Kasvatti

Claire Keegan: Kasvatti
Tammi 2024, 81s.
Suom. Kristiina Rikman

 

On alkukesä, kun isä lähtee viemään tytärtään sijaisperheeseen. Äiti on viimeisillään raskaana ja lapsia on jo valmiiksi niin monta, ettei ruoka tahdo riittää kaikille. Tyttö ei tiedä, kauanko hän Kinsellan pariskunnan luona tulee olemaan. Hän on kuullut vanhempien puhuvan, että he saavat pitää tytön niin pitkään kuin haluavat. Sijaisperheessä ei ole muita lapsia, eikä tytön tarvitse kaiken aikaa osallistua kodin askareisiin. Hänestä pidetään huolta ja hän saa viimeinkin olla ensisijaisesti lapsi. 

Kasvatti on alle satasivuinen pienoisromaani, joka jättää jälkeensä ristiriitaisen olon. Olisiko tytön kannalta parempi, jos hän jäisi lopullisesti sijaiskotiin? Toisaalta oma perhe ja sisarukset ovat rakkaita hänelle... 

Keeganin tarina on tiivis, eikä oikeastaan mitään asiaa avata yhtään enempää kuin on aivan välttämätöntä. Tämä on hieno pieni kirja, mutta olisi kiinnostavaa, jos tästä olisi olemassa joku pidennetty versio. Vähän kuin olisi syönyt todella hyvää ruokaa, mutta niin pienen annoksen, että on edelleen nälkä ja tekee mieli ajaa ravintolasta mäkin kautta kotiin.

Viimeinen tuolihissi

John Irving: Viimeinen tuolihissi
Tammi 2023, 1235s.
Suom. Aleksi Milonoff

 

Rakastan John Irvingin Garpin maailmaa. Olen lukenut ja katsonut elokuvaversionkin monesti. Irvingin vanhat kirjat ylipäätään ovat olleet minulle mieluisia, mutta viime vuosien tuotokset ovat olleet ristiriitaisia kokemuksia. Hyvääkin niissä on ollut, mutta lukeminen on ollut nihkeää ja jälkimaku pettynyt.

Viimeinen tuolihissi joutuikin hankalaan tilanteeseen: halusin pitää siitä paljon, mutta odotukset eivät olleet korkealla. Heti kirjan alkusivuilla vastaan tuli useita Irvingille tyypillisiä juttuja. Päähenkilö, Adam, on yksinhuoltajaäidin poika, joka ei tunne isäänsä tai edes tiedä, kuka tämä on. Puhutaan hotellista, lumesta, mitä erikoisemmista ihmisistä, ihmissuhteista, seksistä, politiikasta, kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, elokuvista ja haamuistakin. Painikin mainitaan myöhemmin kirjassa, mutta olikohan tässä yhtään moottoripyörää tai karhua? Niitä en ainakaan nyt saa päähäni... On myös Em, joka ryhtyy miimikoksi ja lakkaa puhumasta, arvaamattomia kiihkoilijoita ja epätodennäköisiä onnettomuuksia.

Rakastin tätä kirjaa.
Tämä tuntui kuin Garpin maailman osasista kootulta, mutta täysin erilaiselta tarinalta.
Rakastin kirjan rönsyilevää ja runsasta rakennetta, mahtavan monipuolista ja moniulotteista hahmopaljoutta, kaikkia näitä tarinoita tarinan sisällä. Irvingin hahmot ovat samaan aikaan sulkeutuneita ja äärimmäisen avoimia. On asioita, joista ei puhuta (Adamin isä) sekä asioita, joista puhutaan riemastuttavan suoraan ja avoimesti (seksi ja seksuaalisuus). Perhedynamiikka on erikoinen, mutta lopulta niin tasapainoinen, että siitä soisi monen ottavan mallia.

Toki Viimeinen tuolihissi on pitkä kirja ja siinä on paljon myös aiemmin mainittujen juttujen kertausta. Eli tavallaan tätä olisi voinut tiivistääkin. Toisaalta näin pitkän kirjan lukeminen on harvoin kovin nopeaa, joten kertaus voi tulla tarpeeseenkin - etenkin, kun henkilöhahmoja on näin runsaasti.

