Viimeinen tuolihissi

John Irving: Viimeinen tuolihissi
Tammi 2023, 1235s.
Suom. Aleksi Milonoff

 

Rakastan John Irvingin Garpin maailmaa. Olen lukenut ja katsonut elokuvaversionkin monesti. Irvingin vanhat kirjat ylipäätään ovat olleet minulle mieluisia, mutta viime vuosien tuotokset ovat olleet ristiriitaisia kokemuksia. Hyvääkin niissä on ollut, mutta lukeminen on ollut nihkeää ja jälkimaku pettynyt.

Viimeinen tuolihissi joutuikin hankalaan tilanteeseen: halusin pitää siitä paljon, mutta odotukset eivät olleet korkealla. Heti kirjan alkusivuilla vastaan tuli useita Irvingille tyypillisiä juttuja. Päähenkilö, Adam, on yksinhuoltajaäidin poika, joka ei tunne isäänsä tai edes tiedä, kuka tämä on. Puhutaan hotellista, lumesta, mitä erikoisemmista ihmisistä, ihmissuhteista, seksistä, politiikasta, kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, elokuvista ja haamuistakin. Painikin mainitaan myöhemmin kirjassa, mutta olikohan tässä yhtään moottoripyörää tai karhua? Niitä en ainakaan nyt saa päähäni... On myös Em, joka ryhtyy miimikoksi ja lakkaa puhumasta, arvaamattomia kiihkoilijoita ja epätodennäköisiä onnettomuuksia.

Rakastin tätä kirjaa.
Tämä tuntui kuin Garpin maailman osasista kootulta, mutta täysin erilaiselta tarinalta.
Rakastin kirjan rönsyilevää ja runsasta rakennetta, mahtavan monipuolista ja moniulotteista hahmopaljoutta, kaikkia näitä tarinoita tarinan sisällä. Irvingin hahmot ovat samaan aikaan sulkeutuneita ja äärimmäisen avoimia. On asioita, joista ei puhuta (Adamin isä) sekä asioita, joista puhutaan riemastuttavan suoraan ja avoimesti (seksi ja seksuaalisuus). Perhedynamiikka on erikoinen, mutta lopulta niin tasapainoinen, että siitä soisi monen ottavan mallia.

Toki Viimeinen tuolihissi on pitkä kirja ja siinä on paljon myös aiemmin mainittujen juttujen kertausta. Eli tavallaan tätä olisi voinut tiivistääkin. Toisaalta näin pitkän kirjan lukeminen on harvoin kovin nopeaa, joten kertaus voi tulla tarpeeseenkin - etenkin, kun henkilöhahmoja on näin runsaasti.

Minulla on vielä muutama Irvingin vanhemmista teoksista lukematta. Tämän kirjan jälkeen uskallan luottaa hänen tulevaan tuotantoonsa sen verran, että en väkisin lykkää niiden vanhempien lukemista "pahan päivän varalle".

Mitä meistä jää

Bryan Washington: Mitä meistä jää
Otava 2021, 320s.
Suom. Aleksi Milonoff

 

Aloitin Mitä meistä jää -kirjan lukemisen poikkeuksellisessa elämäntilanteessa. Kun asiat sitten palautuivat normaaleiksi, kirjan jatkaminen tuntui jotenkin hankalalta, kun sen yhdisti aivan toisenlaiseen tilanteeseen. No, nyt yli vuotta myöhemmin aika oli kypsä. Kertasin kirjan alkupuoliskon ja luin loppuun.

Mike ja Benson ovat eron partaalla. He jakavat vielä kodin, mutta muuten asiat ovat jo pitkään olleet vähintäänkin nihkeästi. Tilannetta ei varsinaisesti helpota se, että Miken täytyy yllättäen matkustaa Japaniin vakavasti sairaan isänsä luo samaan aikaan, kun Miken äiti on saapunut yllätysvierailulle poikansa luokse. Miken matkustaessa kauas kotoa, Benson huomaa jääneensä kahdestaan Mitsukon, englantia puhumattoman naisen kanssa.

Kirjaa on kuvattu takakannessa kirpeänhauskaksi, mutta minulle tämä oli enemmänkin raskas ja karvas lukukokemus. Kommunikoimattomuus ärsyttää ja ahdistaa, samoin sellainen jatkuva olettaminen ja toisen puolesta päättäminen. Toisaalta Washington kuvaa kytevää parisuhdetta realistisesti. Asiat ovat huonosti, mutta jostakin saatttaa välillä pilkahtaa joku toivon kipinä tai rakkauden puuskahdus. 

Vaikka Mitä meistä jää jäi minulle hieman liian etäiseksi, lukisin Washingtonilta mielelläni jotain muuta, sillä hänen persoonallisesta kirjoitustyylistään pidin.