Viimeinen tuolihissi

John Irving: Viimeinen tuolihissi
Tammi 2023, 1235s.
Suom. Aleksi Milonoff

 

Rakastan John Irvingin Garpin maailmaa. Olen lukenut ja katsonut elokuvaversionkin monesti. Irvingin vanhat kirjat ylipäätään ovat olleet minulle mieluisia, mutta viime vuosien tuotokset ovat olleet ristiriitaisia kokemuksia. Hyvääkin niissä on ollut, mutta lukeminen on ollut nihkeää ja jälkimaku pettynyt.

Viimeinen tuolihissi joutuikin hankalaan tilanteeseen: halusin pitää siitä paljon, mutta odotukset eivät olleet korkealla. Heti kirjan alkusivuilla vastaan tuli useita Irvingille tyypillisiä juttuja. Päähenkilö, Adam, on yksinhuoltajaäidin poika, joka ei tunne isäänsä tai edes tiedä, kuka tämä on. Puhutaan hotellista, lumesta, mitä erikoisemmista ihmisistä, ihmissuhteista, seksistä, politiikasta, kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, elokuvista ja haamuistakin. Painikin mainitaan myöhemmin kirjassa, mutta olikohan tässä yhtään moottoripyörää tai karhua? Niitä en ainakaan nyt saa päähäni... On myös Em, joka ryhtyy miimikoksi ja lakkaa puhumasta, arvaamattomia kiihkoilijoita ja epätodennäköisiä onnettomuuksia.

Rakastin tätä kirjaa.
Tämä tuntui kuin Garpin maailman osasista kootulta, mutta täysin erilaiselta tarinalta.
Rakastin kirjan rönsyilevää ja runsasta rakennetta, mahtavan monipuolista ja moniulotteista hahmopaljoutta, kaikkia näitä tarinoita tarinan sisällä. Irvingin hahmot ovat samaan aikaan sulkeutuneita ja äärimmäisen avoimia. On asioita, joista ei puhuta (Adamin isä) sekä asioita, joista puhutaan riemastuttavan suoraan ja avoimesti (seksi ja seksuaalisuus). Perhedynamiikka on erikoinen, mutta lopulta niin tasapainoinen, että siitä soisi monen ottavan mallia.

Toki Viimeinen tuolihissi on pitkä kirja ja siinä on paljon myös aiemmin mainittujen juttujen kertausta. Eli tavallaan tätä olisi voinut tiivistääkin. Toisaalta näin pitkän kirjan lukeminen on harvoin kovin nopeaa, joten kertaus voi tulla tarpeeseenkin - etenkin, kun henkilöhahmoja on näin runsaasti.

Minulla on vielä muutama Irvingin vanhemmista teoksista lukematta. Tämän kirjan jälkeen uskallan luottaa hänen tulevaan tuotantoonsa sen verran, että en väkisin lykkää niiden vanhempien lukemista "pahan päivän varalle".

Garpin maailma

John Irving: Garpin maailma
Lukija: Jukka Pitkänen
Suom. Kristiina Rikman
Tammen äänikirja 2016, 23h 21min.

Garpin maailma oli ensimmäinen John Irvingiltä lukemani kirja. Olen lukenut sen monta kertaa (viisi?) ja nähnyt elokuvankin vähintään yhtä monesti. Viime vuosina olen ollut todella laiska lukemaan uudestaan vanhoja tuttuja kirjoja, mutta olipa kerta kaikkiaan loistava valinta ryhtyä kuuntelemaan Garpin maailmaa äänikirjana Storytelistä.

Vaikka tarina oli entuudestaan tuttu, monia yksityiskohtia olin unohtanut. Lisäksi olin näköjään sekoittanut kirjan ja elokuvan tapahtumia toisiinsa. Rakastin, rakastin Garpin maailmaa tälläkin kertaa.

Luonnollisesti tämä kirja on ihan yhtä täynnä Irvingin tavaramerkkejä kuin (tietääkseni) kaikki muutkin hänen kirjansa: on Itävalta, karhu, kirjailija, moottoripyörä, hotelli ja prostituoituja sekä paljon muita yksityiskohtia.

