Huokauksia luokasta

 

Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen:
Huokauksia luokasta
WSOY 2023, 480s.

Kokkolassa 3.9.2023

Hei Minna ja Tommi

Luin tänään loppuun kirjeenvaihdostanne koostuvan Huokauksia luokasta -kirjanne. Tuntui oikealta koota sen herättämiä ajatuksia kirjeen muotoon.

Toivottavasti ette pahastu sinuttelusta. Minna, sinun kohdallasi sinuttelu tuntuu luontevalta,  olemmehan tutustuneet kirjaharrastuksen kautta jo vuosia sitten. Ohimennen olemme tavanneetkin useamman kerran. Myös sinut, Tommi, olen samaisilla messuilla tavannut. Kävit muistaakseni Salla Simukan ja Siri Kolun kanssa jututtamassa kirjabloggaajia ennen esiintymistäsi jollakin lavalla. Jännitin niin, että uskaltauduin pyytämään yhteiskuvaa vasta esiintymisesi jälkeen, kun sinulla oli jo kova kiire seuraavaan tapaamiseen. Suostuit kuitenkin. Kuvaa en tähän laita, sillä siinä näkyy kiusallisen selvästi fanittaminen ja väärä hetki.

Tämä yhteinen kirjanne on ollut esillä paljon ja se on hyvä. Nostatte näkyviin opettajan työn räikeitä epäkohtia, joita täältä Wilman toisesta päästä katsottuna ei todellakaan hoksaa ajatella. Vaikka kritisoitavaa on paljon, on selvää, että opettamisesta pidätte kumpikin. Ja äidinkielestä sekä kirjallisuudesta. On hyvä, että tuotte esiin selkein esimerkein, mitä mikäkin muutos koulun arjen, opettajan työn ja oppilaiden näkökulmasta on aiheuttanut. Mutta ette te toki valita valittamisen vuoksi, vaan aidon huolen. Mikä tärkeintä, teillä on tarjota myös konkreettisia keinoja nykytilanteen korjaamiseksi.

Omat kouluaikani olivat hyvin erilaisia, kuin lapsillani nyt. Kävin ala-asteen pienellä kyläkoululla, samalla kuin äitini aikanaan. Yläluokan opettajakin oli sama kuin äidillä. Minulla oli neljä ikätoveria ja luokkamme olikin yksi koulun suurimmista. Yhteensä meitä oppilaita oli koko koulussa parhaimmillaankin reippaasti alle 30, noin 24. Opetus oli monin tavoin vanhanaikaista. Aamunavauksissa yläluokan Teppo-ope luki pätkän jostain hartausvihkosesta ja alaluokkien opettaja säesti virttä urkuharmoonilla. 3.-6. -luokilla luimme vuorolukuna Vänrikki Stoolin tarinoita, Seitsemää veljestä, Maamme kirjaa ja Koljonvirran sissejä. Sisävessan saimme kuudetta luokkaani edeltävänä kesänä. Kuulostaa ehkä 50-lukulaiselta, mutta elettiin jo pitkästi 80-lukua. Lukion aloitin silloin, kun siirryttiin luokattomaan lukioon. Ei se tainnut vielä siinä vaiheessa aivan näin vapaamuotoista olla kuin nykyään, ainakaan meidän lukiossamme.

Esikoiseni aloitti lukion toisen luokan tänä syksynä ja on kroonisen väsynyt. Koko peruskoulun ajan hän oli tunnollinen oppilas, mutta lukiossa vastuu kaikesta on jo paljon suurempi. Tekin kirjoitatte siitä, kuinka jo lukion alussa pitäisi oikeastaan tietää, minne haluaa lukion jälkeen tähdätä. Pitäisi osata valita oikeat kurssit ja laajuudet, saada riittävän hyviä arvosanoja oikeista aineista. Varsinkin se pitkä matematiikka tuntuu olevan joku ihmeellinen yleisavain onneen, sama mistä haaveilee. Jos 17-vuotiaan lempiruoka/-artisti/-näyttelijä vaihtuu tiheään, miten ammattihaaveet voisivat olla jo selkeinä mielessä? Itse hoksasin oman unelma-ammattini vasta yli kolmekymppisenä. 

Puhutte kirjeissänne myös erityisen tuen tarpeessa olevista oppilaista ja siitä, miten tämän tuen toteuttamiseen ei kuitenkaan käytännössä ole riittävästi resursseja. Olen itse saanut tämän vuoden helmikuussa ADHD-diagnoosin ja väistämättä mielessäni on käynyt useamman kerran, että mitä jos tämä olisi huomattu jo aiemmin? Olisinko hyötynyt erilaisista tukitoimista, jos sellaisia olisi järjestynyt, ja pärjännyt opinnoissani paremmin? Ehkä en, sillä pärjäsin haasteideni kanssa suhteellisen hyvin pitkälle aikuisikään. (Täytän pian 44 vuotta.)

