The Hippopotamus

Stephen Fry: The Hippopotamus

Arrow Books 2011 (1994), 400s.

Äänikirja: 9h 1min

Vajaa kuukausi sitten kuuntelin äänikirjana The Fry Chroniclesin käsitöitä tehdessä. Joululahjoja työstäessä on jälleen tullut kuunneltua kirjaa, edelleen Stephen Fryta, mutta tällä kertaa fiktiota. Kuuntelutapa oli sama kuin viimeksikin: kuuntelin koko kirjan ja lueskelin paperiversiota aina välillä.

Ted Lennox Wallace on entinen menestynyt runoilija, nyt myös entinen teatterikriitikko. Elämä murjoo (varsin epämiellyttävää) miestä, mutta seikkailu odottaa. Ted törmää baarissa kummityttöönsä, nyt jo aikuiseen Janeen. Jane kutsuu Tedin luokseen ja kertoo sairastavansa parantumatonta leukemiaa. Tai näin lääkärit ovat sanoneet, Jane itse tietää kokeneensa ihmeparantumisen. Jane palkkaa Tedin suorittamaan tutkimuksia Norfolkissa Tedin vanhan koulutoverin kartanossa. Mitä tarkalleen ottaen Tedin pitäisi tutkia, on arvoitus, mutta tutkimusten edistymisestä Jane haluaa kuulla kirjeitse mahdollisimman tarkasti. Kartanoon ilmaantuu lukuisia muitakin vieraita, jotka kaikki tuntuvat tietävän jotakin merkillistä, josta Tedillä ei ole aavistustakaan. Jotenkin kaikkien huomio tuntuu kääntyvän isäntäperheen 16-vuotiaaseen poikaan, Davidiin, joka on myös Tedin kummipoika.

The Hippopotamus oli odotuksiani parempi kirja. Tarina on arvoituksellinen, omituinen, hauska ja paikoin ällöttävä. Kartano monine vieraineen tuo mieleen P.G. Wodehousen tarinat, sillä koheltamista, käytävillä hiippailua ja ruokapöytäkeskusteluja ei tästä kirjasta puutu. Tarina etenee pääasiassa pitkien ja rönsyilevien kirjeiden muodossa. Useimmiten kirjoittajana on Ted, mutta välillä vuorossa on Janen tai jonkun talossa vieraana olevan ihmisen kirje. Äänikirjan osalta täytyy erikseen kiittää Fryn eläytymistä eri rooleihin: äänestä tunnisti hyvin helposti, kuka milloinkin on kertojavuorossa.

Tavallaan kirjan juoni etenee hitaasti, mutta minä en ehtinyt pitkästyä hetkeksikään. Päinvastoin, The Hippopotamus oli niitä kirjoja, joista ei olisi halunnut pitää taukoja ollenkaan.  The Hippopotamus on myös suomennettu nimellä Virtahepo, mikäli käännetty kirja kiinnostaa enemmän.

PS: The Fry Chronicles-postauksessani mainitsin kirjoittaneeni fanikirjeen Frylle. Voitte varmasti kuvitella, miten valtavasti ilahduin saadessani vastauskirjeen! :)

Stephen Fry: Moab is my Washpot

Stephen Fry: Moab is my Washpot

Arrow Books 2011, (Hutchinson, 1997), 436s.

Äänikirjan lukijana Stephen Fry

kesto 11h 30min

Toisinaan kirja meinaa jäädä ns. ikuisuusprojektiksi. Yleensä näin käy, jos kirja on tylsä tai huono, mutta joskus riittää väärä lukuhetki. Stephen Fryn Moab is my Washpot ei ollut tylsä eikä huono, vaan mielenkiintoinen ja hauska, hurmaava ja ihailtavan avoin omaelämäkerraksi. Silti sen lukeminen vei tolkuttoman kauan, liki vuoden. Enkä oikeastaan voi puhua lukemisesta, sillä lopulta kuuntelin sen äänikirjana.

Aloitin tämän ensin äänikirjana, mutta koska sellaisen kuunteluun oli kovin vähän tilaisuuksia (= olen äärimmäisen laiska ulkoilija) pistin kuulokkeet syrjään ja tartuin perinteiseen kirjaan. Mutta lukeminen eteni hyvin hitaasti, turhauduin ja aloin lukea jotain muuta. Ja sitten taas jotain muuta jne. Ehkä kuukausi sitten innostuin virkkaamaan erästä suurehkoa isoäidinneliöprojektia ja saman tien turhauduin television hävyttömän huonoon ohjelmatarjontaan. Minulta virkkaaminen ja lukeminen ei suju yhtäaikaa, joten kaivoin kuulokkeet jälleen esille ja lasten nukkumaanmenon jälkeen virkkasin, kuuntelin Fryn muistelmia uudelleen alusta asti ja hihittelin oikein tyytyväisenä.

Moab is my Washpot on Fryn muistelmien ensimmäinen osa, jossa hän kertoo elämästään 18-vuotiaaksi asti. Eniten nautin lapsuusvuosien jutuista, mutta luulen tämän johtuneen osaltaan siitä, että luin/kuuntelin kirjan alun kolmeen kertaan. Fry ei tosiaan säästele itseään missään vaiheessa, vaan pistää itsensä likoon täysin. Erityisesti mieleen jäi herttainen tarina siitä, miten nuori Stephen kuvitteli lasten saavan alkunsa: 

"Roger had once attempted to tell me how pregnancy came about. One or both of us became a little confused and the picture in my head was that of my father as a kind of gardener, dropping a small seed into my mother's tummy-button and watering it with his pee. A peculiar image I suppose, but to a race of Martians no stranger than the unwieldy truth."

Fryn tyyli kertoa elämästään on rönsyilevä ja runsas, mutkitteleva eikä aina kaikkein selkein. Muutamassa kohdassa ehdin jo pelätä tippuneeni kärryiltä, kun Fry viimein palasi takaisin siihen asiaan, jota alunperin oli kertomassa. Ja kyllä, äänikirjan kuunteleminen todellakin tuntui siltä, kuin Fry olisi kertonut elämäntarinaansa juuri minulle, henkilökohtaisesti. Välillä kielen rytmi ja sointi vaivutti minut melkein transsiin, niin nautinnollista Fryn huoliteltu (britti-)englanti on.

Virkkuuprojekti on vielä kesken, joten ehkäpä rohkenen ottaa kuunteluun seuraavan äänikirjan. :)