Naisia autismin kirjolla

Clara Törnvall: Naisia autismin kirjolla
Atena 2023, 197s.
Suom. Christine Thorel

 

Sain ystävänpäivänä ADHD-diagnoosin, yli 43-vuotiaana. Tiedän, ettei ADHD kuulu autismin kirjoon, mutta tunnistan itsestäni valtavan paljon tässäkin kirjassa mainittuja autisteille tyypillisiä piirteitä. Erilaiset taustaäänet voivat häiritä minua kohtuuttoman paljon, stimmailen lähes koko ajan ja saatan innostua jostakin asiasta tai tekemisestä todella paljon. Haastavinta on kuitenkin se, kuinka paljon välillä joutuu pinnistellä peittääkseen sen, kuinka hankalia jotkut sosiaaliset tai arkiset tilanteet voivat olla.

Clara Törnvall kirjoittaa naisten autismista monipuolisesti. Kirjan aikana hän hakeutuu tutkimuksiin ja saa lopulta autismidiagnoosin. Omien kokemustensa rinnalla Törnvall kuljettaa autismitutkimusten historiaa ja varsinkin sen ongelmakohtia. Autismi, kuten masennuskin mielletään herkästi tietynlaiseksi, jolloin poikkeavat ilmenemismuodot sivuutetaan. Eivät läheskään kaikki autistit ole sisäänpäinkääntyneitä neroja, aivan kuten kaikki masentuneetkaan eivät makaa ympäri vuorokauden sängyssä täysin toimintakyvyttöminä.

Autismi on vahvasti periytyvää, mutta sen aiheuttajaa ei tunneta. Siinä missä Down syndrooman aiheuttaa ylimääräinen kromosomi, autististen henkilöiden dna ei poikkea "normaalista". Oli kiinnostavaa lukea siitä, kuinka erään tutkimuksen mukaan autistiset henkilöt osaavat toimia keskenään, mutta ongelmia alkaa ilmetä siinä vaiheessa, kun tutkimusryhmässä sekoittuvat autistiset ja neurotyypilliset. 

Törnvall nostaa useasti esiin sen, että autismeilta vaaditaan sopeutumista neurotyypillisten toimintatapoihin ja rakenteisiin, vaikka samaa sopeutumista ei odoteta neurotyypillisiltä suhteessa autistisiin. Ristiriitaista.

Naisia autismin kirjolla on puhutteleva teos. Erityisesti mieleen jäi kohta, jossa kerrotaan siitä, kuinka vanhempien huolta lapsen mahdollisesta autismista ei oteta todesta, jos lapsi suoriutuu koulusta. Lapsi sinnittelee koulupäivät ja romahtaa kotona, mutta koska se ei näy koulussa, apu viivästyy tai jää kokonaan saamatta.

Kesyttömät

Kaisa Pulakka: Kesyttömät
Eläinjumalia, hirviöitä ja ihmisen parhaita ystäviä
Atena 2023, 221s.

 

Lueskelin Kaisa Pulakan hienoa tietokirjaa Kesyttömät hitaasti nautiskellen. Kirjassaan Pulakka kertoo 19 eläimestä, niihin liittyvistä tarinoista, uskomuksista ja kulttuurien eroista näitä eläimiä kohtaan. Kuvitusta olisin toivonut enemmän, mutta toisaalta yksi näyttävä kuva kustakin eläimestä toimii sekin ihan hyvin.

Kesyttömät olisi aivan mahtava lukupiirikirja! Varmaan liki jokaiselta löytyy omakohtaisia tarinoita eläimistä ja jonkinlaisia käsityksiä eri lajeista on niilläkin, jotka eivät ole eläinten kanssa olleet tekemisissä. Olen kasvanut maatilalla ja eri aikoina pihapiirissämme asui erinäinen määrä lehmiä, lampaita, kanoja, fasaaneja, kaneja, kissoja, koiria ja yksittäisiä sikoja. Lehmät ovat minusta kauniita ja keskimmäisen lapsen silmäripsiä olenkin kehunut lehmän ripsiksi. Kissat näen viehättävän itsenäisinä ja mikäli kuopus ei olisi niin tolkuttoman allerginen, haluaisin hankkia meille oman kissan. Lampaiden kanssa pärjäsin hyvin, kunhan muisti olla kääntämättä selkäänsä pässille liian pitkäksi aikaa - se nimittäin puski mielellään. Pullokaritsat kesyyntyivät melkein riesaksi asti. Ne olivat todella nokkelia karkailemaan aitauksesta ja juoksemaan perään. Kotipiirin eläimistä pääsääntöisesti tykkäsin. Sonneja pelkäsin, samoin päälle hyökkivää kukkoa.

Sutta en ole koskaan nähnyt luonnossa, mutta vuosi pari sitten niitä liikkui kotikodin nurkilla pelottavan paljon. Lapsena jäi kerran Pikku kakkonen kesken, kun isä lähti näyttämään minulle ja isosiskolle karhun jälkeä. Ajettiin jollekin melko läheiselle pellolle ja iltahämärissä tiirailtiin isoa jalanjälkeä. Karhu oli siinä vaiheessa jo ties miten kaukana, mutta minä pelkäsin niin paljon, että juoksin saman tien takaisin autoon ja käperryin takapenkin eteen lattialle piiloon. 

Mutta se minusta ja minun eläinsuhteistani.
Pulakan kirja on hillitystä sivumäärästään huolimatta melkoinen runsaudensarvi. Ensinnäkin "eläinvalikoima" on kiinnostava. Pulakka käsittelee kissoja ja koiria, lehmiä, lampaita ja hevosia, käärmeitä ja korppeja, mehiläisiä ja hämähäkkejä sekä lukuisia muita. Monipuolinen käsittelytapa antaa ainakin tällaiselle korkeintaan keskiverron yleistiedon omaavalle paljon ajateltavaa ja uutta tietoa. En tienny, että karhut osaavat viheltää! Sen haluaisin kuulla. Sopivalta etäisyydeltä.

Rottien kohdalla Pulakka pohtii sitä, millainen yhteys noitavainoilla ja niitä seuranneella kissavihalla (etenkin mustat kissat kun yhdistettiin noituuteen) oli rottien määrän lisääntymiseen ja mustan surman leviämiseen euroopassa. Kiinnostava näkökulma tämäkin.

Pulakan tekstiä on miellyttävä lukea. Tietoa on paljon, mutta faktaähkyä ei synny, kun asiat ilmaistaan näin jouhevasti.

Luonasi ikuisesti

Erika Vik: Luonasi ikuisesti
Atena 2023, 488s.

 

Erika Vik hypähtää uudella Luonasi ikuisesti -teoksellaan fantasiasta reaalimaailmaan. Ei nyt ihan arkisista arkisimpiin koti-työ-prisma -ympyröihin, mutta onhan se musiikkimaailma joillekin arkista. Tai ainakin arkisehkoa. 