Asiasta toiseen, on muuten oikeasti kummallista, että erilaisia muutoksia suunnittelevat sellaiset tahot, jotka eivät ole mukana käytännön työssä. En ole tainnut aiemmin edes ymmärtää, että opetussuunnitelmien muutokset sun muut tehdään niin (liian!)  kaukana varsinaisesta opetustyöstä. Mutta tällaista se taitaa olla jossain määrin muuallakin: suunnitellaan vaikka kivan näköisiä rakennuksia, jotka eivät kuitenkaan vastaa niiden käyttötarkoitusta. Tosin mahdolliset haittavaikutukset eivät joka alalla kasaudu ja kertaudu samalla tavalla kuin juuri kouluissa ja vaikkapa terveydenhuollossa...

Huokauksia luokasta tarjosi valtavasti uutta tietoa ja ajattelemisen aihetta. Toivottavasti en jatkossa ärsyynny jokaisesta turhalta tuntuvasta Wilma-viestistä. Minulle niitä tulee kuitenkin vain kolmesta lapsesta, kun opettaja joutuu kirjoittamaan niitä kymmenille. 

Kiitos, että kaikkien kiireiden keskellä kirjoititte tämän kirjan. 

Ihanaa alkavaa syksyä ja kaikkea hyvää teille!

T. Maija

PS: Tommi, yhdessä kirjeistäsi kerrot, kuinka joku oli tunnistanut sinut kirjamessujen vessassa ja ehdottanut yhteiskuvaa. Silloin et ollut suostunut. Vähän jännitin Minnan seuraavaa kirjettä. Lempin ilmestyttyä halusin siihen Minnan omistuskirjoituksen ja silmät kiiluen yritin bongata Minnaa messukävijöiden massasta. Lopulta törmäsimmekin - pressitilojen vessajonossa. Kiitos, Minna, että huonosti valitusta ajankohdasta ja paikasta huolimatta jaksoit suhtautua huumorilla! (Niin, sain sen omistuskirjoituksen. Siinäkin mainitaan messujen vessajono.)

Pimeät kuut

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut
WSOY 2022, 284s.

 

Vuonna 1947 iäkäs ja terveysongelmista kärsivä Elna Suorajärvi on saanut opettajattaren pestin syrjäiseltä Niemen koululta. Pohjoisessa, lähellä Neuvostoliiton rajaa sijaitseva koulu osoittautuu koulun irvikuvaksi. Rakennus on vetoisa vanha parakki, jonka varustelutaso on kaikin puolin ala-arvoinen sekä koulu- että asumiskäyttöä ajatellen. Mutta jos jotain puuttuukin, sinnikkyyttä ja ongelmanratkaisutaitoja Elnalta löytyy. Opettamisen hän osaa, vaikka oppilaat ovatkin paikalla kummallisesti vuoroissa.

Tommi Kinnunen kirjoittaa jälleen upeasti. Vaikka kirjan aihe on karu ja inhottavalla tavalla ajankohtainenkin, lukeminen oli pelkkää nautintoa. Kauniit, viimeistellyt lauseet seuraavat toistaan sellaisella vaivattomuudella, ettei sitä voi olla ihailematta. Olen hidas lukija, mutta tämän nautiskelin alle vuorokaudessa.

Elnalta odotetaan kohtuuttomia. Olemattomilla opetusvälineillä hänen tulisi opettaa sekalaista ja hajanaista lapsijoukkoa innostavalla ja ennen kaikkea tehokkaalla tavalla. Ja eikös sen ulkohuussinkin voisi Elna siivota?

Olen tainnut aiemminkin kertoa, että olen itse saanut käydä pientä (ja hyvin vanhanaikaista) kyläkoulua. Opettajia koulussamme oli kaksi. Toinen opetti 1.-2. -luokkalaisia, toinen 3.-6. -luokkalaisia. Oppilaan näkökulmasta homma tuntui aina toimivan (ehkä sen vanhakantaisen auktoriteetin vuoksi), mutta jälkikäteen olen ihmetellyt asiaa. Että miten opettaja hallitsi ne sekasisältöiset oppitunnit ja eri luokka-asteiden sekamelskan? Toki koulussamme oli oppilaita vähän, noin 24, eli suurin piirtein saman verran kuin nykyisin yhdessä luokassa... Mutta silti. 

Pimeät kuut herättelikin runsaasti koulumaailmaan liittyviä ajatuksia. Vaikka moni asia on muuttunut, eivät ongelat ja haasteet ole mihinkään kadonneet. Päin vastoin.

