Maggie O'Farrell: Käsi jota kerran pitelin
(The hand that first held mine, 2010)
Schildts & Söderströms 2013, 391s.
Suom. Maija Kauhanen
Arvostelukappale
Eletään 50-luvun puoliväliä ja yliopistosta pois potkittu Alexandra Sinclair on äärimmäisen turhautunut. Sisaruksia vilisevä maalaistalo keskellä ei-mitään ahdistaa, eikä elämä vanhempien valvovan katseen alla ota sujuakseen. Räiskyvä neiti pakkaa tavaransa ja muuttaa Lontooseen, jossa unelmilla on mahdollisuus toteutua.
Nykypäivän Lontoossa Tedin ja Elinan elämä on juuri muuttunut suuresti esikoisen synnyttyä. Dramaattinen synnytys on melkein koitunut Elinan kohtaloksi, eikä vauva-arki tahdo lähteä sujumaan. Muistikin toimii vähän sinne päin. Pian myös Tedin muisti alkaa tehdä tepposia.
Olen lukenut
Maggie O'Farrelilta aiemmin yhden kirjan,
The vanishing act of Esmé Lennox, josta pidin sen verran paljon, että halusin ehdottomasti lukea tämän juuri suomennetun teoksen. Näissä kahdessa kirjassa olikin yllättävän paljon samoja piirteitä, selkeimpänä kahdelle aikakaudelle jakautuneet tarinat, jotka jollakin tavalla liittyvät toisiinsa. Tälläkin kertaa olin paljon kiinnostuneempi menneisyyteen sijoittuvasta tarinasta, joka oli koskettava, elämänhaluinen ja surullinen. O'Farrell on kertojana taitava. Jollakin ilveellä hän saa tarinan kuulostamaan sopivasti taianomaiselta, vaikka mitään yliluonnolliseen viittaavaakaan kirjassa ei tapahdu. Tunnelma on kuitenkin hämmästyttävän seesteinen ja vangitseva, niin että lukeminen oli miellyttävää vaikka loppujen lopuksi en kirjaan suuremmin ihastunutkaan.
Kun sain kirjan luettua, oloni oli lähinnä hämmästynyt. Ja hivenen pettynyt. Tuntui tyhmältä, että loppuratkaisu oli niin ennalta-arvattava, että jopa minä sen tajusin liian pian. Vaikka kirja ei olekaan kohtuuttoman paksu, siitä olisi silti voinut karsia paljon pois. Etenkin Elinaan keskityttiin valtavan paljon, lopulta aika turhaan. Tietysti oli mielenkiintoista huomata, että kirjassa oli suomalaissukuinen henkilö, mutta suomalaisuuteen ja Elinan äiti-suhteeseen kulutetun sivumäärän perusteella olisi voinut olettaa, että Elina olisi ollut kovinkin keskeinen henkilö. (No hyvä on, kyllähän hän oli keskeinen henkilö, mutta nuo sivujuonteet olivat epäoleellisia juonen kannalta.)
Hömelö olo ei ota väistyäkseen. Taitavasti kerrottu, mutta tylsähkö tarina.
EDIT: Ahaa! Luin juuri kirjan kansilievetekstit ja näköjään Elina oli nimenomaan tärkeä henkilö ja se, mitä minä pidin kirjan tärkeimpänä juonena (Ted) ei ollutkaan niin oleellinen kuin luulin. No, tässä sen näkee: jokainen lukee kirjan omasta lähtökohdastaan ja tekee omat tulkintansa. Minä tulkitsin selvästikin väärin. :)