Janne Kallamaan musiikkiura ei ole parhaalla mahdollisella tolalla. Kaukana 90-luvulla ovat ne ajat, jolloin kaikki tunsivat Kallamaan nimeltä - taiteilijanimeltä. Nyt Kallamaa vääntää puoliväkisin biisejä sekä itselleen että muille artisteille, mutta viimein levy-yhtiö ilmoittaa lopettavansa yhteistyön. Pian tämän ilmoituksen jälkeen levy-yhtiön pomo löydetään kuolleena. Sattumaako?

Urakriiseilyn lisäksi Kallamaa huomaa ajautuneensa parisuhteeseen, jossa ei oikeasti haluaisi olla. Noora järjestää pakonomaisesti aivan kaiken sievästi järjestykseen, josta Kallamaa ei enää löydä tarvitsemaansa. Kallamaa alkaa saada häiritseviä viestejä oletetulta faniltaan ja kohta onkin vähän kaikki asiat solmussa.

Tässä kirjassa on ihan loistava imu! En tainnut kovin montaa taukoa pitää, kun halusin saada selville, mitä ihmettä nyt oikeasti on meneillään ja miksi. Ja vaikka kuinka ounastelin sitä ja tätä, en tainnut arvata ensimmäistäkään juttua oikein.

Onnistunut genren haltuunotto Vikiltä siis.

Ihon alla

Soili Pohjalainen: Ihon alla
Atena 2022, 298s.

 

Soili Pohjalaisen omiin kokemuksiin perustuva romaani Ihon alla käsittelee rankkaa aihetta: lapsen masennusta ja viiltelyä. Viiltely käy vanhemmille ilmi koulun uintipäivää edeltävänä päivänä. Aino näyttää verinaarmuiset käsivartensä äidilleen ja kysyy, miten hän voi mennä uimaan, kun kädet näyttävät tältä. 

Pohjalainen käsittelee aihetta aiemmista kirjoista tutulla tyylillään realistisesti ja rankalla huumorilla. Pari kertaa hörähdin nauramaan ääneen, vaikka mistään huumorikirjasta ei todellakaan ole kyse. Ainon masennus, sen aaltoileva olemassaolo on kuvattu erittäin vahvasti. Samoin vanhempien tuntemukset ensijärkytyksestä kiihkeään avun hakemiseen ja ajoittaiseen voimattomuuden tunteeseen, kun mikään ei tunnu auttavan. Perhe on tekemisissä lukuisten terveydenhuollon työntekijän kanssa, eri psykologien, lastensuojelun ja vaikka kenen. Joukkoon mahtuu ihania, rohkaisevia ammattilaisia ja sitten niitä, joiden hakeutumista alalle ja empatian ja/tai sosiaalisten taitojen puutetta ei voi kuin ihmetellä.

Pidin tästä kirjasta paljon. Se on kirjallisesti vaivatonta luettavaa ja aihe sellainen, josta ei ainakaan liikaa ole kirjoitettu.

Kurittomat - Jumalattaria, nykynaisia ja muita kauheita akkoja

Kaisa Pulakka: Kurittomat
Jumalattaria, nykynaisia ja muita kauheita akkoja
Atena 2021, 193s.
Kuvitus: Pauliina Mäkelä

 

Kurittomat perustuu Kaisa Pulakan samannimiseen radiosarjaan ja kuulemani mukaan kirja vastaa pitkälti radiossa kuultua. Minulle kirja oli kuitenkin kokonaan tuore tuttavuus ja vieläpä riemastuttava sellainen.

Pulakka esittelee kirjassaan lukuisia naishahmoja eri mytologioista. Huomiota saa laaja joukko naisia neitsyt Mariasta Ihmenaiseen, Aatamin ensimmäisestä vaimosta Lilithistä Kleopatraan, Lemminkäisen äidistä Kirkeen. Ja anopitkin saavat huomiota!

Naisia, heidän asemaansa ja suhtautumista heihin, käsitellään tarkkakatseisesti, huumorilla ja lämmöllä. Pulakka osaa huomioida kontekstit ja peilata henkilöitä/asioita/tilanteita/tulkintoja nykypäivään. 

Upeasti kuvitettu teos on erittäin mielenkiintoinen ja antoisa kokonaisuus. Olisin mielelläni lukenut tätä lajia enemmänkin.

Rakkauden ja tulehduksen oireita

Sari Pöyliö: Rakkauden ja tulehduksen oireita
Atena 2021, 6 h 14 min
Lukija: Anna-Riikka Rajanen

 

Sari Pöyliön Rakkauden ja tulehduksen oireita päätyi lukulistalleni ihan höpsöistä syistä. Eniten siksi, että kirjalla on harvinaisen mainio nimi. Hekottelin hyvän aikaa rakkauden ja tulehduksen oireita miettiessäni, sillä ihan hyvinhän ne voivat tuntua tai ulkopuolisen silmiin näyttää melko samanlaisilta. Toinen ratkaiseva tekijä oli kirjan kansikuva, jonka värikkyys viehätti ja houkutteli ensinäkemältä.

Anni on noin kymmenen, kun äiti kuolee. Jäljelle jäävät isä, Anni ja isoveli Isko. On opeteltava elämään uudenlaisena perheenä, tutustuttava toisiinsa uudelleen ja etsittävä itselleen uusi paikka tässä uudessä kokonaisuudessa. 

Maltillisen mittainen kirja kattaa noin viisi vuosikymmentä perheen poukkoilevasta elämästä. Aika kuluu ja ihmiset ja tilanteet muuttuvat. Pöyliö kirjoittaa vinkeällä tavalla, joka pitää lukijan hyvällä tavalla varuillaan: milloin tahansa tämä aika herttainenkin tilanne saattaa kääntyä absurdiksi tai järkyttäväksi, tai surullinen hetki hillittömän hauskaksi. Nautin etenkin kirjan dialogeista, joissa lakonisen toteavan juttelun sekaan pelmahtaa äkisti ties mitä odottamatonta.

Kuuntelin tämän äänikirjana, jonka lukija Anna-Riikka Rajanen tekee erittäin hyvää työtä antaessaan perheelle äänen.

Vaimoni ja muita henkilökohtaisia asioita

 

Elina Viinamäki: Vaimoni
ja muita henkilökohtaisia asioita
Atena 2021, 173s.

 

Vaimoni ja muita henkilökohtaisia asioita vetosi minuun jo nimellään. Teos on Elina Viinamäen esikoinen, mainio novellikokoelma mitä eriskummallisimmista ihmisistä. Tai no, oikeastaan novellien ihmiset ovat läpikotaisin tavallisia, vaikka heidän erikoispiirteensä ovatkin ehkä hieman korostuneita.