Ei kertonut katuvansa

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa
WSOY 2020, 351s.

 

Sota on päättynyt ja saksalaisten joukot on ajettu pois Suomesta. Saksalaisten mukana Norjaan on päätynyt myös joukko suomalaisia naisia, kuka mistäkin syystä. Osa pääsee lähtemään kohti Saksaa, mutta jäljelle jääneet viedään vankileirille. Sieltä naisia lähdetään kuljettamaan Osloon, mistä matka jatkuu laivalla kohti Hankoa ja toista vankileiriä. Pieni joukko naisia pääsee kuitenkin tekemään toisenlaisen matkan kotimaahan ja kotiseuduilleen: he lähtevät kävelemään Suomen käsivartta pitkin kohti Rovaniemeä. Matka on pitkä ja varusteet parhaimmillaankin heikot, eikä kukaan voi tietää, millainen vastaanotto kotona odottaa. Jos mitään kotia enää onkaan.

Ei kertonut katuvansa on vahvatunnelmainen kertomus. Se on alaotsikoitu vaellusromaaniksi ja sitäkin se ilman muuta on. Naisten sinnikkyys ja päättäväisyys - vaikka hetkittäin horjuvakin - ovat omaa luokkaansa. Matkalla he väkisinkin tutustuvat toisiinsa, mutta taustoistaan ei kukaan kauhean mielellään puhu. Kinnusen teksti on yhtä vaivattomasti soljuvaa kuin aiemmissakin teoksissa: kun kirjan naisten taival on pitkä ja vaativa, lukemisen helppoudesta tulee melkein huono omatunto.

Lukiessa odotin koko ajan hoksaavani, mihin kirjan nimi viittaa. Kun se viimein kävi ilmi, iho nousi kananlihalle. Upea kirja aiheesta, josta ei suuremmin puhuta.

Pintti

Tommi Kinnunen: Pintti
WSOY 2018, 291s.

Tommi Kinnusen uusin teos, Pintti, on ollut näkyvästi esillä eri medioissa heti ilmestymisestään asti. Onnistuin aika hyvin välttelemään arvioita, mutta sen verran olin sisällöstä kuullut, että kyseessä on upea kolmenpäivänromaani jossa joidenkin mielestä kuvataan vähän liikaa lasitehtaan tuotannollisia yksityiskohtia. (Pintillä ei tosiaan tässä yhteydessä tarkoiteta reilun puolen litran tilavuusmittaa, vaan viallisista ja rikki menneistä lasiesineistä tehtyä mursketta)

Mutta Pintissä ei ole mitään liikaa.
Kolmen aikuisen sisaruksen elämää seurataan kolmena päivänä kesällä 1949, talvella 1950 ja syksyllä 1951, vuorotellen jokaisen silmin. Jussi, Raili ja Helmi asuvat lapsuudenkodissaan pienessä kylässä, joka elää lasitehtaan tahdissa. Jussi on ikänsä puolesta aikamies, mutta itsenäiseen elämään tai täysipainoiseen työntekoon hänestä ei ole. Raili ei vaivaudu peittelemään menneisyyttään, vaikka se saa kyläläiset suhtautumaan häneen epäluuloisesti. Helmi ahkeroi tehtaassa kaivaten elämää, jonka melkein ehti saada.

Pintti on upea kirja. Siinä kuvataan tarkkanäköisesti sekä ihmisiä että lasitehtaan arkea. Jussin, Railin ja Helmin elämäntarina on luonnollisesti osin sama, mutta jokaisella on omat henkilökohtaiset taakkansa, jotka on kannettava yksin.

Luin tämän tarkoituksella kolmessa osassa. Sillä tavalla pystyi helposti uppoutumaan kunkin sisaruksen tarinaan omana kertomuksenaan. Kokonaisuus on hallittu, haikea ja surumielinen.

Lopotti

Tommi Kinnunen: Lopotti
WSOY 2016, 364s.

Tommi Kinnusen Lopotti on ollut niin paljon esillä blogeissa ja mediassa, että harva kirja sellaiseen näkyvyyteen yltää. Kärsin tuossa lopputalvesta ja alkukeväästä tuskaisista lukuankeuskohtauksista, enkä edes yrittänyt lukea Lopottia tuoreeltaan. Ajattelin, että tälle kirjalle haluan antaa mahdollisimman hyvät lähtökohdat.

Nyt kun kirja on luettu, voisin todeta että onneksi odotin parempia lukufiiliksiä. Toisaalta olen yhtä vakuuttunut siitä, että tämä kirja olisi varmasti parantanut ne lukujumit kertaheitolla.