Minulla on vielä muutama Irvingin vanhemmista teoksista lukematta. Tämän kirjan jälkeen uskallan luottaa hänen tulevaan tuotantoonsa sen verran, että en väkisin lykkää niiden vanhempien lukemista "pahan päivän varalle".

Nämä pienet asiat

Claire Keegan: Nämä pienet asiat
Tammi 2023, 114s.
Suom. Kristiina Rikman

 

Nämä pienet asiat on pieni kirja, joka käsittelee isoja asioita. Miten paljon pitäisi vain hyväksyä, puuttumatta asioihin?  Bill Furlongilla on vaimo ja pari lasta, oma koti ja hiiliä ja polttopuita toimittava firma. Joulu lähestyy, samoin kylmät ilmat, joten kiirettä pitää. Toimittaessaan tilausta läheiseen luostariin Furlong näkee jotakin, mikä jää vaivaamaan häntä. Vaimon mielestä asian pitää antaa olla ja muualtakin Furlong saa samansuuntaisia ohjeita. 

Keeganin kirja käsittele Irlannissa vuoteen 1996 asti toimineita naisten työlaitoksia, Magdalena-pesuloita. Toimintaa pyöritti Katolinen kirkko valtion tukemana. Työlaitoksiin päätyi tuhansia nuoria naisia, jotka odottivat aviotonta lasta. Osa lapsista annetiin adoptoitavaksi, tuhansia kuoli hämärissä olosuhteissa. Tarkkoja lukuja ei ole, sillä arkistoja on kadonnut ja tuhottu, eikä kaikkiin säilyneisiinkään ole päästy käsiksi.

Keegan lähestyy tätä epäkohtaa kuin sivusta. Bill Furlong on sympaattinen ja ystävällinen mies, joka oman taustansa vuoksi näkee avun tarpeen ja avun antamisen eri tavalla kuin muut kyläläiset. Työlaitoksessa työskennelleen naisen näkökulmasta kerrottuna tämä tarina olisi paljon, paljon karumpi. Nämä pienet asiat ei sinänsä kaunistele mitään, mutta onnistuu jättämään jälkeensä toiveikkuutta ja lämpöä.

Lucy meren rannalla

Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla
Tammi 2023, 270s.
Suom. Kristiina Rikman

 

Korona-pandemian alettua Lucyn ex-mies William haluaa tehdä kaikkensa pitääkseen rakkaansa turvassa, myös Lucyn. William hakee Lucyn New Yorkin asunnolta ja ajaa heidät Maineen, vuokraamaansa rantataloon. Ikänsä puolesta molemmat kuuluvat koronan riskiryhmään ja he suhtautuvatkin vakavasti kaikkiin mahdollisiin rajoituksiin. Tyttäriä on tietysti ikävä ja molempien sydäntä riipii, kun heidän elämissään myllertää.

Elizabeth Stroutin kirjoitustyyli on minulle todella mieluista, niin myös tällä kertaa. Tietysti suuri kiitos kuuluu suomentajalle, Kristiina Rikmanille, joka saa kielen soljumaan todella kauniisti. Korona on alkanut näkyä kaunokirjallisuudessa, mikä on kiinnostavaa, mutta näköjään minulle myös hankalaa. Itse korona ei onnekseni aiheuttanut itselleni tai lähipiirilleni isoja fyysisiä haasteita, mutta kaikkien niiden rajoitusten ja epätietoisuuden vuoksi työsopimustani ei koronakevään jälkeen uusittu ja vajosin henkisesti todella syviin vesiin. Näköjään tämmöiset koronamuistelot aiheuttavat minussa edelleen sen verran synkkiä tunteita ja ajatuksia, että vielä en ole näille valmis.

Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että Lucy meren rannalla on taattua Stroutia. Teksti on Lucyn monologia, kuin päiväkirja tai (yksipuolinen ja hyvin pitkä) kahvipöytäavautuminen. Pidän siitä, kuinka asiat eivät välttämättä tule valmiiksi, koska eihän elämässä läheskään aina niin käy - ainakaan nopeasti. Strout osaa tehdä hahmoistaan todellisen tuntuisia: tavallaan aivan tavallisia, mutta silti kukaan ei ole yksinkertainen tai turha.