Olen kärsinyt jonkinasteisesta lukujumista tai lukemisen takkuilusta ja siksi tämänkin pienen kirjan lukemiseen meni tosi kauan aikaa. Harmittaakin, etten enää muista kovin hyvin alkupään novellien sisältöä.

Viinamäki on taitava luomaan tunnelmaa niin että sinänsä harmitonkin asia pääsee paisumaan älyttömiin mittasuhteisiin. Joissakin novelleissa taas se aluksi harmiton asia alkaa kasvaa ja muuttuu äärimmäisen ahdistavaksi ja painostavaksi. Esimerkiksi novellissa Kauppias alakerran uuden pikkukaupan kauppias vaikuttaa alkuun ihastuttavan lämpimältä ja huolehtivaiselta, mutta jossain kohtaa kauppiaan toiminta onkin jo jotain aivan muuta. 

Ehkä ahdistavin novelli oli kuitenkin Päätös, jossa nainen saa diagnoosin vakavasta, kuolemaan johtavasta sairaudesta. Sen enempää novellista ei etukäteen tarvitsekaan tietää, mutta olipa kammottava!

Vaikka Viinamäen novellit olivat oikeastaan aika synkkiä, silti näissä on myös huumoria. Kieroa, mustaa ja melkein tylyäkin, mutta osuvaa ja taitavaa huumoria yhtä kaikki.

Katkenneita lankoja

 

Anssi Vieruaho & Karoliina Korhonen (toim.):
Katkenneita lankoja
tarinoita loppuunpalamisesta
Atena 2020, 128s.

" "Suomalaiset uupuvat jo 30-vuotiaina"

Tuo lause eräässä uutisartikkelissa nostatti kulmakarvoja muutama vuosi sitten. Miten niin jo? Onko meidän tarkoituskin uupua, mutta uupujat tekevät senkin liian tehokkaasti ja nopeasti. Olin itse juuri toipumassa työuupumuksesta ja mietin, että vaikka aihe puhuttaa paljon, haluaisin myös itse jotenkin osallistua tähän keskusteluun."

Näin Karoliina Korhonen, toinen Katkenneita lankoja -sarjakuva-albumin toimittajista, kirjoittaa alkusanoissa tämän projektin alkusykäyksestä. Osa kirjan yhdeksästä tarinasta perustuu tekijöiden omakohtaisiin kokemuksiin, osa taas on muiden läpikäymiä kokemuksia. 

Albumin jokaisella tarinalla on siis eri tekijä, mikä korostaa onnistuneesti uupumuksen moninaisuutta. Tarinat ovat keskenään erilaisia, mutta tietysti niistä löytyy yhteneväisyyksiäkin. Uupumusta voi olla hyvin vaikeaa tunnistaa alkuvaiheessa ja uupumuksen jyllätessä täydellä teholla avun hakeminen saattaa tuntua entistä raskaammalta. 

Sarjakuvien lukeminen on teknisesti nopeaa ja kevyttä, mutta nämä tarinat eivät todellakaan ole helpoimmasta päästä. Minua kosketti erityisesti Emmi Niemisen sarjakuva Haastattelu 16-vuotiaan minäni kanssa. Niemisen hento mutta varma kynänjälki yhdistettynä haaleaan väritykseen toimii upean koskettavasti.

Kirjan tuotoista lahjoitetaan 75% mielenterveystyöhön.

Avoimesti parisuhteista

Parisuhteiden moninaisuudesta ei ole aiemmin ilmestynyt kotimaista tietokirjaa, mutta tänä vuonna sellaisia on ilmestynyt kaksin kappalein. Ensin ilmestyi Paula Tiessalon ja Aune Karhumäen Parisuhdepäivitys ja nyt syksyllä Mirja Hämäläisen Avoimet suhteet. Aiheena parisuhteiden monimuoitoisuus on kiinnostava, joten luin molemmat teokset. 

Tässä bloggauksessa esittelen ensin lyhyesti kummankin kirjan ja kirjoitan sitten molemmista yhdessä. Näin toivottavasti vältyn liialta asioiden toistamiselta.

Paula Tiessalo & Aune Karhumäki:
Parisuhdepäivitys
Atena 2020, 219s.

Tiessalon ja Karhumäen Parisuhdepäivitys on napakka ja helposti lähestyttävä teos. Tekijät ovat tutustuneet laajaan lähdemateriaaliin sekä kartoittaneet kokemuksia erilaisista suhteista netissä toteutetulla kyselyllä sekä kasvokkain tehdyillä haastatteluilla.

Kirjassa käydään läpi muun muassa parisuhteiden historiaa, suhtemuotojen moninaisuutta, seksuaalisuutta ja suhdemuodon vaikutusta yhteiskunnallisiin seikkoihin. Avoimia suhteita tai monisuhteisuutta ei esitellä täydellisinä, vaan kirjassa on oma lukunsa monogamiasta poikkeavien suhdemuotojen haasteille. Kaikille eivät sovi samat säännöt, ei monogamiassa eikä missään muussakaan suhdemuodossa. Jokaisella on oikeus pitää kiinni omista rajoistaan ja tarvittaessa muuttaa niitä oman hyvinvoinnin säilyttämiseksi.

Teksti on melko selkeästi jaettu siten, että haastattelut ja kyselyvastaukset ovat erillään varsinaisesta tietotekstistä. Tämä on sinänsä toimiva ratkaisu, joka kuitenkin teki lukemisesta aaltoilevaa.

Mirja Hämäläinen: Avoimet suhteet
Kosmos 2020, 327s.

Mirja Hämäläisen Avoimet suhteet on mielestäni Parisuhdepäivitystä teoriapitoisempi teos. Hämäläinenkin on tehnyt kirjaansa varten haastatteluja, mutta ne ovat kuitenkin "vain" syventämässä ja elävöittämässä muuta tekstiä, eivätkä siis pääroolissa. 

Myös tässä kirjassa käsitellään parisuhteiden ja erilaisten suhdemuotojen historiaa, mutta Hämäläinen käy asioita läpi perinpohjaisemmin ja laajemmin taustoittaen. Esimerkiksi monogamialle on jo kirjan alussa varattu oma päälukunsa, jotta lukija hahmottaisi paremmin kuinka useimmat meistä pitävät monogamiaa oletusarvona. 

Hämäläisen kirjasta löytyy havainnollistava taulukko, jonka avulla on ehkä helpompi pysyä kärryillä siitä, miten erilaiset asiat missäkin suhdemuodossa yleensä nähdään tai koetaan. Esimerkiksi miten missäkin suhdemuodossa suhtaudutaan seksisuhteeseen tai emotionaaliseen suhteeseen useamman ihmisen kanssa tai miten pysyvänä suhdetta pidetään.

