Vartiotornin varjossa

Aila Ruoho: Vartiotornin varjossa. Toisenlainen totuus jehovantodistajuudesta
Atena 2015, 438s.

Helmikuussa luin Aila Ruohon ja Vuokko Ilolan teoksen Usko, toivo ja raskaus. Vaikka olisin kaivannut kirjaan myös positiivisempia kokemuksia lestadiolaisperheiden arjesta, pidin kirjasta erittäin paljon. Aila Ruohon tuore kirja, Vartiotornin varjossa, on hyvin pitkälti samalla, toimivalla kaavalla toteutettu katsaus jehovantodistajuuteen.

Tätä teosta varten Aila Ruoho haastatteli 64 henkilöä, joista valtaosa on entisiä Jehovan todistajia. Muutama vastanneista ei ole itse koskaan kuulunut Jehovan todistajiin, mutta on jollakin tavalla lähellä liikettä. (Esimerkiksi joku vastaajan läheinen on liittynyt, aikeissa liittyä tai eronnut liikkeestä.) Haastattelussa on käytetty laajaa kyselylomaketta, joka löytyy kirjan lopusta.

Toisin kuin lestadiolaisuudesta, jehovantodistajuuteen minulla ei ole käytännössä minkäänlaista suhdetta. Toki heitä on meidänkin ovella käynyt lukemista jakamassa ja tiesin, ettei liikkeessä vietetä esimerkiksi joulua tai syntymäpäiviä. Senkin tiesin, että verta ei saa syödä missään muodossa, eikä verensiirtojakaan hyväksytä. Lisäksi olin hämärästi tietoinen karttamisopista, eli välien katkaisemisesta liikkeestä eronneisiin.

Luultavasti juuri tämä niukka ennakkokäsitys teki lukukokemuksesta lähes pökerryttävän. Monet todistajuuteen liittyvät säännöt ja ajatukset näyttäytyivät minulle käsittämättöminä. Siinä missä monet suomalaiset kuuluvat kirkkoon, mutta eivät uskontoa millään lailla harjoita, Jehovan todistajien liike on todella suorituskeskeinen. Tietenkään edes Jehovan todistajat eivät ole homogeeninen ryhmä, vaan joukossa on sekä liikkeeseen kaikin puolin tyytyväisiä jäseniä että mahdollisimman paljon taustalla pysyviä.

"Todistajuus ei ole tapakristillisyyttä. Se on osallistumista ja suorittamista, jota ei milloinkaan voi tehdä niin paljon, ettei sitä voisi tehdä vielä hieman enemmän."   (s. 15)

Valtakunnansalilla pidettäviin kokouksiin pitäisi osallistua aina, eikä harrastusten, opiskelun tai työn pitäisi mennä kokousten edelle. Käännytystyöstä raportoidaan kuukausittain. Jehovan todistajien oppeja ei saa kyseenalaistaa (ainakaan ääneen, mieluiten ei edes omassa päässään). Järjestöllä on oma, heidän oppeihinsa paremmin istuva raamatunkäännös, jota on muokattu tarpeen mukaan.

Jehovan todistajien mukaan aivan pian on tulossa maailmanloppu eli Harmageddon, joka tuhoaa kaiken maallisen ja jättää jälkeensä paratiisin Jehovan todistajien asuttavaksi. Lähestyvän maailmanlopun takia Jehovan todistajien katseita ei ole suunnattu maailmalliseen tulevaisuuteen.

"Tulevaisuuteen ei pidä eikä kannata panostaa. (Nimimerkki Etsin, s. 148)

Pitkiä opintouria ei suositella, kun vähemmälläkin pärjää eikä paratiisissa akateemisia tutkintoja vertailla. Lasten hankkimista kehotetaan harkitsemaan tarkasti, koska lyhyt jäljellä oleva aika olisi parempi käyttää käännyttämistyöhön.

