Hilda - The Trolberg stories

Luke Pearson: Hilda
The Trolberg stories
Flying Eye Books 2022, 96s.

 

On suuri harmi, ettei Hilda-sarjakuvia ole käännetty suomeksi ensimmäistä osaa enempää. Etenkin nyt kun Hildasta tehty sarja löytyy Netflixistä, se varmasti kiinnostaisi myös suomalaisia lapsia (ja toki meitä muitakin). 

Tämä albumi sisältää kaksi tarinaa: Hilda and the bird parade sekä Hilda and the black hound. Ensimmäisen olen lukenut aikaisemminkin, mutta ihan mielellään sen luki uudestaankin. Hilda ja hänen äitinsä ovat muuttaneet kaupunkiin. Hilda kaipaa vuoria ja metsiä, vapaata liikkumista luonnossa. Kaupunki on hänelle aivan vieras, eikä siellä tunnu olevan mitään tekemistä. Pari kaveria hakee Hildan ulos, mutta heidän esittelemänsä ajanvietteet ovikellojen pilarimputtelusta ja lintujen kiusaaminen ei Hildaa miellytä. Lopulta Hilda jääkin yksin hoivaamaan "kaverin" kivellä satuttamaa suurta lintua. Lintu on menettänyt muistinsa, mutta pikku hiljaa hän Hildan avustamana saa muistinsa takaisin.

Black hound sijoittuu sekin samaiseen kaupunkiin. Siellä on tehty havaintoja jättimäisestä mustasta koiramaisesta olennosta, jota ei kuitenkaan yrityksistä huolimatta ole saatu kiinni. Hilda liittyy partiolaisiin, mutta homma ei oikein ota sujuakseen, sillä Hildaa kiinnostaa paljon enemmän se salaperäinen hahmo. Lisäksi hän törmäilee toistuvasti kotoaan pois häädettyyn nisseen nimeltä Tontu, jota Hilda haluaisi kovasti auttaa.

Nämä ovat niin kivoja ja sympaattisia tarinoita, että tulen aina hyvälle mielelle kun näen Hildan jossakin. Oli muuten hauskaa, että kirjan viimeisillä sivuilla, missä on Pearsonin luonnoksia ja lyhyitä kommentteja, hän kertoo, että Tontun nimi on itse asiassa "nisse" suomeksi. Toisin sanoen Tontu onkin tonttu! 

Kaksi Hildaa

Luke Pearson: Hilda and the Midnight Giant
Flying Eye Books 2011, 48s.

Reilu vuosi sitten sain siskolta synttärilahjaksi Hilda ja kivipeikko -sarjakuva-albumin. Olen siitä asti odottanut seuraavia suomennoksia, mutta kun niitä ei ole alkanut kuulua, päätin hemmotella itseäni ja hankkia nämä kaksi omakseni.

Hilda and the Midnight Giant alkaa vähän kurjissa tunnelmissa. Hilda ja hänen äitinsä ovat joutuneet näkymättömien miniolioiden vihan kohteeksi. He ovat saaneet jo monta häätövaroitusta ja kun äiti ja tytär yhä vain elelevät mökissään, alkavat nuo näkymättömät riehua ja mellastaa silmittömästi. Hilda tekee parhaansa saadakseen asiat mallilleen yrittäen samalla selvittää, kuka on tuo öisin läheisen vuoren luona kuikuileva valtavan suuri jättiläinen.

Luke Pearson: Hilda and the Bird Parade
Flying Eye Books 2012, 48s.

Hilda and the Bird Parade ei sekään ala kovin hilpeästi. Hilda ja äiti ovat muuttaneet kaupunkiin, eikä luonnon keskellä varttuneen Hildan ole helppoa sopeutua ihmisvilinään ja talojen runsauteen. Naapuruston lapset esittelevät Hildalle uusia kotikulmia ja kaikkia mahtavia juttuja, mitä siellä voi tehdä. Hilda ei kuitenkaan halua osallistua muiden lasten touhuihin, joissa luontoa ei kunnioiteta. Yksin Hilda ei silti jää, vaan hän saa ystäväkseen lentokykynsä unohtaneen linnun. Ehkäpä lintuparaati voisi auttaa linturaukkaa.

Pidin molemmista tarinoista. Midnight Giantissa oli enemmän samaa tunnelmaa kuin ensimmäisessä osassa, mikä on tietysti aivan luonnollista, kun molemmat sijoittuvat samaan ympäristöön. Bird Paradessa ahdisti Hildan konkreettinen ja sisäinen eksyneisyys, mutta lopputulos oli jälleen hieno.



Pearsonin kynänjälki on varmaa ja kivan näköistä, värimaailma on sekin silmää hivelevällä tavalla hillittyä. Nämä olisivat lapsille loistavaa luettavaa, mutta vielä ei englannin kielen taito riitä esikoisellakaan. Pidän siis edelleen sormia ristissä ja peukkuja pystyssä, että koko sarja suomennettaisiin - mieluiten mahdollisimman pian.

Hilda ja kivipeikko

Luke Pearson: Hilda ja kivipeikko
(Hilda and the Troll, 2013)
Sarjakuvakeskus 2015, 34s.
Suom. Heikki Kaukoranta

Plarasin tässä yhtenä päivänä luettujen kirjojen listaa ja tajusin unohtaneeni blogata tästä siskolta synttärilahjaksi saadusta mainiosta sarjakuvasta. Nyt pitää äkkiä korjata erhe, ettei kirjakirjanpito ihan vinksahda.

Hilda asuu jossakin tunturien kupeessa, pienehkössä punaisessa talossa yhdessä äitinsä kanssa. Äiti piirtää työkseen, Hilda omaksi ilokseen. Hildan luonnoskirjan sivut eivät täyty prinsessoista tai kukkasista, vaan kivistä. Tai asioista, jotka ehkä näyttävät kiviltä, mutta ovat oikeasti peikkoja.

Hilda ja kivipeikko on kerta kaikkiaan hurmaava kirja. Peikot, vedenhaltiat ja metsäläiset ovat täysin luonteva osa elämää, eikä niitä siksi tarvitse erikseen korostaa tai selostaa. Jos ovi jää auki, puupökkelönnäköinen metsäläinen hipsii takan eteen makaamaan, mutta haittaako tuo kun se tuo tullessaan polttopuitakin.

Kirjan värimaailma on miellyttävän hillitty olematta tylsä. Kuvituksen rentous ja luontevuus sopivat tarinaan täydellisesti. Ruutujako ei edes yritä noudattaa jotakin ennaltamäärättyä muottia, vaan tarina saa edetä juuri niin suurin tai pienin kuvin kuin on tarpeen. Niin ja se tarina, se on oikea seikkailu.

Hilda-sarjassa on jo viisi osaa, suomeksi on ilmestynyt vasta tämä ensimmäinen. Suosittelen myös lasten kanssa luettavaksi.