--------------------------

Kummassakin kirjassa muistutetaan siitä, ettei avoin suhde ole sama asia kuin pettäminen. Toki avoimessakin suhteessa voi kokea tulevansa petetyksi, jos yhdessä sovituista rajoista tai säännöistä ei ole pidetty kiinni. Kommunikoinnin tärkeyttä ei siis voikaan korostaa liiaksi: avoin ja selkeä kommunikointi on ensiarvoisen tärkeää. Tämä tosin pätee, oli suhdemuoto mikä tahansa.

Molemmissa kirjoissa avoimista suhteista ja monisuhteista puhutaan kautta linjan positiivisessa valossa ja rohkaistaan tekemään omaan suhteeseen / omiin suhteisiin muutoksia hyvien asioiden maksimoimiseksi. Mitään painostusta monogamiasta luopumiseen ei kumpikaan kirja kuitenkaan harrasta. Hämäläisen kirjassa muistutetaan siitäkin, että avoimesta suhteesta voi palata monogaamiseen suhteeseen, mikäli se tuntuu parhaalta. Itselle sopiva (pari)suhdemuoto saattaa muuttua ajan myötä siinä missä oma seksuaalisuuskin.

On myös tärkeää pitää mielessä avoimien suhteiden ja monisuhteiden eettinen puoli. Hämäläisen kirjassa käsitellään esimerkinomaisesti yksisarvisen metsästystä eli tilannetta, joissa pariskunta etsii suhteeseen kolmatta osapuolta. Näissä tilanteissa pariskunta on saattanut määritellä etukäteen kolmannen osapuolen roolin ja rajat etukäteen. Eettinen kolmiosuhde muotoutuu yhteisymmärryksessä, jokaista osapuolta kuunnellen ja jokaisen tunteita kunnioittaen.

Pidin molemmista kirjoista ja uskon oppineeni jotain uuttakin. Vaikka omaa parisuhdetta ei kokisi tarpeelliseksi avata muille, tekee hyvää hieman ravistella käsitystä parisuhteistakin. Parisuhdepäivitys on kätevä yleisopas avoimiin suhteisiin ja monisuhteisiin, Avoimet suhteet taas tarjoaa astetta syvemmän katsauksen aiheista kiinnostuneille.

Hyvät aikeet

 

Mari Manninen: Hyvät aikeet
Miksi autamme ja mitä siitä seuraa?
Atena 2020, 227s.

Äkkiseltään on helppo kuvitella, että auttaminen on aina hyvä asia. Mutta edes auttamisesta ei seuraa väistämättä tai pelkästään hyvää. Myös auttamisen motiiveja kannattaa pysähtyä pohtimaan. Toimittaja Mari Manninen kirjoittaa vetävästi auttamisen monista muodoista ja auttamiseen liittyvistä haasteista. Miksi romanikerjäläisen näkeminenkin saattaa ärsyttää enemmän kuin herättää autaamisenhalua - ja miksi on yksiselitteisen väärin edes puhua romanikerjäläisistä?

Hyvät aikeet käsittelee paitsi auttamisen motiiveja, myös auttamisen kulttuurisia eroja. Beninissä pyydetään apua ja avustuksia ja myöskin odotetaan hyväosaisemman auttavan. Kiinassa hyödynnetään verkostoja varsin auliisti, mutta pidetään myös tarkasti muistissa ketä on autettu, jotta "auttamistilit" voidaan myöhemmin tasata. Toiset tekevät hyväntekeväisyystyötä pelastaakseen Viipurin koirat, toiset tekevät hyväntekeväisyysmatkoja orpokoteihin.

Missä kohtaa auttaminen muuttuu ongelmaksi? Ihannetapauksessa ei tietenkään missään vaiheessa. Manninen avaa kuitenkin esimerkiksi ns. orpokotiturismia. Orpokotejakin toki voi auttaa, mutta auttajan olisi hyvä tehdä taustatyönsä huolella. Esimerkiksi jos orpokoti antaa ilman taustatutkimusta avustajan ulkoilla lasten kanssa, pitäisi hälytyskellojen soida. Ylipäätään jatkuvasti vaihtuvat aikuiset voivat olla lapsille enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Puhumattakaan siitä, että osa orpokodin lapsista ei ole orpoja laisinkaan.

Mannisen kirjoitustyyli on erittäin lukijaystävällistä. Hän pistää itsensä peliin, mikä tekee tekstistä ikään kuin helpommin nieltävää. Mikäli kirjoittaja keskittyisi kertomaan epäkohdista ja auttamisen oikeista tavoista, olisi lopputulos helposti paasaava. 

Hyvät aikeet on koukuttavaa luettavaa, joka pistää ajattelemaan. Toivottavasti myös toimimaan.

 

 

Laiton lapsi

 

Trevor Noah: Laiton lapsi
Atena 2020, 358s.
Suom. Jaana Iso-Markku

Katson hyvin vähän televisiota ja ilmeisesti seuraan viihdemaailman uutisiakin lähinnä silmät kiinni, sillä Trevor Noah ei ollut minulle entuudestaan tuttu nimi. Hänen muistelmateoksensa Laiton lapsi alkoi kuitenkin kiinnostaa heti kun siitä kuulin.

Noah syntyi Etelä-Afrikassa vuonna 1984. Hänen äitinsä on musta ja isänsä valkoinen, minkä ei pitäisi olla iso juttu, mutta tuolloin ja tuolla todellakin oli sitä. Etelä-Afrikan laki kielsi eri rotuisten ihmisten välisen seksin, joten lisääntyminen se vasta epätoivottua olikin. Noah kirjoittaa sulavasti ja ihmeen kevyestikin kasvuvuosistaan haastavissa oloissa. Noah oli äitiään huomattavasti vaaleaihoisempi, eivätkä he näin ollen voineet näyttäytyä julkisilla paikoilla kahdestaan. Isää ei saanut kutsua isäksi muiden kuullen. Myöhemmin Noahille tuotti haasteita löytää oma paikkansa koulun eri porukoiden keskellä, sillä värilliseksi luokiteltavasta ulkonäöstään huolimatta hän identifioi itsensä mustaksi.

Trevor Noahin lapsuus on ollut monin tavoin erikoinen, erityinen ja täynnä erilaisia haasteita. Helpolla ei ole päässyt hänen äitinsäkään, Patricia Nombuyiselo Noah, joka onkin kirjassa näyttävästi esillä - ja ihan aiheesta. Patricia Noah ei tyytynyt elämään odotusten ja määräysten mukaan, vaan hän otti jo nuorena elämänsä omiin käsiinsä. 

Tätä kirjaa lukiessa piti monta kertaa pysähtyä ajattelemaan sitä, ettei kirjan tapahtumista oli kulunut kovin pitkää aikaa. On hämmentävää tajuta, ettei apartheid ole erityisen vanha juttu vaan minuakin nuoremmat ovat joutuneet elämään niiden typerien sääntöjen keskellä.

