Perillä kello kuusi

Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi

Otava 2015, 382s.

Laura Honkasalon uusin kirja,  Perillä kello kuusi, on kiehtovaa ajankuvaa 60-luvun Helsingistä. Nuorisokulttuuri alkaa olla voimissaan ja asenteet vapautumassa mutta vanhat tavat ja odotukset istuvat vielä lujassa. Etenkin vanhemmassa ikäpolvessa. Vuokko on noin nelikymppinen kotirouva, joka on omistautunut perheelleen. Tyttäret lähestyvät täysi-ikäisyyttä, upea talo puutarhoineen on edelleen edukseen, työhön ja potentiaalisiin yhteistyökumppaneihin keskittyvä aviomies menestyy arkkitehdin urallaan eikä rahasta ole pulaa. Kotitöistäkään ei tarvitse selviytyä yksin, kun apuna on työteliäs Eine ja puutarhuri. Mutta tätäkö Vuokko elämältä halusi?

Samaa kysymystä ajautuu miettimään Aune, Vuokon miehen täti, joka on koko ikänsä elänyt vanhempiensa tiukan uskonnollisten sääntöjen mukaan, pappilasta perittyjen huonekalujen ja isänsä tuiman muotokuvan keskellä. Koko työuransa Aune on työskennellyt samassa toimistossa, lähestulkoon samalla palkalla, enimmäkseen tyytyväisenä. Rutiinit kuitenkin särkyvät, kun toimistolle pyrähtää rouva Aula, jolle annetaan Aunen paikka tilikirjojen parista.

Tarina kulkee taidokkaasti kahdessa ajassa, vuosissa 1996 ja 1966. Vuonna -96 sisarukset Piitu ja Eetu siivoavat lapsuudenkotiaan myyntikuntoon. Suuren urakan keskellä lukijalle väläytellään nykyhetkeä sen verran sopivasti, että menneisyyden valintoja voi jo hiukan arvailla etukäteen. Vuotta -66 kuvataan vuoroin Vuokon, vuoroin Aunen näkökulmasta. Myös Piitu on melko keskeinen hahmo, joskin lähinnä suhteessa äitiinsä ja isotätiinsä, ei itsenäisenä henkilönä.

Molemmat naiset kaipaavat muutosta, mutta heihin on juurtunut syvälle ajatus "mitä muutkin siitä sanoisivat".

Pidin valtavan paljon sekä tarinasta että kerronnasta. Pohdin kyllä jo lukiessani, miksi Honkasalon tyyli miellyttää minua, kun olen aiemmin moittinut jyrkin sanoin tämän tyyppistä maalailevaa ja viipyilevää kieltä. Ilmeisesti Honkasalo vain hallitsee homman niin hyvin, ettei tämmöinen kankeakaan lukija häiriinny. Tekstissä myös vilisee sanoja, joihin tavallisesti takertuisin: whisky, make-up, rouge jne. Mutta kas, ne luonnollisesti sopivat 60-luvulla käytettäviksi, eivätkä siksi nostaneet niskakarvoja pystyyn.

Rakastuminen näyttäytyi tässä kirjassa realistisen ristiriitaisena kokemuksena. Toisaalta ihastuminen ja rakastuminen on tietenkin ihanaa, mutta jos yhtälössä on huomioitava kolmansia ja neljänsiä osapuolia, asiat eivät olekaan enää yksinkertaisia. Entä elintaso? Onko saavutetuista eduista luopuminen niin helppoa, kuin teoriassa voisi kuvitella?

Ainoan miinuksen annan seksikohtauksesta, jossa oli liikaa terskaa ja kohdunsuuta emätinkäytävän päässä.