Vaikka Garp saa alkunsa kyseenalaisissa olosuhteissa, Jenny Fieldsiä on pakko ihailla. Hän on päättäväinen, määrätietoinen ja väsymätön vaikeissa tilanteissa olevien naisten auttaja. Garpilla on suuria vaikeuksia kirjoittaa mitään esikoiskirjansa veroista, eikä hän haluaisi ratsastaa kulttimaineeseen nousseen äitinsä maineella.

On näköjään hirveän vaikea kirjoittaa kirjasta, johon on näin kamalan kiintynyt. Rakastan Robertaa, entistä ammatilaisurheilijaa joka käy läpi sukupuolenkorjausleikkauksen; tunnen suurta vastenmielisyyttä Ellenjamesilaisia kohtaan; rakastan tarinaan upotettuja Garpin kirjoittamia tekstejä ja tälläkin kertaa itkin samoissa kohdissa kuin aina ennenkin.

Jos olet jo lukenut Garpin maailman ja suunnittelut uusintalukua, suosittelen lämpimästi tätä Jukka Pitkäsen lukemaa äänikirjaa. Mikäli et ole tutustunut tähän klassikkoon, lue ihmeessä!

Ihmeiden tie

John Irving: Ihmeiden tie
(Avenue of Mysteries, 2015)
Tammi 2016, 600s.
Suom. Kristiina Rikman

Joskus luottokirjailijankaan tuotokset eivät vastaa lukijan odotuksia. Rakastan erityisesti Garpin maailmaa, (myös elokuvana), mutta muutkin lukemani Irvingin kirjat ovat olleet vähintään viihdyttäviä. Odotinkin Ihmeiden tietä niin kovasti, että hihkaisin ääneen kun kirjan sain käsiini. Mutta itse lukeminen ei sitten tarjonnutkaan sitä suurta nautintoa, jota odotin.

Ihmeiden tie kulkee kahdessa ajassa. Kirjan nykyajassa seurataan Juan Diego Guerreron pitkää ja sekavaa matkaa Filippiineille lunastamaan nuorukaisena annettua lupausta. Lähinnä unissaan Juan Diego muistelee nuoruuttaan 70-luvun Meksikossa, Oaxacassa, missä hänet tunnettiin parhaiten kaatopaikan lukijana. Kaatopaikalta löytyneiden, osin palaneiden kirjojen avulla Juan Diego on opetellut paitsi lukemaan, myös puhumaan englantia. Pikkusisko Lupe sen sijaan lukee ajatuksia ja puhuu kieltä, jota vain Juan Diego ymmärtää. Heidän äitinsä työskentelee päivisin jesuiittojen ylläpitämän orpokodin siivoojana, öisin ilotyttönä. Muutamien mutkien jälkeen Lupe ja Juan Diego muuttavat kaatopaikalta orpokotiin ja sieltä sirkukseen. Tärkeässä roolissa ovat myös itseään ruoskiva pappiskokelas Edward Bonshaw ja transvestiitti ilotyttö Flora.

Kuulostaa kovin irvingmäiseltä keitokselta, eikö totta?
Ikävä kyllä tämä soppa ei maistu kovin hyvälle. Siinä on turhan paljon aineksia ja vähän pohjaan palaneen katkua.

Etenkin nykyajassa kulkevan kerroksen minä koin tuskastuttavan sekavaksi ja toisteiseksi. Kuinka paljon beetasalpaajia, viagraa ja vain osittain tajuissaan harrastettua seksiä voi yhteen kirjaan oikein mahduttaa? Ihan liikaa! Aikuinen Juan Diego ei herättänyt hippustakaan sympatiaa tai edes neutraalia kiinnostusta.

