edustajien mielestä silkkaa hulluutta ja sitä täytyy vastustaa mahdollisimman paljon ja äänekkäästi. Suurinta ääntä pitää appiukko Piera. Kaamos ahdistaa painavana ja kylän naisten kasvoille ilmestyvät laastarit ja mustelmat järkyttävät Katjaa. Apuun on kutsuttava parisuhdeterapeutti, joka kohtaa ensimmäisen haasteensa jo kahvilan tiskillä:

"Yksi krruasaant, kiitos."
"Anteeksi, mie en ihan ymmärtänyt."
"Ah, taisin lausua huolimattomasti. T-kirjain on äänetön. Siis yksi krruasaan, jos voisit olla niin ystävällinen."
"Krua… Mikä?"
"No, mikä se on suomeksi. Voisarvi."
"Jaa kroissantti! Mikset sie heti sanonu, että sie tahot kroissantin…"
"Käsittääkseni sanoin täydellisesti, vaikka sana päättyy nasaaliäänteeseen. Se on useimmille suomalaisille liian vaikea."
"Justhinsa. Tässäpä ois mösjöön nasaalisarvi, olkaa niin mahottoman silvuplee."

Jääräpäässä oli paljon samaa hyvää, kuin Kutturassakin. Henkilöhahmot ovat omalaatuisia, melkeinpä jokaisesta löytyi jokin vinkeä puoli. Sanailu on sujuvaa ja huumori hauskaa, kuten edellä oleva lainauskin osoittaa. Minusta Jääräpää oli juonellisesti eheämpi kuin edeltäjänsä ja sellaisenaan hyvin viihdyttävä. Olo on näin tuoreeltaan vähän ristiriitainen: toisaalta Jääräpää oli turhankin kepeä, toisaalta taas siinä käsitellään paljon hyvinkin kipeitä ja tärkeitä aiheita.

Tyly totuus

Mike Tyson & Larry Sloman: Tyly totuus

(Mike Tyson - Undisputed Truth, 2013)

Johnny Kniga 2014, 538s.

Suom. Tarja Lipponen

Joskus yllätyn itsekin siitä, millaisia kirjoja haluan lukea. En ole koskaan erityisesti seurannut Mike Tysonin uraa, mutta huomasin olevani kiinnostunut tästä hänen elämäkerrastaan. Ennakkokäsitykseni Tysonista ei ollut mitenkään imarteleva. Kuvittelin hänet ylimieliseksi, äkkipikaiseksi ja pelottavaksi mieheksi ja halusin lukea kirjan ja huomata olevani väärässä.

Tyson on kirjoittanut elämäkertansa yhteistyössä Larry Slomanin kanssa. Kirjassa ei tarkemmin eritelty työnjakoa, mutta olettaisin Slomanin vastanneen itse kirjoittamisesta lukuisten haastattelujen ja tiiviin yhteydenpidon avulla. Teksti on minä-muotoista ja puhekielistä, kertojana on luonnollisesti Mike Tyson itse.

Tyson kertoo karusta lapsuudestaan erittäin köyhissä oloissa ja siitä, kuinka hän jo alle 10-vuotiaana oli mukana jengissä ja tehtaili asuntomurtoja. Vasta päätyessään Cus D'Amaton, tunnetun nyrkkeilyvalmentajan hoiviin Tyson alkoi saada elämänsä edes jollakin lailla raiteilleen. Tiivis treenaaminen ja tiukka kuri piti hänet (enimmäkseen) kaidalla tiellä ja menestys nyrkkeilykehissä oli hienoa aikaa. Mutta kun alamäki alkoi, se oli jyrkkä ja pitkä. Tyson juhli yöt, treenasi päivät (jos treenasi), kävi ottelemassa ja jatkoi samaa holtitonta menoa. Hän käytti huumeita ja alkoholia sekä runsaasti erilaisia lääkkeitä, joita hänelle oli määrätty muun muassa masennukseen ja epilepsiaan (jota hänellä ei koskaan ollutkaan). Raiskaussyyte ja siitä annettu vankilatuomio sekä Evander Holyfieldin korvan puraiseminen ovat varmasti saaneet enemmän julkisuutta kuin Tysonin suurimmatkaan saavutukset, ja molemmat tapaukset varmasti liitetään häneen aina.