Lopotti on itsenäinen jatko-osa Neljäntienristeykselle. Tässä kirjassa keskitytään seuraamaan lapsena sokeutunutta Helenaa ja hänen veljensä Johanneksen nuorinta poikaa, Tuomasta. Helena lähetetään yhdeksän vuotiaana Kuusamosta sokeain kouluun Helsinkiin, missä sokeimpia tuntuvat olevan ne jotka näkevät. Helena opettelee pärjäämään, eikä palaa koulun päätyttyä kotiseudulle vaan hankkii Helsingistä työn ja puolisonkin. Tuomas taas jättää kotiseudun omasta tahdostaan, muuttaa Turkuun ja yrittää täyttää niin ulkopuolisten odotukset kuin omat unelmatkin.

Kyllä pohjoisen kotikin kasvoi tarinoita, mutta ne olivat kitukasvuisia ja harmaita. Ne kertoivat, kuinka joku melkein teki jotakin tai kuinka joku ei ihan ehtinyt.

Lopotti on monella tapaa tunteisiin käyvä teos. Olen älytön tunteilija ja tätä lukiessa ensimmäinen itku tuli heti sivulla seitsemän. Kinnusen käyttämää kieltä ihastelin jo Neljäntienristeyksen kohdalla, eikä Lopotti jää yhtään huonommaksi. Teksti on äärimmäisen kaunista ja vahvaa luettavaa, sellaista jota lukee huomaamattaan vähän kuin sahaamalla: kaksi virkettä eteenpäin, samat uudestaan, taas vähän eteenpäin ja pieni peruutus.

Jos haluat lukea kirjan, jonka jälkeen pää on turvoksiin asti täynnä ylisanoja, Lopotti on mielestäni oikea valinta.

Neljäntienristeys

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

WSOY 2014, 334s.

Tässäpä kirja, joka kiilasi lukupinon ylimmäksi kuulopuheiden perusteella. Ensin kuulin ylistävästä arviosta Helsingin Sanomien Majanderin kritiikistä, sitten hurjan pitkistä varausjonoista ja hetkessä loppuun myydystä painoksesta. Totta kai moinen hehkutus herättää mielenkiinnon, joten varasin sen ja nopeasti pääsin lukemaankin.

Neljäntienristeys on vähän kuin neljän kertojan kautta kuvattu sukuromaani. Sanon vähän, sillä tämä kirja on niin kovin paljon enemmänkin. Kertojina ovat ensin kätilö Maria, sitten tämän tytär Lahja, Lahjan miniä Kaarina ja viimeisenä Lahjan mies, Onni. Aivan kirjan alussa minua harmitti tarinan joutuisa eteneminen, sillä olisin todella mielelläni lukenut paljon enemmänkin Marian elämästä. Tuntui, että liian paljon jäi lukijalle kertomatta. Mutta kas, myöhemmät kertojat paikkaavat noita jääneitä aukkoja ja kokonaisuus on harvinaisen ehjä. Keskeisimpänä kirjassa nousee Lahjan ja Onnin avioliitto, saavuttamattomat unelmat ja puhumattomuus. Jälleen kerran totean, että tämä kirja on varmasti sitä parempi mitä vähemmän siitä etukäteen tietää.

Kinnunen on selvästi lahjakas ja varma kirjoittaja. Erityisen ihailtavana pidän sitä, että mies kirjoittaa kolmen naisen elämästä ja ajatuksista luontevasti kuin… no, nainen. Tekstissä törmäsin useita kertoja sellaisiin lauseisiin ja kuvauksiin, joita piti erikseen pysähtyä ihailemaan. Tässä muutama pieni maistiainen:

"Lahjan oli monesti pakko pystähtyä ihmettelemään, kuinka nopeasti luokille taipunut kuusituumainen suoristui isku iskulta täyteen ryhtiin. hauraiksi ne olivat tulessa palaneet, mutta niin olivat naulaajatkin sodassa."

"Sängyn yllä seinällä rimpuili puiseen ristiin naulattu tuskainen Jeesus"

Hienoa lukukokemusta häiritsivät ikävän paljon kirjoitus-/oikolukuvirheet. Välillä puuttui yksi kirjain tai niitä oli liikaa, välillä puuttui kokonainen sana. "Maria käy haarukan", "Kirkko ei ollut kaunis eikä siitä ollut yritetty sellaiseksi tehdäkään", "Hän pakotti itsensä yhden sanan" ja moni muu samanlainen hölmö virhe eivät toki ole maailmaa (tai edes yhtä kirjaa) kaatava asia, mutta turhauttivat silti.

Neljäntienristeys on varmasti kaikki kehunsa ansainnut ja minullekin se osoittautui erittäin mieluisaksi kirjaksi.