Pääpaino tässä kirjassa on niin kutsutussa karttamisopissa. Viime keväänä Jehovan todistajien virallinen tiedottaja, Veikko Leinonen, on väittänyt, ettei karttamisoppia harjoiteta. Kuitenkin jo tätä kirjaa varten haastateltujen joukosta löytyy lukuisia omakohtaisia ja vierestä todistettuja karttamistapauksia. Aila Ruoho yritti saada kirjaansa varten Leinoselta haastattelua aiheesta, mutta hän kieltäytyi. "Hän ei halunnut selittää karttamisoppia eikä puolustaa todistajien näkemyksiä." (s. 21)

Jehovan todistajat on äärimmäisen sulkeutunut liike. Liikkeen ulkopuolisten eli maailmallisten kanssa tulisi olla tekemisissä mahdollisimman vähän, ellei käännytystyötä oteta lukuun. Koska vain Jehovan todistajat selviävät hengissä Harmageddonista, liikkeestä eronneet allekirjoittavat oman kuolemantuomionsa. Liikkeestä eroaminen ei ole vain hengellinen päätös, sillä liikkeeseen jäävät läheiset voivat katkaista välit täysin. Ruohon haastateltavista löytyy niitä, jotka eivät ole olleet missään tekemisissä perheenjäseniinsä vuosiin tai jopa vuosikymmeniin. Tuollainen totaalinen hylkääminen on ilman muuta kohtuutonta ja henkisesti hirvittävän raskasta.

Aina liikkeestä lähteminen ei ole oma päätös. Jehovan todistajista voidaan erottaa monesta syystä. Syyksi riittää vaikkapa vaaleissa äänestäminen, huumekokeilut, alkoholin väärinkäyttö tai verensiirron hyväksyminen. Nimimerkki Timo erotettiin, koska hän ei suostunut karttamaan liikkeestä eronnutta pikkusiskoaan.

Kuten aiemmin totesin, tiesin karttamiskäytännöstä jollain tasolla jo etukäteen. Sen sijaan en tiennyt, että Jehovan todistajilla on omat oikeuskomiteansa, joissa käsitellään pienten rikkeiden lisäksi myös rikoksia. Oli järkyttävää lukea kokemuksia siitä, miten raiskauksen uhria kohdeltiin!

"[N]aimattomalle yhdyntä on kaikissa muodoissaan synti. Järjestössä uskotaan, että jos nainen on vaarassa tulla raiskatuksi, hän on itse aiheuttanut sen esimerkiksi käytöksellään, pukeutumisellaan tai hakeutumalla huonoon seuraan." (s. 248) 

Käytännössä uhri on todella heikoilla. Todistaakseen raiskauksen (tai lapsen hyväksikäytön) tapahtuneelle pitäisi olla kaksi ulkopuolista todistajaa, mikäli tekijä ei itse tekoaan tunnusta. Asiaa ei todellakaan kehoteta viemään poliisille, vaan oikeuskomitean miehet ottavat asian hoitaakseen. Paitsi että eivät todellakaan hoida, ainakaan ihmismäisellä tavalla.

"Tämä henkinen raiskaus näiden neljän miehen taholta oli vielä paljon pahempi kuin alkuperäinen fyysinen." (Nimimerkitön 17, s. 249)

Suhtautuminen seksiin ja seksuaalisuuteen ylipäätään, väkivaltaan, hyväksikäyttöön ja raiskauksiin on ihan käsittämätön. Ahdasmielistä, vääristynyttä, julmaa ja usein naista alentavaa.

Aikaisemmin olen suhtautunut Jehovan todistajiin harmittomina tapauksina, mutta Vartiotornin varjossa onnistuu valaisemaan niitä normaalisti salassa pidettäviä puolia. Itsenäisen ajattelun kieltävä, äärimmäisen kontrolloiva lahko ei ole harmittomuutta nähnytkään.