Tämän kirjan lukeminen oli todella tuskaista. Olin ikävä kyllä melko oikeassa ennakkoluuloineni, enkä voi väittää ymmärtäväni Tysonin persoonaa sen enempää kuin ennenkään. Vaikka teksti on kirjoitettu periaatteessa nöyrästi, minä en vakuuttunut. Kautta kirjan minua vaivasi sekä vähättely että liioittelu. Esimerkiksi kirjan alkupuolella Tyson toteaa olevansa lukutaidoton, koska koulu ei juurikaan kiinnostanut, mutta vain muutamaa sivua myöhemmin hän kertoo lukeneensa yhdessä yössä nyrkkeilyhistoriikin. Rahasta puhuttaessa Tyson lahjoitteli "halpoja" koruja, joiden arvoksi mainittiin 65 000 dollaria, tienasi satunnaisilta tuntuvista otteluista kymmenien miljoonien palkkion ja saman tien oltiinkin jo pennittömiä. Toki Tysonilla oli - ja on ilmeisesti edelleen - suuret verovelat, mutta miten voi pitää itseään pennittömänä, jos omistaa useita kartanoita, lukuisia autoja ja ties miten paljon muuta rahaksi  helposti muutettavaa tavaraa? Tysonin juhlimista kuvataan avoimesti, samoin huumeidenkäyttöä ja naisseikkailuja. Ristiriita katuvaisen asenteen ja asioilla repostelun välillä oli turhauttava. Erityisen hyvin mieleeni jäi kuvaus illasta, jota vietettiin suurin elkein juoden ja kokaiinia (tai kokkelia, koksua, kokaa, kolaa) nuuskaten, vikitellen jokaista näköetäisyydelle osuvaa naista ja sitten yhtäkkiä todettiin, että Tyson oli tottunut kurinalaiseen elämään. ??? Kurinalaisuutta ei D'Amaton aikojen jälkeen juurikaan kirjassa näkynyt.

Yksi kirjan suurista heikkouksista oli vuosilukujen puute. Oli erittäin vaikeaa hahmottaa, minkä verran aikaa kului eri tapahtumien välillä, kun aikaa tunnuttiin mittaavan Tysonin elämän merkkipaalujen avulla. Tavallaan ymmärrettävä ratkaisu ja luultavasti toimivakin, mikäli lukija osaa itse sijoittaa ensimmäisen maailmanmestaruuden ja vaikkapa sen Holyfieldin korvan oikeille vuosille. Mutta minun kaltaiselleni lukijalle ratkaisu on turhauttava.

Tyly totuus oli kuin ylipitkä teini-pojan rehentelykokoelma, jonka muuntaminen nöyräksi ja katuvaksi, varoittavaksi esimerkiksi on härskisti epäonnistunut. Epäonnistunut on myös kirjan sidos, sillä kuvaliitteet napsahtivat irti jo ensimmäisellä lukukerralla.

Jotain positiivista sanottavaa tästäkin kirjasta kuitenkin on. Kirjan kannessa on tosiaan Mike Tysonin kasvokuva ilman mitään tekstejä ja tämä tarjosi oivallisen mahdollisuuden pieneen kujeiluun. Mies säikähti useampana iltana sängyssä pötköttävää Tysonia, kun olin aiemmin päivällä asetellut kirjan tyynylle ja myllännyt sopivasti peittoa. ;)

Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa

Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa (Stille dager i Mixing Part)

Johnny Kniga 2011, 203s.

Suom. Outi Menna

Meillä vietetään synttäriviikkoa ja kaiken juhlavalmistelun keskellä Erlend Loen uusimmainen oli oikein sopivaa pääntyhjennyslukemista. Olen lukenut Loelta aiemmin muutamia kirjoja. Supernaiivista pidin valtavasti, Kurttilasta myös, mutta L oli lupaavan alun jälkeen kovin tuskainen luettava.

Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa on huvittava, mutta ei kovin mieleenpainuva kirja. Telemannit, 5-henkinen norjalaisperhe, vuokraa Saksasta, Baijerilaisesta pikkukylästä, loma-asunnon kesäksi. Siinä missä perheen äiti tutustuu innokkaasti sekä paikallisiin maisemiin että ihmisiin (mm. vuokranantaja Baderiin), dramaturgi-isä lähinnä haaveilee TV-kokki Nigella Lawsonista ja yrittää epätoivoisesti kirjoittaa näytelmää. Telemann on omituinen, rasittava ja itsekeskeinen eikä hänellä tunnu olevan minkäänlaista käsitystä tahdikkuudesta. 

Takakannessa kirjan sisältö kuvataan osuvasti: "Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa on sekä taitavaa parodiaa taiteentekemisen vaikeudesta että lakoninen analyysi mielikuvitukseensa hukuttautuvan miehen sielunelämästä."

Tämän kirjan jälkeen minulle tuli sellainen olo, että en varmaan uskalla lukea Supernaiivia uudestaan. Muistot ovat tosiaan positiivisia, mutta mitä jos kirja onkin menettänyt tehonsa? Kumpi on muuttunut enemmän, minä lukijana vai Loe kirjailijana?

Myös Kirjavan kammarin Karoliina on lukenut tämän kirjan.