Harkitsin kirjan keskeyttämistä moneen kertaan. Pari pitempää taukoa sen lukemisessa pidinkin ja luin pari muuta, vetävämpää kirjaa. Noin puolivälin paikkeilla iski joku perisuomalainen jääräpäisyyskohtaus ja päätin, että kyllä tämä on luettava loppuun asti, mahdollisimman nopeasti. En tiedä johtuiko tästä lukutahdin kiristämisestä vai mistä, mutta loppua kohti aloin aidosti viihtyä Ihmeiden tiellä. Vaikka aikuinen Juan Diego pysyi loppuun asti jotenkin vastenmielisenä hahmona, se menneisyyden tarina vei sittenkin mukanaan. Siellä vuosikymmenten takaisessa ajassa Irving tuntui olevan tukevammin omalla maallaan: omalaatuisia henkilöhahmoja pienine (ja suurine) omituisuuksineen, absurdeja tilanteita, odottamattomia tapahtumia ja hippunen vinksahtanutta huumoriakin.

En ole lukenut kaikkia Irvingin kirjoja (viisi tai kuusi on edelleen lukematta), mutta tunnistin Ihmeiden tiestä muutamia aiemmista kirjoista tuttuja juttuja. Irving viittaa useammankin kerran ainakin Oman elämänsä sankariin ja uskoakseni myös Sirkuksen poikaan. Luultavasti tässä oli myös suurempaa symboliikkaa, mutta sellaisesta en jaksanut kiinnostua.

Ihmeiden tie on selkeästi heikoin lukemistani Irvingin kirjoista. Palaan siihen soppa-vertaukseen ja totean, että tästä olisi tullut maukkaampi jos aineksia ei olisi näin paljoa ja keittoaika olisi ollut lyhyempi. Mutta kyllä tämän söi, kun kitkeryyteen ensin tottui.

Välisarjan avioliitto

John Irving: Välisarjan avioliitto

(The 158 Pound Marriage, 1973)

Tammi 1984, 262s.

Suom. Kristiina Rikman

Lukeminen takkuaa edelleen. Aloitin Diana Gabaldonin Luiden kaiun, mutta kun vielä 300 sivun jälkeenkään tarina ei ollut lähtenyt käyntiin, päätin lukea jotain muuta välissä. Ajattelin, että John Irvingiin voisi aina luottaa ja lukeminen luistaisi. Ehkä olisi pitänyt valita lukemattomista Irvingeistä joku muu kuin tämä ei-niin-hyväksi useiden taholta mainittu Välisarjan avioliitto. Joko kirja oli minustakin vähän kehno tai lukuvaikeuteni ovat syvempää laatua kuin ounastelin.

Edith ja Severin Winter sekä kirjan nimettömäksi jäävä mieskertoja vaimonsa Utchin kanssa muodostavat tavallisuudesta hivenen poikkeavan nelikon. Heidän tuttavuutensa alkaa Edithin ja minä-kertojan työsuhteesta, laajenee pian perhepäivällisiin ja lasten leikkitreffeihin. Kertoja alkaa tuntea yhä suurempaa vetoa Edithin, samoin Utch Severiniin ja vähitellen päivälliset alkavatkin päättyä parinvaihtoon. Uudet panokaverit piristävät parisuhdetta tai ainakin elämää, mutta tunteiden syvetessä asiat mutkistuvat. Kenen sääntöjen mukaan tanssitaan? Kuka päättää, milloin ja miten järjestely lopetetaan? Voiko elämä palata ennalleen?

En ollut etukäteen lukenut kirjan kansiliepeitä tai muualtakaan lukenut Välisarjan avioliiton juonesta. Parinvaihtokuvio tuli yllätyksenä, vaikka Irvingiltä osaa toki odottaakin rempseitä aiheita. Tässäkin kirjassa on runsaasti Irvingille ominaisia piirteitä: on Wien, karhuja, painia, kirjailijoita, yliopistomaailmaa ja absurdeja tilanteita. Näiden tuttujen elementtien bongaaminen oli hauskaa, vaikka lukeminen muuten tökkikin. Severinistä en pitänyt ollenkaan ja muitakin hahmoja oli hirveän vaikea yrittää ymmärtää.

Välisarjan avioliitto ei tehnyt suurta vaikutusta, vaan jää muistiini kehnoimpana Irvinginä. Tässä on toki korostettava, että puhutaan Irving-asteikosta. Jos en kirjailijan perusteella olisi odottanut suuria, en olisi luultavasti pettynytkään näin paljon, vaan osannut keskittyä tarinasta nauttimiseen.