Suden jälki

Kerstin Ekman: Suden jälki
Tammi 2022, 176s.
Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen

Kerstin Ekmanin Suden jälki on pieni mutta puhutteleva kirja. Se on varmasti parhaimmillaan silloin, kun kirjaan voi uppoutua ilman ulkoisia häiriöitä. Mielellään vielä jossain ei-taajamassa.

Metsästyksenjohtaja Ulf täyttää 70 vuotta ja näkee suden samana päivänä. Aiemmin mutkattomasti metsästykseen suhtautunut Ulf alkaa ajatella luontoa ja sen arvoa uudella tavalla. Susihavainnon hän haluaa jostain syystä pitää itsellään. 

Suden jälki sisältää kokoonsa nähden paljon aineksia. On tätä luontosuhdepohdintaa, pienen kyläyhteisön ihmissuhdesotkuja, sairastumista, hyökkäävä karhu ja lopulta metsästysrikoskin ja sen setvimistä. Susikysymys on edelleen tulenarka, mutta Ekman käsittelee sitä todella hienosti ja tyynesti.

Paratiisiin

Hanya Yanagihara: Paratiisiin
Tammi 2022, 905s.
Suom. Arto Schroderus

 

Ostin Hanya Yanagiharan Pieni elämä -kirjan aikoinaan ennakkoon, mutta vieläkään en ole saanut aloitettua sitä. Jotenkin kirjan saama ylistys pelottaa. Nyt kun ehkä tiedän, mitä on odotettavissa, kirja houkuttelee ihan uudella tavalla.

Paratiisiin on massiivinen kirja. Minulla kävi sillä tavalla onni onnettomuudessa, että jouduin koronan jälkitautien vuoksi sairauslomalle, enkä pystynyt tekemään oikein muuta kuin lukemaan. Näin ollen pystyin uppoutumaan Paratiisiin (Paratiisiinhin? miten tämän pitäisi taipua vai pitäisikö?) eri tavalla kuin normiarjessa olisin voinut tehdä.

Kirja on jaettu kolmeen osaan, joiden välillä on aina 100 vuotta. Maantieteellisestikin vaihdetaan paikkaa New Yorkin ja Hawaijin välillä. Sen sijaan henkilöhahmojen nimet eivät muutu! Tämä aiheutti erikoisia mielleyhtymiä, kun välillä sekoitin hahmot toisiinsa, mikä oli oikeastaan hauska lisä. Kirjan maailma on jonkinlainen vaihtoehtoinen tai rinnakkainen todellisuus. Siinä on paljon samaa kuin oikeassa maailmassa, mutta myös aina jotakin ratkaisevasti erilaista. 

Juonesta sinänsä en osaa hirveästi sanoa mitään järkevää. Tässä käsitellään sukupolvien eroja, velvollisuuksien ja omien haaveiden ristiriitoja, rakkautta ja siihen liittyviä odotuksia sekä kenties väistämättä eteen tulevia pettymyksiä. En voi väittää ymmärtäneeni kirjaa täysin, mutta erittäin kiehtova tämä oli.

Voi William!

Elizabeth Strout: Voi William!
Tammi 2022, 224s.
Suom. Kristiina Rikman

 

Säästin Elizabeth Stroutin Voi William!:in lukemisen kesälomalle. Päätös oli todella hyvä ja kirja täydellistä luettavaa väsyneelle päälle.

Lucy Barton, johon lukijat ovat saaneet tutustua jo Stroutin aiemmassa tuotannossa, muistelee tässä kirjassa avioliittojaan ja elämäänsä. Eniten Lucy keskittyy Williamiin, ensimmäiseen aviomieheensä. Williamin menneisyydestä paljastuu asia, joka saa monen asian näyttäytymään uudessa valossa. Siinä sivussa elämä viskoo kapuloita vähän itse kunkin rattaisiin.

Rakastin tätä kirjaa alusta loppuun! Lukeminen oli yhtä nautintoa, josta suuri kiitos kuuluu upealle Kristiina Rikmanin suomennokselle. Lucyn äänen voi lähes kuulla, eleet ja ilmeet nähdä, hänen kertoillessa polveilevia tarinoitaan.

Voi William! on yksi niistä sivumääräänsä suurempia kirjoja, jotka jättävät jäljen.

Ja se siitä.