"Kirjassaan Hyvä, paha ihminen psykologian tohtori Markku Ojanen – – toteaa, että kun ihminen uskoo olevansa vahvasti hyvän puolella, hän kokee saavansa tehdä muille mitä tahansa. Hyvyyden nimissä tehdään suunnattomasti pahaa. Idealisti, omaa hengellistä aatettaan vaaliva, voi olla häikäilemätön, sillä hän ei useinkaan tunne sääliä toisinajattelevia kohtaan. Ojasen mukaan hengellisyydessä pahuus tulee mukaan siinä vaiheessa, kun muita ihmisiä halutaan väkisin kuljettaa paratiisiin." (s. 408)

Kuten yllä olevasta kuvasta näkyy, tässä kirjassa oli erittäin runsaasti (minun mielestäni) huomionarvoisia kohtia. Tähän bloggaukseen sentään kokosin vain muutamia asioita, ettei menisi koko kirjan referoimiseksi. Vartiotornin varjossa on aiheellista luettavaa sekä liikkeestä eronneille, että siihen liittymistä harkitseville. Samoin siitä on varmasti paljon apua niille, jotka ovat jollakin tavalla lähellä liikettä. Kaikille muille suosittelen tätä noin niin kuin yleistiedon kannalta.

PS: Mikäli blogitekstissä on asiavirheitä, ne ovat ihan omiani.

Usko, toivo ja raskaus

Aila Ruoho & Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus

Atena 2014, 392s.

Usko, toivo ja raskaus on kahden lestadiolaistaustaisen naisen tekemien haastattelujen perusteella koottu kuvaus lestadiolaisesta perhe-elämästä. Haastateltavia on ollut 30, mikä on määränä sen verran pieni, ettei näiden haastatteluvastausten perusteella voi kovin laajoja yleistyksiä lestadiolaisperheistä voi tehdä. Kokoamastaan materiaalista Ruoho ja Ilola ovat kuitenkin koonneet kirjan, jossa käsitellään etenkin ehkäisykieltoa, lapsuutta ja vanhemmuutta suurperheissä sekä äitien uupumusta. Kirjassa on hyvin runsaasti suoria lainauksia haastateltujen kirjeistä, mikä ainakin minusta oli oikea ratkaisu. Mitään rajuja yleistyksiä ei tehty, vaan annettiin ääni näille muutamalle kymmenelle yksilölle.

Kerroin Taivaslaulusta blogatessani kasvaneeni paikkakunnalla, jolla vanhoillislestadiolaisuus on voimissaan. Tällä taustalla osa kirjan sisällöstä tuntuikin lähes väärältä: etenkin teinivuosina lestadiolaisia ei välttämättä muista nuorista erottanut, vaan tytöillä oli meikkiä ja hiukset laitettuina siinä missä muillakin. Samoin viikonloppuisin humalassa heiluivat myös lestadiolaiset ja tupakka kärysi samalla lailla kuin ei-uskovilla. Se, että uskonto kieltää vaikkapa sen alkoholin, ei tietenkään tarkoita etteikö sitä käytettäisi - joskus jopa ongelmaksi asti.

Vuosien varrella olen kuullut vaikka mitä "tositarinoita" lestadiolaisista, mutta olen suhtautunut niihin varsin skeptisesti. Ikävä kyllä Usko, toivo ja raskaus avasivat silmiäni sen verran, että näillä jutuilla voikin olla vankka totuuspohja.