John Irving: Elokuvaurani

John Irving: Elokuvaurani. Muistelma

(My Movie Business. A Memoir, 1999)

Tammi 2000, 176s.

Suom. Kristiina Rikman

John Irving vieraili äskettäin Suomessa. Minä en päässyt paikalle, mutta Pekka kertoi Irving-päivästään niin innostuneesti, että tuntui kuin olisin sittenkin nähnyt kirjailijan ihan itse. Ja minulle nousi myös Irving-kuume, eli halu lukea mieheltä jotakin mahdollisimman pian. Lukemattomia romaanejakin olisi, mutta halusin lukea nimenomaan Irvingistä itsestään, joten hain kirjastosta tämän pikkuisen muistelmateoksen, jossa Irving (kuten nimestäkin voi päätellä) kertoilee pääasiassa kirjoihinsa perustuvien elokuvien tekemisestä.

Jos en olisi lukenut Irvingin kirjoja tai nähnyt niiden filmatisointeja, kirja olisi ollut kaikkea muuta kuin mielenkiintoinen. Käsikirjoitusten laatimisen hankaluus, sopivan ohjaajan löytäminen ja tuottajan etsiminen eivät lähtökohtaisesti minua kiinnosta, mutta Irvingin tapauksessa kaikki käy. Viikko sitten tuli sopivasti katsottua Oman elämänsä sankari, jonka tekoprosessin läpikäymiseen Irving erityisesti keskittyy ja tykkäsinkin Elokuvaurastani todella paljon.

Kirjan alussa Irving muistelee omaa isoisäänsä, Tohtori frederick C. Irvingiä, joka työskenteli mm. Bostonin naistentautien sairaalan henkilöstöpäällikkönä. Isoisä Irving oli myös Harvardin lapsenpäästöopin professori ja kirjoitti kolme alan oppikirjaa. Oman elämänsä sankarin Tohtori Larchissa näyttäisikin olevan aimo annos Tohtori Irvingiä, samoin Larchin potilaista löytyy lukuisia yhtymäkohtia Tri Irvingin potilaisiin.Ylipäätään ilahduin suunnattomasti aina kun romaanien ja elokuvien henkilöistä tai tapahtumista pystyi löytämään yhtymäkohtia Irvingin omaan elämään.

Oma suosikkini Irvingin kirjoista ja elokuvista on Garpin maailma. Kirjan olen lukenut vain kerran, elokuvan katsonut luultavasti kuudesti. Vaikka filmatisointi ei olekaan täysin kirjalle uskollinen, se on minusta harvinaisen onnistunut ja tunnelmaltaan juuri oikeanlainen. Irving ei ole elokuvaa itse käsikirjoittanut ja myöntää, ettei käsikirjoittaja Steve Tesichin huumori ole hänelle sitä mieluisinta:

"Minä en ole vitsinkertoja. Romaaneissani ei ole koomista se mitä henkilöt sanovat: minun komiikkani ei perustu sutkauksiin. Koko tilanne on koominen ja kirjan henkilöiden suhtautuminen tilanteeseen on koomista jos mikä.
     Seuraavissa versioissa Steve karsi vitsejä vähemmäksi, mutta muutama jäi. Ne puistattavat minua joka kerta kun katson Garpin elokuvaversiota, vaikka George (ihan niin kuin lupasi) ohjasikin ne hyvin."

Haluaisin kovasti lukea ja katsoa Garpin uudelleen mahdollisimman pian. Ihan jo siksikin, että en ole todellakaan tajunnut Irvingin tekevän cameoroolin painivalmentajana! Tämä ei tosin ole ihme, sillä en tunnistanut häntä edes Oman elämänsä sankarin asemapäällikkönä. Ja ehkä Robin Williamsinkin näkee eri valossa, kun tietää että hänen karvaisuutensa oli elokuvan kannalta ongelma. Jotta Williams olisi uskottava(mpi) teini-ikäinen Garp, karvoista piti päästä eroon. Vahaamalla. Auts.

