Antelias puu

Shel Silverstein: Antelias puu

(The Giving Tree, 1964)

Pieni karhu 1999, 52s.

Suom. Riitta Oittinen

Antelias puu on tullut vastaan erilaisilla "100 kirjaa, jotka jokaisen kuuluisi lukea" -listoilla niin moneen kertaan, että päätin viimein lukea sen. Lapsille suunnattu kirja on lyhyt, joten nopeasti sivistyin yhden "pakkoluettavan" kirjan verran.

Nyt olen kyllä aika ymmälläni siitä, mikä tämän kirjan idea on? Miksi joku haluaisi opastaa lastaan elämään tämän kirjan oppien mukaan?

Antelias puu kertoo nimittäin erään pojan ja omenapuun suhteesta. Pojan ollessa pieni puu toimii onnellisena kiipeilypuuna ja suojaisana päiväunipaikkana. Pojan kasvaessa käynnit puun luona harvenevat, mutta puu luovuttaa ilomielin omenansa hänelle, jotta poika saisi vähän rahaa. Myöhemmin puu lahjoittaa oksansa nuoreksi mieheksi varttuneen pojan talon rakennusaineiksi ja jälleen myöhemmin runkonsa laivaksi. Puusta jää jäljelle pelkkä kanto, joka haikeana odottaa näkevänsä tuon aikuiseksi kasvaneen pojan vielä kerran. Ja näkeehän hän, sitten kun mies on jo äreä vanhus, joka kaipaa istumapaikkaa.

Tiivistettynä kirja siis kertoo äärimmäisestä itsekeskeisyydestä (poika) ja pohjattomasta uhrautuvaisuudesta (puu) ilman pienintäkään kiitosta (jälleen poika).

"On ihan ok käyttää hyväkseen jotakuta, jos se ei haittaa sitä toista."
"Pääasia, että voit tehdä jonkun toisen onnelliseksi. Ei sun onnella ole mitään väliä."
Näitäkö näkemyksiä lapsille pitäisi opettaa??

Antelias puu ei siis todellakaan noussut minun lempikirjojeni joukkoon. Olen iloinen, että luin tämän ihan omaksi ilokseni, enkä ääneen lapsille. (Koska he katsoivat mieluummin telkkaria silloin kun minä halusin lukea.)

PS: Ilmeisesti kirjan voi lukea myös kauniina esimerkkinä ehdottomasta rakkaudesta (vrt. vanhemmat -> lapset), vaikka en kyllä niele tätäkään näkemystä. Varmasti lastaan rakastaa aina, sama millainen idiootti hän on, mutta ei se tarkoita, että itsekeskeisyys olisi hyväksyttävää tai oikeutettua.