Etta ja Otto ja Russell ja James

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James

(Etta and Otto and Russell and James, 2015)

Gummerus 2015, 333s.

Suom. Sari Karhulahti

Etta ja Otto ja Russell ja James on niin erikoinen nimi kirjalle, ettei siitä voinut olla kiinnostumatta. Kansikuvakin on mielestäni kaunis, jotenkin utuisen uninen.

Oton herätessä eräänä aamuna Etta on lähtenyt. 82-vuotias, reistailevamuistinen Etta on jättänyt miehelleen reseptipinon sekä kirjeen, jossa kertoo lähteneensä merelle. Kävellen, jotta auto jäisi Otolle. Yllättävän tyynenä pysyvä Otto aavistaa Etan kävelevän itärannikolle, vaikka matkaa sinne on 2000 kilometriä enemmän kuin länsirannikolle.  Russell on naapuritilalla asuva naimaton mies, jolle Etan lähtö on huomattavasti kovempi paikka kuin Otolle. Syyt selviävät vähitellen. James taas on Etan tärkein matkakaveri, kojootti, jonka kanssa voi hiukan keskustellakin.

Etta ja Otto ja Russell ja James on lyhyehköin luvuin ja kirjein etenevä tarina, jolla on paljon yhtymäkohtia Rachel Joycen kirjaan Harold Fryn odottamaton toivioretki. Etan vaellus ei jää huomaamatta, vaan hänestä kirjoitellaan lehdissä ja hänelle järjestetään näyttäviä vastaanottoja matkan varrelle osuvien kaupunkien laitamilla. Otto ei jää toimettomaksi vaimonsa lähdettyä, vaan hän alkaa tehdä erilaisia paperimassaeläimiä. Russell taas lähtee jäljittämään Ettaa.

Luin tätä kirjaa flunssaisena, höttöisellä päällä. En tiedä vaikuttiko tämä lukukokemukseen kuinka paljon, mutta minua häiritsi keskeisissä henkilöissä jokin vaikeasti määriteltävä. Kaikki kolme tuntuivat jollakin tapaa hitailta ja älyllisesti vajailta. Periaatteessa tätä voisi selittää korkealla iällä, mutta samaa yksinkertaisuutta heissä ilmeni myös lapsuudessa ja nuoruudessa. Moni asia ylipäätään puhui sen puolesta, että kyseessä oli vähintäänkin normaaliälyisistä ihmisistä, joten en ymmärrä miksi kirjan ote tuntui niin lapsekkaalta. Ehkä kyseessä oli tyylikeino, jota en tajunnut? Tai sitten se oli se flunssa…

Kokonaisuutena Etta ja Otto ja Russell ja James oli ihan herttainen kirja. Pidin paljon etenkin Oton lapsuuskuvauksista, sekä kotirintamakuvauksista Oton ollessa sodassa. Jäin kuitenkin kaipaamaan jotain omaperäisempää, yhtenäisempää ja koskettavampaakin. Etenkin Russell jäi harmittavan ohueksi hahmoksi, vaikka hänessä olisi ollut ainesta suurempaan rooliin.

Vaikka tämä kirja olikin lievähkö pettymys, Emma Hooperin nimen aion painaa mieleeni. Jokin vaisto sanoo, että hänen lahjansa ylttävät paljon parempaankin. (Täytyyhän niin olla, sillä lahjaton henkilö ei voi kirjoittaa "kummia, liikuttavia lauluja dinosauruksista.")