Palatakseni kirjaan, suosittelen näitä pienimuotoisia elokuvamuistelmia niille, jotka ovat Irvingiä lukeneet ja nähneet. Luulen, että ilman omia luku- ja katselukokemuksia kirjasta ei saa kovin paljoa irti - ja toisaalta Oman elämänsä sankari, Garpin maailma ja Kaikki isäni hotellit spoilaantuisivat liikaa.

Minä olen monta

John Irving: Minä olen monta

(In One Person, 2012)

Tammi 2013, 604s.

Suom. Kristiina Rikman

John Irvingin Minä olen monta, oli toinen niistä kevään uutuuskirjoista, joita ja joilta eniten odotin. Malttamattomana aloitin kirjan heti kun sen käsiini sain ja jännitin, onko tämä tosiaan jotakin ennenkuulumatonta ja tyystin erilaista kirjallisuutta, kuin mitä Irvingiltä on totuttu lukemaan. (Ahkerasta googlailusta huolimatta en onnistunut löytämään sitä uutista, jossa moista väitettiin.) Mutta ihan selkeää Irvingiähän tämäkin kirja oli! Kansien välistä löytyy painia, karhuja (joskaan ei eläiminä), kirjailijoita, transvestiitteja, erikoisia kuolemia ja monia muita tuttuja elementtejä. Tarina sen sijaan on (onneksi) uusi.

First Sisterin pikkukaupungissa on aktiivinen harrastelijateatteri. Billy Abbottin äiti toimii siellä kuiskaajana ja isäpuoli näyttelee ensirakastajan roolit. Naisrooleista keskeisimmät norjalainen ohjaaja jakaa Billyn Muriel-tädin ja isoisä Harryn kesken. Isoäiti keskittyy paheksumaan naistenvaatteissa viihtyvää miestään. Kun isäpuoli Richardille selviää, ettei Billyllä vielä 17-vuotiaanakaan ole kirjastokorttia, lähtevät he samoin tein kaupunginkirjastoon korjaamaan asian. Kirjastosta Billy löytää kaksi tärkeää asiaa: kirjat sekä ensirakkautensa, kirjastonhoitaja neiti Frostin.

Billyn seksuaalinen herääminen ja oman seksuaalisen identiteetin etsiminen ja löytäminen tekee elämästä haastavaa. Miten suhtautua itse, kuinka kertoa muille ja kenelle kertoa "ihastumisista vääriin henkilöihin"? Biseksuaalin voi olla vaikea tulla hyväksytyksi niin heteroiden, homojen kuin lesbojenkin parissa, mutta Billy luovii sujuvasti omaa tietään eteen päin.

Minä olen monta on samankaltainen runsas teos kuin Viimeinen yö Twisted Riverillä tai Garpin maailma - toisin sanoen juuri sellainen kirja, jollaisista eniten pidän. Luonnollisesti suosittelen tätä kaikille Irving-faneille, mutta uskallanpa suositella myös muille.

Kustantajan sivuilla (ja kirjan kansiliepeessä) esittelyteksti päättyy niin hienoon lauseeseen, että siihen on hyvä päättää myös tämä blogiteksti: "Tuiman katseen tuttu pilke saa aavistelemaan, että tie helvettiin on mitä luultavimmin moraalisella ylenkatseella kivetty."

Vapauttakaa karhut!

John Irving: Vapauttakaa karhut!

(Setting Free the Bears, 1968)

Tammi 2012, 405s.

Suom. Kristiina Rikman

John Irving on yksi suosikkikirjailijoistani, vaikka en kaikkia hänen kirjojaan olekaan (vielä) lukenut. Garpin maailma on ehdottomasti yksi parhaista kirjoista ikinä ja rakastan myös siitä tehtyä elokuvaa. Vapauttakaa karhut! on Irvingin esikoisteos, josta kyllä tunnistaa kirjailijan omintakeisen tyylin, mutta jota lukiessa käy useammankin kerran mielessä, että vanhempi Irving olisi osannut pukea asiat ja tilanteet sanoiksi huomattavasti paremmin.