Laiton lapsi on vetävästi kirjoitettu ja taidolla suomennettu teos, joka imaisee lukijan helposti maailmaansa. Vaikka kirjassa kuvataan paljon ankeita ja kauheita asioita, Noahin kertojanääni on humoristinen. Kaikesta ei hänkään väännä vitsiä, joten huumori ei lipsahta mauttomuuden puolelle.

Kirjasta on jo tekeillä elokuva, jota jään mielenkiinnolla odottamaan.

Historian jännät naiset

 

Maria Pettersson: Historian jännät naiset
Merirosvoja, meedioita, varkaita ja vakoojaprinsessoja
Atena 2020, 502s.

Maria Petterssonin kirjoittama Historian jännät naiset on sellainen kirja, jota olisi mahtavaa lukea vaikka lukupiirikirjana. Pettersson esittelee kirjassaan runsaan joukon mielenkiintoisia naisia, joista suurin osa on todennäköisesti lukijalle ihan uusia tuttavuuksia. Nämä naiset ovat kukin tahollaan eläneet jollakin tavalla erityisen elämän (kuten toki kaikki meistä, mutta ei nyt mennä siihen ollenkaan), vaikkei heistä monia historiantunneilla mainitakaan.

Lueskelin tätä kirjaa säästeliäästi. Tai oikeastaan yritin tehdä niin, mutta nämä lyhyet kertomukset ovat niin mukaansatempaavia, että aika monta tarinaa tuli luettua yhdellä kertaa. Kirjan naiset on jaettu seitsemään kategoriaan. Aluksi on luvassa tiedenaisia, sitten hallitsijoita, taiteilijoita ja urheilijoita, aktivisteja ja toisinajattelijoita, rikollisia ja virkavallan edustajia, sotilaita ja vakoojia sekä lopuksi tutkimusmatkailijoita ja seikkailijattaria. 

Minä nautin eniten viimeisestä osiosta, sillä nämä seikkailevat ja tiedonjanoiset naiset olivat kerta kaikkiaan niin omaa luokkaansa. Etenkin ihastelin Alexandra David-Néeliä, joka ei antanut avioitumisen hidastaa tutkimusmatkailuaan. Aviomies kustansi mukisematta David-Néelille reissun, jolta vaimo lupasi palata vuodessa tai korkeintaan 19 kuukaudessa. Ja kyllähän vaimo tuli takaisin kotiin, joskaan ei kovin pitkäksi aikaa, heti 14 vuotta myöhemmin!

Tämä kirja on sellainen, joka sopii ihan kenelle tahansa. Jos on vaikeuksia keksiä hyvää lahjaideaa kummilapselle, kaverille, anopille tai vaikka itselle, niin tässäpä sopiva kirja pakettiin kääräistäväksi.

Valuvika

Soili Pohjalainen: Valuvika
Atena 2019, 4h 23min.
Lukija: Ella Pyhältö

Maria ja hänen avopuolisonsa ovat yrittäneet lasta jo pitkään. Puolisolla on selkeästi suurempi tarve perustaa perhe, Maria lähinnä epäilee omia kykyjään ja siinä sivussa vähän puolisonkin. Kun Arttu-vaari on kekkuloinut pankissa kalsareissaan ja sana siitä kiirii Itä-Suomesta pääkaupunkiseudulle, usuttaa äiti Mariaa matkustamaan vaaria katsomaan. Ei Maria alunperin aio sinne korpeen lähteä, mutta kas vain, vähän omaksi yllätyksekseenkin Maria sinne kuitenkin päätyy.

Vaari on yksi uppiniskaisuuden perikuva, eikä hän mielestään mitään apuja tarvitse. Vähitellen Arttu ja Maria kuitenkin löytävät jonkinlaisen yhteisen sävelen. Ehkä vähän epävireisen, mutta rakkaan.

Soili Pohjalaisella on mahtava kirjoitustyyli. Rakastin hänen esikoisteostaan, Käyttövehkeitä, ja ihan yhtä lailla hullaannuin Valuvikaankin. Pohjalaisen henkilöhahmoilla on luonnetta ja vaikka läheskään kaikki luonteenpiirteet eivät ole mairittelevia, näitä hahmoja tekisi mieli halata lujaa. He tosin tuskin ilahtuisivat siitä, mutta ei mennä siihen nyt ollenkaan.

Teksti on kaikin puolin luontevaa ja kielenkäyttö riemastuttavan rempseää. Ihan harmitti, kun kuuntelin tätä äänikirjana kävelylenkeillä, kun en voinut kirjoittaa niitä mehukkaimpia juttuja heti muistiin. Muistan nyt enää vain sen, että joku käytti Artusta kuvausta ihmisperse ja se oli kerta kaikkiaan niin osuvasti sanottu, että nauroin ääneen sopivasti jonkun leikkipuiston kohdalla ja luultavasti vaikutin puistossa olijoiden silmissä vähän sekopäiseltä.

Valuvika oli virkistävää ja vähän herkistävääkin luettavaa. Suurimmat lukusuositukset!

Älä mene pois

Ayọ̀bámi Adébáyọ̀: Älä mene pois
(Stay With Me, 2017)
Atena 2018, 300s.
Suom. Heli Naski

Joillakin kirjoilla on lukijaan samanlainen vaikutus kuin iskulla palleaan.

Nigerialaisen Ayọ̀bámi Adébáyọ̀n esikoisromaani Älä mene pois on kylmäävän upea teos. 

Yejide ja Akin ovat olleet naimisissa neljä vuotta, mutta lasta ei näy eikä kuulu. He ovat käyneet tutkimuksissa ja kokeilleet kaikki mahdolliset - ja osan mahdottomista - keinoista, eikä Yejide silti tule raskaaksi. Akinin äiti odottaa lapsenlasta malttamattomammin kuin kukaan ja siksi hän ilmaantuu Yejiden ja Akinin kotiin uuden vaimon kanssa. Hän luottaa siihen, että kun uusi vaimo tulee raskaaksi, myös Yejiden keho ymmärtää viimein kuinka se tapahtuu.

Yhteen kirjaan mahtuu niin paljon tunnetta, että sen päätyttyä tunsin samaa uupumusta kuin hillittömän suruitkukohtauksen jäljiltä. Alussa on kaipuuta ja surua, sitten järkytystä, pettymystä, raivoa ja tyrmistystä. On myös luovuttamista, alistumista, epäuskoa ja lisää surua. Onneakin on, hellyyttä ja rakkautta.

Luin tämän kirjan ulkona, lämpötilan huidellessa ainakin lähellä hellelukemia. Aurinko ja lämpö auttoivat siirtymään 1985-2008 vuosien Nigeriaan, keskelle melkein modernia aikakautta, jossa perinteillä on edelleen luja asemansa.

