Musta satu

Aki Ollikainen: Musta satu

Siltala 2015, 157s.

Aki Ollikaisen esikoisteos, Nälkävuosi, oli yksi vuoden 2013 väkevimmistä lukukokemuksista. Tiivistunnelmainen tarina tuntui kaikin puolin niin todelta, että pahaa teki. Monen muun lailla olen odottanut malttamattomana Ollikaisen seuraavaa taidonnäytettä ja ilahduin suunnattomasti, kun Mustan sadun kustantamon katalogista bongasin.

Mustassa sadussa kerrotaan kahta tarinaa, jotka lopulta yhtyvät yhdeksi. Nykyhetkessä seurataan miestä, joka on perheensä hajottua alkanut tutkia Helsingin Tattarisuon murhamysteeriä, suonsilmästä löytyneitä ihmisten osia. Menneisyydessä taas keskitytään 1930-luvulla elävään Heinoon, pirtutrokariin, joka ahneuksissaan ajautuu kohtalokkaisiin vaikeuksiin.

Voihan ennakko-odotukset! Taas!
Minä en pitänyt yhdestäkään Mustan sadun henkilöhahmosta. Etenkin tämä nykypäivän yksin jäänyt isä-ihminen herätti suurta ärtymystä: jos käyttäytyy kuin kusipää, ei kannata odottaa vaimolta (tai satunnaiselta lukijalta) ymmärrystä ja sympatiaa. Heino ei herättänyt sen lämpimämpiä tunteita hänkään, enkä jaksanut kauheasti välittää siitä, mitä kummallekaan tapahtuisi.

Kerrontatyyli on Mustassa sadussa unenomainen tai jotenkin muuten kryptinen. Joko lukuhetki oli tyystin väärä tai sitten minä olen liian tyhmä, mutta välillä olin ihan pihalla koko tarinasta. Luin, palasin takaisin ja luin uudestaan. Enkä tullut juuri hullua hurskaammaksi. Lopulta vähän kuin luovutin ja päätin lukea, ymmärsin kaiken tai en.

Minä en ollut koskaan kuullutkaan* Tattarisuon murhamysteeristä ja pienestä mustaa magiaa harjoittaneesta porukasta. Luulen, että jos olisin tämän tiennyt, tarina olisi tuntunut jännittävämmältä ja ehkä koskettanutkin enemmän.

Musta satu jäi minulle höh-kirjaksi. Olisin halunnut tykätä, ymmärtää, nauttia ja tunteakin jotakin, mutta lievä turhautuminen ja yhden sanonnan alkkuperän oppiminen ei aivan riitä.



* "Jäljet johtavat sylttytehtaalle!" -sanonnan olen kyllä kuullut ja varmasti käyttänytkin, mutta en tiennyt sen syntyneen kyseistä mysteeriä tutkittaessa.

Nälkävuosi

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Siltala 2012, 141s.

Ilman blogeja en varmaankaan olisi tullut lukeneeksi Aki Ollikaisen Nälkävuotta. Tämä esikoisteos on kerännyt ylistäviä ja hieman (vain hieman) hillitympiä kehuja lukuisissa kirjablogeissa, joten luonnollisesti omakin mielenkiinto heräsi. Suurin odotuksin avasin kirjan ja luin, otsa koko ajan kurtummassa ja lähestyvän itkun tykyttäessä takaraivossa.

Tarina on tietysti karu. Tapahtumia seurataan niin parempiosaisten veljesten kuin köyhän torppariperheen näkökulmasta. Kun torpasta ei löydy enää mitään syötäväksi kelpaavaa, Marja jättää miehensä kuolemaan ja lähtee kahden lapsensa kanssa etsimään ruokaa. Ei sitä ruokaa ole oikein muillakaan, mutta haaveissaan Marja näkee yltäkylläisen Pietarin. Sinne hän haluaa, siellä lasten olisi hyvä olla.

Ollikainen kirjoittaa upeasti. Ei turhaa sanahelinää tai kielen kiemuroita, mutta ei myöskään karua töksähteleväisyyttä. Tunnelmaltaan tiivis tarina, joka ei taida ihan heti irroittaa otettaan.

Nälkävuosi on tosiaan ollut runsaasti esillä blogeissa, joten en edes yritä linkittää tähän kaikkia. Kirsin arvio taitaa olla tuorein, sieltä pääsette jatkamaan myös muihin teksteihin.

PS: Blogini taitaa nyt hiljentyä hetkeksi. Olen kyllä lukenut ja luen edelleen, mutta minut on määrätty vuodelepoon, eikä padilla ole kiva kirjoittaa blogijuttuja. Palaan tänne kunhan olosuhteet sallivat jälleen istumisen :)