Vapauttakaa karhut! kertoo kahden vastikään toisiinsa tutustuneen nuoren miehen moottoripyöräretkestä Itävallan halki. Mitään tarkkoja matkasuunnitelmia Siggy ja Graaf eivät tee, sillä onhan jo pelkkä matkanteko, kalastaminen ja taivasalla makuupusseissa nukkuminen upea elämys. Ennen Wienistä lähtemistä pojat pistäytyvät Hietzingin eläintarhaan, mutta käynti jää kalvamaan erityisesti Siggyn mieltä. Eikö noiden uljaiden eläinten olisi paljon parempi olla, jos ne pääsisivät vapauteen?

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa kertoo tuosta eläintarhareissusta sekä päämäärättömästä moottoripyörämatkailusta. Toinen osa koostuu Siggyn muistikirjaansa tekemistä merkinnöistä ja viimeisessä osassa ollaan jälleen eläintarhassa. Etenkin tuo keskimmäinen osuus, jossa kerrotaan mm. Siggyn ja hänen perheensä historiasta on monipuolinen ja täyteläinen, mutta myös hiukan raskasta luettavaa. Siggy on omituinen heppu enkä minä oikein oppinut pitämään hänestä, joten ehkä jopa hiukan turhauduin lukemaan hänestä ja hänen sukunsa vaiheista niin pitkästi. Toisaalta taas oli "virkistävää" lukea toisesta maailmansodasta sellainen tarina, jossa natsit ja juutalaiset eivät ole pääosassa.

Kokonaisuutena Vapauttakaa karhut! on ihan hyvä teos, mutta Lumiomenan Katjan tavoin minäkään en suosittele sitä kenellekään ensimmäiseksi Irvingiksi. Mikäli olisin parikymppinen nuorimies, eikä minulla olisi kirjailijasta ennakkokäsityksiä (=suuria odotuksia), olisin saattanut pitää tästä kirjasta huomattavasti enemmän. Näin päälle kolmekymppisenä perheenäitinä koin Siggyn ja Graafin päämäärättömyyden ja koheltamisen hiukan rasittavana.

Oman elämänsä sankari

John Irving: Oman elämänsä sankari

(The Cider House Rules, 1984)

Tammi 1985, 621s.

Suom.Kristiina Rikman

(Minä luin eri painoksen, mutta sen kuvaa ei kustantajan sivuilta löytynyt enkä jaksanut kuvata itse.)

Oman elämänsä sankari on (ymmärtääkseni) yksi tunnetuimmista John Irvingin kirjoista. William Larch on St Cloud'sin orpokodin perustaja ja lääkäri, jolle yksi orpo, Homer Wells, on tullut muita tärkeämmäksi. Homer on adoptoitu neljä kertaa, mutta palannut aina takaisin St Cloud'siin. Homerille orpokoti on ainoa oikea koti, kunnes hän nuorena miehenä matkustaa omenatilalle hiukan maailmaa katsomaan. Larch toivoisi Homerista seuraajaa itselleen, mutta Homer ei koe lääkärinammattia kutsumuksekseen.

No, en minä siitä juonesta oikein halua mitään enempää sanoa, mutta Irvingille tyypillisesti tapahtumat ovat paikoin kovin absurdeja. Monenlaista mahtuu yksien kansien väliin: abortteja, anatomian opintoja, ystävyyttä, rakkautta, sotasankari, härskejä limerikkejä ja mitähän kaikkea muuta. Aborttikuvaukset ovat sen verran tarkkoja ja määrältään runsaista, että en lähtisi suosittelemaan tätä raskaanaoleville.

Taannoista lukujumia yritin purkaa ensi hätään tällä kirjalla. Omituista kyllä, Oman elämänsä sankari onnistui vain pahentamaan tilannetta. Ihan tyrmistyin, kun lukeminen takkusi ennätyksellisen pahasti ja ehdin jo epäillä Irvingin taitoja, kunnes tajusin että vika olikin harvinaisen huonosti oikoluetusta suomennoksesta. Itse suomennos on hyvä, mutta voi taivas tätä kirjoitus- ja painovirheiden määrää! Teksti vi lisee ylimää- räisiä välejäpuuttuvia välejjä, satun!!naisia huutomerkke jä sekä puuttuvia tai tai ylimääräisiä sanoja. Oikeasti piinallista luettavaa... Toivon totisesti, että seuraavat painokset on oikoluettu uudemman kerran - tämä minun kappaleeni on toisesta painoksesta.