Älä mene pois ei ole missään vaiheessa ennalta-arvattava. Ainakaan minulle ei ollut. Eläydyin vuorotellen Yejiden ja Akinin kertomaan, ymmärsin molempia ja kävin läpi molempien tunnepaljouden.

Mielettömän hieno ja koskettava kirja. Suosittelen etenkin kuumana (vapaa)päivänä luettavaksi.

Vien sinut kotiin

Ben Kalland: Vien sinut kotiin
Atena 2017, 282s.

Olipa onni, että Ben Kallandin Vien sinut kotiin -kirjasta blogattiin heti sen ilmestyttyä ahkerasti. Ja olipa onni, että ehdin pari juttua lukemaankin, sillä muuten en olisi ehkä osannut hakeutua tämän kirjan pariin.

Markus Douglas on edennyt Jehovan todistajissa varsin korkeaan asemaan ja on asunut käytännössä koko aikuisikänsä Yhdysvalloissa. Kirjan alussa Markus matkustaa Suomeen sisarensa Sofian hautajaisiin. Samana päivänä hän saa kirjeen naiselta, joka väittää olevansa Markuksen tytär.

Vien sinut kotiin hurmaa heti ensi riveillään. Kirjan tunnelma on omaääninen, se soi taiturimaisesti kuin Markuksen Ellen-siskon viulu aikoinaan. Markuksen perhe kuuluu Jehovan todistajiin, joten uskonto vaikuttaa vahvasti kaikkeen. Ongelmat, mikäli niitä tiukoista ohjeista huolimatta pääsee syntymään, pitäisi hoitaa nopeasti yhteisön sisällä. Markuksen kolmas sisko, Carola, on erotettu yhteistöstä, eikä häneen saisi pitää mitään yhteyttä. Markuksen oma elämä on hämmentävää: hän on aktiivinen Jehovan todistaja ja korkeassa asemassa, mutta ei silti vaikuta varsinaisesti uskovan siihen mistä saarnaa.

Kallandin kirjan vahvuus on ehdottomasti sen tunnelmassa ja hienostuneessa, lukijaa hellivässä tyylissä. Musiikin voi lähes kuulla, vaikka ei termistöä ja kirjassa esiintyviä sävellyksiä tuntisikaan. Huikean hieno romaani aiheesta, jota ei tietääkseni ole kaunokirjallisuudessa juurikaan käsitelty.

Olin niin varma meistä

Martina Haag: Olin niin varma meistä
(Det är något som inte stämmer, 2015)
Atena 2017, 212s.
Suom. Riie Heikkilä

Martina Haagin Olin niin varma meistä on tarina avioerosta, jätetyn vaimon näkökulmasta. Kirja on vahvasti omaelämäkerrallinen, sillä kuten kirjan päähenkilön Petran, myös Haagin oma avioliitto päättyi äkillisesti miehen rakastuttua työtoveriinsa. Sen enempää en Haagin yksityiselämästä tiedäkään, mutta jo tämä tieto sai kirjan tuntumaan harvinaisen todelta.

Petra ja Anders ovat olleet yhdessä pitkästi toistakymmentä vuotta. Heillä on kiva koti, kaksi lasta, pari koiraa ja kissa. Anders menestyy tv-työssään ja Petran humoristiset kirjat myyvät hyvin. Petran silmissä kaikki on mallillaan, mutta äkisti Anders alkaa etääntyä. Hän ei ole enää kiinnostunut seksistä, eikä hän tunnu olevan koskaan läsnä. Andersin halu erota tulee Petralle shokkina. Siinä missä Petra haluaisi tehdä kaikkensa, jotta avioliitto ja molemminpuolinen rakkaus saataisiin jälleen kuntoon, Anders on jo irtautunut yhteisestä elämästä ja jatkamassa toiseen suuntaan toisen naisen kanssa.

Haag kuvaa jätetyn ja petetyn naisen tunnemylläkkää erittäin vahvasti. Lasten takia täytyy selvitä arjesta, mutta oikeasti Petra on aivan rikki. Hän tekee vaikka mitä lupauksia mille tahansa korkeimmalle voimalle, kunhan vain Anders palaisi kotiin. Hän pelaa maanisesti Candy Crushia, koska jos hän läpäisee koko pelin, Anders rakastaa häntä sittenkin ja palaa Petran ja lasten luokse.   Lopulta Petra hakeutuu mökkivahdiksi keskelle asumatonta erämaata ja alkaa siellä kirjoittaa tätä kirjaa.

Kirjan vahvuus on ehdottomasti tunnekuvauksissa. Petran hätäännys, paniikki, epäusko, pettymys, kauhu, raivo ja epätoivo - noin muutaman mainitakseni - välittyvät lukijalle vahvoina. Toki kirjassa eroa käsitellään vain Petran näkökulmasta, mitä voi pitää heikkoutena, mutta minusta se on toimiva ratkaisu. Tuskin eron hetkellä, tai edes vuotta myöhemmin, on voimia tai edes halua ymmärtää sitä jättävää osapuolta.

Lyhyesti

Ahndongshik: Lindbergh 4
Sangatsu Manga 2017, 202s.
Suom. Juha Mylläri

Lindbergh-sarjan neljännessä osassa tarina etenee noin sentin. Lentokilpailun loppupuolella Shark hyökkää kuningattaren saattueen kimppuun ja koko homma päättyy sekasortoon. Sharkin joukkoineen on etsittävä uusi lymypaikka, eikä ristiriitatilanteilta vältytä.

Tämäkin osa on täynnä rytinää ja dramaattisia lähikuvia silmistä ja hikipisaroista. Taistelut ovat yhtä kaaosta ja sellaista viivojen paljoutta, että tapahtumat hukkuvat tehosteiden alle. En siis edelleenkään ole toteutukseen järin ihastunut, mutta jatkan sarjan loppuun asti, sillä haluan tietää onko se pohjimmainen idea kuitenkin toimiva.

Ahndongshik: Lindbergh 5
Sangatsu Manga 2017, 192s.
Suom. Juha Mylläri

...ja sama meno jatkuu viidennessä osassa: sekavasti toteutettuja taisteluita, vihjauksia siitä kuinka menneisyydessä on tapahtunut sitä ja tätä merkittävää, hikoilemista ja huudahtelua.

Ahndongshik: Lindbergh 6
Sangatsu Manga 2017, 208s.
Suom. Juha Mylläri

Haluaisin sanoa, että kuudennessa osassa on jo enemmän sisältöä, mutta ei tässä kyllä ole. Edelleen taistellaan ja vaikka aikaa edellisen osan lopusta on kulunut jo muutamia vuosia, hahmot ovat harmillisen kypsymättömiä.

Koen, että sitä varsinaista juonta - ja siten sisältöä - vain vilautellaan kaiken tämän rytinän keskellä. Turhauttavaa.