Usko, toivo ja raskaus -kirjan ongelmaksi koin haastateltujen vähäisen määrän ja sen, ettei haastateltujen maantieteellistä jakaumaa kerrottu. Eräs haastatelluista totesi, että esimerkiksi ehkäisykieltoon suhtaudutaan Etelä-Suomessa huomattavasti sallivammin kuin pohjoisessa, missä jotkut uskovat etelän pienempien perheiden johtuvan ilmansaasteista. Uskon siis, että kyselyyn vastanneiden asuin- ja kasvupaikkakunnalla on ollut merkitystä asenteita kartoitettaessa. Samoin vastaajien ikä olisi ollut hyvä ottaa huomioon yhteenvetoja tehdessä. Ymmärsin, että osa vastaajista oli syntynyt jo 50-luvulla ja osa muutamaa vuosikymmentä myöhemmin. Tämä olisi pitänyt mielestäni huomioida paremmin etenkin fyysisestä kurittamisesta puhuttaessa. Väittäisin, että etenkin 50-60 -luvuilla on lapsia piiskattu ja tukistettu huomattavan paljon myös ei-lestadiolaisissa perheissä, lapsimäärään katsomatta.

Kirjan alkupuolella pohditaan lapsuutta suurperheessä. Väistämättä 10+ lapsisessa perheessä vanhimmat lapset kokevat lapsuuden täysin erilailla kuin nuorimmaiset. Samoin ne "keskivaiheen" lapset elävät aivan erilaisen lapsuuden, kuin ääripäihin syntyneet. Lestadiolaisuus on hyvin patriarkaalinen lahko. Useimmat isät keskittyvät palkkatyöhön ja ns. miesten töihin kotona, äidit taas ovat yksin vastuussa kaikesta lapsiin liittyvistä asioista ja perinteisistä naisten töistä. Jo lapsille saatetaan opettaa sama asenne ja saman perheen pojat saattavat päästä käsittämättömän helpolla tyttöihin verrattuna. Onneksi toisenkinlaisia perheitä on.

Ehkäisyoppi on kirjan keskeisimpiä aiheita. Kun lestadiolaisuudessa saarnataan ehkäisyn olevan syntiä ja ehdottomasti kiellettyä, eivät nuoretkaan välttämättä edes ymmärrä ehkäisyn olemassaoloa. Samoin ehkäisyn määritelmä on laaja: lasketaanko ehkäisyksi pitkä imettäminen? Edes syvän uupumuksen hetkellä monet naiset eivät suostu ottamaan vastaan lääkärin tai terveydenhoitajan tarjoamaa ehkäisyä.

Karuinta on se, että edelleen lestadiolaisuudessa annetaan ymmärtää, ettei mies muka pärjää ilman seksiä (eikä naisella oikeastaan ole mitään vastaavia tarpeita olemassakaan). Naisen tehtävä on olla miehen käytettävissä aina, riippumatta siitä haluttaako ollenkaan tai kuinka lyhyt aika on vaikkapa viimeisimmästä synnytyksestä. Tällainen asenne on loukkaavaa molempia sukupuolia kohtaan, mutta asettaa naisen ihan järkyttävän avuttomaan asemaan.

Toivon koko sydämestäni, että asenteet liikkeen sisällä alkaisivat vähitellen muuttua armollisemmiksi kaikille jäsenille. Ehkä jotain muutosta on jo tapahtunutkin? Lapsellani on monia lestadiolaisia kavereita ja tv-kielloista huolimatta heidän kodeistaan löytyy tietokoneet, tabletit, videotykit ja pelikonsolit. Jos kerran tietokoneella saa katsoa lastenohjelmia, niin onko se tv-kieltokaan enää niin jyrkkä?

Jos jotakin jäin tältä kirjalta kaipaamaan, niin niitä positiivisia kokemuksia suurperheistä. Minulla on läheinen ystävä, joka on vanhoillislestadiolainen. Hänen lapsuudenperheessään oli yli kymmenen lasta ja ystävällä itselläänkin jo yli viisi lasta. Ystäväni on avoimesti kertonut ison perheen tuomista haasteista ja ajoittaisesta väsymyksestäkin, mutta paljon enemmän saan jakaa hänen kanssaan onnellisia ajatuksia. Ehkä ystäväni edustaa vähemmistöä, mutta tämänkin näkökulman olisin halunnut kirjasta löytää.