Lukemisen takkuisuudesta huolimatta tarina on varsin mainio. Henkilöitä on paljon, toinen toistaan erikoisempia tapauksia. Oman elämänsä sankari ei nouse Irvingin parhaimmistoon, vaikka paljon hyvää tässäkin kirjassa on. (Mutta minkäs teet, kun Garpin maailma ja Leski vuoden verran ovat niin huikeita!)

Twisted River

John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä 610s. (Last Night in Twisted River, Tammi 2010)
John Irving on yksi niistä kirjailijoista, joiden teoksiin voi tarttua luottavaisin mielin: tämä on hyvä, tästä nautin. Irving on loistava tarinankertoja, joka osaa koukuttaa lukijan jo muutamalla virkkeellä.

Viimeinen yö Twisted Riverillä alkaa ikävästä onnettomuudesta tukinuittopaikalla. Rannalta tapahtumia seuraavat kokki Dominic Baciagalupo ja hänen 12-vuotias poikansa Danny. Kokki ja poika joutuvat pian kokemaan toisenkin tragedian, jonka vuoksi he jättävät Twisted Riverin. Dannyn ja hänen isänsä elämää seurataan viitisenkymmentä vuotta, kaupungista ja ravintolasta toiseen. Vuosien varrella tapahtuu yhtä sun toista, mutta Twisted Riverin tapahtumat eivät unohdu.

Kirja on tulvillaan kiinnostavia henkilöitä ja pieniä tapahtumia. Tarina ei etene järin kronologisesti, mutta lukijan ei tarvitse pelätä: tarina pysyy hyvin kasassa kaiken aikaa. Minulle hankalinta oli Dominicin ja Dannyn sukunimi, jonka opin lukemaan vasta noin 40 sivun jälkeen. Heti alussa totesin, että tätä kirjaa en ikipäivänä olisi saanut luettua englanniksi, sen verran haastavaa oli tukkilaissanasto suomeksikin.

Hassua kyllä, tämä kirja sai aika-ajoin ajattelemaan Stephen Kingiä. Jollakin tavalla pidän John Irvingin ja Stephen Kingin kerrontatapoja samanlaisina, hyvällä tavalla. Lisäksi Viimeinen yö Twisted Riverillä sisälsi paljon pieniä viitteitä muihin Irvingin teoksiin, samaan tapaan kuin Kingin kirjoista löytyy viittauksia etenkin Mustaan torniin.

Ehkä eniten minut yllätti Twisted Riverin loppu, sillä koskaan aiemmin en ole viimeisillä sivuilla potenut suurta kiusausta kurkkia kirjan ensimmäisiä sanoja. Yksi lause sai minut kiinnostumaan myös John Irvingistä itsestään: "Jokaisessa romaanissa on osia, jotka liippaavat epämukavan läheltä kirjailijaa; ne ovat niitä henkilökohtaisen historian osia, joista kirjailija mieluiten vaikenee."

kirja + elokuva

19. suosikkikirja, josta on tehty elokuva

Jos lähdetään siitä, että sekä kirjan että elokuvan on oltava hyviä, vastaan tähän että Garpin maailma. John Irving on kertojana todella taitava. Jokainen lukemani Irvingin kirja on vienyt mukanaan ja pitänyt otteessaan loppuun asti, vaikka tarina olisikin häiritsevä. Ostin itselleni äitienpäivälahjaksi Viimeinen yö Twisted Riverillä ja odotan kovasti että pääsen sitä lukemaan. (Miksi sitä kantaakin aina kirjastosta lisää luettavaa, vaikka omistakin hyllyistä lyötyy vaikka mitä??)

Tähän haastekohtaan on pakko mainita myös Paistetut vihreät tomaatit (Fannie Flagg, Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Cafe), joka on yksi kaikkien aikojen lempileffoistani. Kirjaa en ole lukenut, koska sitä ei ole meidän kirjastossa, mutta ehkä sen voisi tilata synttäri- tai joululahjaksi. Ihmettelen myös, miksi ihmeessä sitä ei ole suomennettu?