Manuele Fior: 5000 km per second
Fantagraphies Books 2016, 143s.
Translation: Jamie Richards

Manuele Fiorin 5000 km per second on sykäyksittäin etenevä tarina Luciasta ja Pierosta. Ehkä tämä on rakkaustarina, vaikka ei perinteisiä reittejä kuljekaan. Lukijalle näytetään vain välähdyksiä sieltä täältä ja ne suuret aukot on täytettävä itse, mikäli niin haluaa ylipäätään tehdä.

En hirveästi ihastunut tarinaan, vaikka siinä hetkensä olikin. Kuvitus on kiinnostava ja väritys toteutettu harvinaisen hienosti.

Karoliina Korhonen: Finnish Nightmares 2
Atena 2017, 96s.

Karoliina Korhosen luoma Matti, tuo helposti kiusaantuva ja pienistä asioista ahdistuva suomalaisen perikuva, jatkaa häkeltymisiään uudessa kirjassa.

Luin tämänkin englanniksi ihan siitä syystä, että mielestäni vitsi on hauskempi nimenomaan ikään kuin ulkopuolelta tarkasteltuna.

Tässä kirjasessa Mattia ahdistaa liian äänekäs tai jopa omalle tontille änkeävä mökkinaapuri ja sateinen kesäloma. Niin kiva kuin onkin tavata tuttavia vaikkapa kaupassa, niin se ilahtuneen juttutuokion jälkeinen piilottelu hyllyjen välissä kieltämättä on vähän tuskaista.

Viihdyin tämän kirjan parissa ihan hyvin ne muutamat minuutit, jotka sen lukemiseen kului. Voi kuulostaa oudolta, mutta minusta tässä oli pikkuisen liikaa selittelyä: mitä lyhyempi vitsi, sen paremmat naurut. Tosin voi olla, että näin sään kannalta ankeana kesänä ei hirveästi jaksa nauraa sille, miten jonkun fiktiivisen Matin kesäloma on muka pilalla sateen takia. Että hah hah, kesä on mielen- eikä lämpötila, hohoho!, vaikka oikeasti alkaa jo olla epätoivoinen, kun vielä ei ole ollut ensimmäistäkään hellepäivää.

Jesse Andrews: Me and Earl and the Dying Girl
Listening Library 2015, 6h 9min.
Lukijat: Thomas Mann, RJ Cyler

Jesse Andrewsin nuortenkirja Me and Earl and the Dying Girl päätyi kuunneltavaksi ilman mitään ennakkosuunnittelua. Tarkoitus oli kuunnella jo pitkään kesken ollut äänikirja loppuun, mutta se olikin menossa ja minun piti valita pikaisesti jotakin muuta kuunneltavaa palapelin tekemisen oheen.

Tämä oli oikein mainio tarina teineistä ja siitä kuinka kaksi elokuvia omaksi ilokseen tekevää poikaa ikään kuin ajautuvat tekemään videota akuuttiin leukemiaan kuolevalle tytölle.

Tarinan asetelma on sellainen, että kirjailijalla olisi ollut otollinen tilaisuus ympätä tekstin sekaan opetus jos toinenkin, rakkausjutuista nyt puhumattakaan. Mutta Andrewspa pitääkin homman kutkuttavan realistisena: ei kaikilla kuolemansairailla ole suuria ajatuksia elämästä ja sen ainutlaatuisuudesta, eikä se rakastuminenkaan ole pakollista. Myöskään koko koululle esitetty kotivideokyhäelmä ei välttämättä saa aikaan ponnekkaita, seisaaltaan esitettyjä taputuksia ja tee videon tekijöistä kaikkien kavereita.

Aivan mainio kirja ja loistavat lukijat, joita on enemmän kuin nuo kaksi joiden nimet onnistuin löytämään.

Carrie Brownstein: Hunger Makes Me a Modern Girl
Penguin Audio 2015, 7h 4min
Lukija: Carrie Brownstein

Earlin tarinan sijaan tarkoitukseni oli kuunnella tämä Carrie Brownsteinin Hunger Makes Me a Modern Girl, joka sekin oli aika summassa tehty kirjavalinta. Brownstein ei ollut minulle entuudesta tuttu ja kirjan nimen ja kansikuvan perusteella luulin kyseessä olevan jonkun sortin stand-up -koomikon elämäkerta, jossa sivutaan jollain tapaa nykyajan kauneusihanteita ja laihduttamisjuttuja.

Väärin luultu.

Brownstein on (ilmeisesti ihan tunnetun) Sleater-Kinney -bändin laulaja-kitaristi ja luonnollisesti tämä kirja onkin sellainen elämäkerta/bändihistoriikki. Luulatavasti kirja tarjoaa mielenkiintoista tietoa bändistä vähänkään kiinnostuneille. Näin ummikon näkökulmasta kokonaisuus oli hetkittäin ihan kiinnostava, etenkin Brownsteinin kertoessa lapsuudestaan ja varhaisnuoruudestaan, mutta kyllä tämän kuunteluun käytetty seitsentuntinen tuntui harvinaisen pitkältä.

Käyttövehkeitä

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä
Atena 2016, 208s.

Soili Pohjalaisen esikoisteos, Käyttövehkeitä, on kuulkaa veikeä kirja!
Nautin sen lukemisesta koko ajan, pidin sitä hauskana ja hyvällä tavalla nostalgisena, nauroinkin monesti. Eikä tämä silti ole mikään kepeä hyvän olon kirja, vaan tässä on tarkemmin katsoen paljon todella ahdistavia aiheita: alkoholismia, läheisen selittämätön katoaminen, avioero ja niin edelleen.

Saana on sellainen isän  tyttö, joka viihtyy isän autoliikkeessä paremmin kuin isoveljensä, joka pelkää saavansa märältä lattialta jalkasienen. Saana oppii kaikkea oleellista elämästä kuuntelemalla autoja rassaavan Repan juttuja ja seuraamalla isänsä tekemiä autokauppoja. Isä juo ja veli katoaa, vanhemmat eroavat. Kuluu vuosia ja isä kuolee. Saanan on järjestettävä hautajaiset ja samalla tulee kerrattua aiempaa elämää.

"Äidin ja isän valokuva-albumissa on kuva äidistä nuorena nojaamassa Vauxhall Vivan oveen. Äidillä oli pitkä liehuva tukka. Se poltti tupakkaa ja oli kaunis. Katsoi rakastuneena kuvan ottajaa. Kuva oli otettu jossain maassa, kun ne kiersivät isän kanssa ympäri Eurooppaa. Vauxhall Vivan jälkeen niillä oli Ford Zephyr."

Käyttövehkeissä on sellaista rempseyttä ja mutkattomuutta, jollaisesta ei voi olla nauttimatta. Ajankuvaus on niin onnistunutta, että vaikka oma lapsuuteni, nuoruuteni ja varsinkin perheeni on ollut hyvin erilainen kuin Saanan, kirjaa lukiessa moni asia tuntui erikoisen tutulta. Kielenkäyttö on välillä roisinpuoleista, mutta en kokenut kiroilua mitenkään ylettömäksi tai itsetarkoitukselliseksi, vaan vain uskottavaksi.

Tykkäsin tästä kovasti ja lähetän Pohjalaiselle suotuisia kirjoitustuulia, jotta pääsisin pian lukemaan hänen seuraavan kirjansa.

Yhden lapsen kansa

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa
Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret
Atena 2016, kesto 6h 5min
Lukija: Pinja Flink

Huh huh.
Tiedättekö sen tunteen, kun joku kirja nostattaa palan kurkkuun ja vedet silmiin heti alkumetreillä? Tieto-Finlandialla palkittu Yhden lapsen kansa on niitä kirjoja. Mari Manninen on koonnut yksiin kansiin koskettavia, järkyttäviä ja ilahduttaviakin kertomuksia siitä, miten Kiinassa harjoitettu yhden lapsen politiikka on käytännössä vaikuttanut perheisiin. Manninen korjaa muutamia yleisiä harhakäsityksiä, kuten muun muassa luvut siitä, minkä verran lapsirajoituksilla on lopulta ollut vaikutusta väestönkasvuun. Ennen kaikkea Manninen antaa äänen perheille, mutta ei hän unohda virkamiestenkään näkökulmaa.

Yhden lapsen politiikka otettiin Kiinassa käyttöön vuonna 1979 ja siitä luovuttiin (siirtymällä kahden lapsen politiikkaan) vuonna 2015. Käytännössä oli olemassa erilaisia liennytyksiä, joiden perusteella perhe saattoi saada luvan toiseen lapseen. Ensimmäistäkään lasta ei saanut hankkia oman aikataulun mukaan, vaan raskaudelle piti hakea lupa jo etukäteen. Ehkäisyä ja aiemmin jopa naisten kuukautiskiertoa seurattiin siihen palkattujen työntekijöiden voimin. Naisilla saatettiin teettää raskaustestejä säännöllisin väliajoin ja karmeimmissa tapauksissa naisia pakotettiin abortteihin vielä raskauden loppumetreillä. Ehkäisyvälineet ovat ilmaisia, mutta aborttiluvut ovat silti hirvittävän korkeita. Kiinassa abortteja mainostetaankin melkein kuin kauneushoitoloita länsimaissa ja niihin suhtaudutaan melkein kuin hammaslääkärikäynteihin.

Yhden lapsen kansa on täynnä hätkähdyttävää ja silmiä avaavaa tietoa. Tiesin, että Kiinassa miesten ja naistenvälinen suhdeluku on vääristynyt (muistini sanoo, että 140 miestä sataa naista kohti, mutta en vanno varmaksi) ja naisista on jopa pulaa. Kaikille naimahaluisille miehille ei siis löydy vaimoa Kiinasta, vaan puoliso voidaan hakea vaikkapa naapurimaista. Sitä en tiennyt, että jos perheet kielloista huolimatta hankkivat (tai onnistuivat hankkimaan) enemmän kuin sallitun määrän lapsia, näistä lapsista piti maksaa varsin korkea sakkomaksu. Jos sakkoon ei ollut varaa, lapsi jäi ilman virallisia papereita, eikä hänellä ollut oikeutta käydä koulua tai mennä palkkatöihin. Syntyvyyden pienentyminen on aiheuttanut myös väestöpyramidin vääristymisen: vanhusten määrä työikäisiin suhteutettuna on jo nyt liian korkea.

Onneksi seassa on positiivisiakin asioita: vaikka tyttövauvoja on abortoitu, hylätty ja jopa surmattu, on yhden lapsen politiikasta ollut tytöille myös etua. Ainoasta lapsesta on haluttu pitää hyvää huolta ja tarjota tälle hyvä koulutus, oli sukupuoli kumpi tahansa, ja nykyisin myös tytöt voivat kouluttautua hyviin ammatteihin.

Yhden lapsen kansa on sujuvaa ja helppolukuista kieltä, mikä tekee lukemisesta (tai äänikirjan kyseessäollessa kuuntelemisesta) vaivatonta. Sisältö onkin sitten jo aivan eri asia. Se vaatii sulattelua vielä kirjan loputtuakin.

Mielikuvituspoikaystävä

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä
ja muita sinkkuelämän perusasioita
Atena 2016, 4h 50min
Lukija: Krista Putkonen-Örn

Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita on kiinnostanut minua ilmestymisestään asti. Syitä on monia, mutta päällimmäisenä motiivina toimi huumori, jonka kuulin olevan hauskaa, suorasukaista ja määrällisesti runsasta.

Rönkkönen pitää (ymmärtääkseni suosittua) Sinkkublogia, joka antaa näköjään oikein hyvä käsityksen siitä, mitä kirjakin tarjoaa. Sinkkuutta lähestytään niin lujalla vauhdilla, että oikeastaan mitään lähestymistä ei edes tapahdu, vaan heti kättelyssä ollaan sängyssä potentiaalisen panokumppanin kanssa ja käsitellään niin ruskeat tiputteluvuodot kuin äskettäinen hiivatulehduskin.

Kansien väliin, tai minun tapauksessani hieman vajaaseen viiteen tuntiin, mahtuu aika paljon seksiä, puhetta seksistä, seksin ajattelemista, seurusteluhaaveita ja -haasteita. Rönkkönen käyttää varsin luontevasti pillun ja kyrvän kaltaisia sanoja, eikä muutenkaan vaivaudu etsimään söpöjä kiertoilmauksia. Välillä niitä olisin kyllä kaivannut, sillä ajoittain tuli sellainen olo, että sanavalinnoilla ikään kuin yritetään todistella mutkatonta suhtautumista mainittuihin ruumiinosiin ja -toimintoihin mutta lopputulos kuulostikin lähinnä teini-ikäisen uhoamiselta.

Äänikirjan lukijaksi Krista Putkonen-Örn oli ehdottomasti hyvä valinta. Hänen äänensä on miellyttävän vakaa ja hivenen tumma, ja lisäksi hän heittäytyy ja eläytyy juuri sopivasti. Kuuntelukokemus oli siis oikein miellyttävä. Vaikka kirja ei ole mitenkään pitkä, sitä ei ehkä olisi kannattanut kuunnella niin pitkissä pätkissä kuin itse sitä kuuntelin. Menoon ja huumoriin nimittäin turtuu ja pitkästyykin, jos samantyylistä tekstiä kuuntelee tunteja putkeen.

Mielikuvituspoikaystävä tarjosi sekä hyviä nauruja, että väsähtänyttä hymähtelyä. Viihdyttävä kirja, mutta kannattanee nauttia sitä maltillisissa osissa ettei kapea-alainen huumori aiheuta ähkyä.