You Have to F**king Eat

Adam Mansback: You Have to F**king Eat
Canongate Books 2018, 4min
Kuvitus: Owen Brozman
Lukija: Stephen Fry

Kerran kaipasin kipeästi Stephen Fryn ääntä ja löysin onnekseni tämän neljän minuutin mittaisen, runomuotoisen teoksen. Olen lukenut myös Adam Mansbackilta aiemmin ilmestyneen kirjan Nyt vi**u nukkumaan, joka muuten löytyy englanniksi esimerkiksi Youtubesta Samuel L. Jacksonin lukemana nimellä Go the F**k to Sleep.

Tosiaan, tässä kirjassa Mansback tuskittelee sen ikuisuusongelman kanssa, kun lapsi ei syö. Tai ei syö ainakaan sitä mitä tarjotaan, silloin kun tarjotaan, vaan mieluiten jotain ihan muuta ja väärään aikaan.

Sisältö ei jättänyt pitkäkestoista muistijälkeä, mutta Stephen Fryn ääni lämmitti mieltä ja laski verenpainetta aivan kuten toivoinkin.

More Fool Me

Stephen Fry: More Fool Me

Penguin Books 2014, 9h 49min.

Kävelylenkeillä minulle on seuraa pidellyt Stephen Fry tämän kolmannen omaelämäkerrallisen teoksensa verran. Osasin muiden kokemusten perusteella asennoitua ajoittaiseen puuduttavuuteen ja pitkään päiväkirjaosioon, joten kirja ei tuottanut pettymystä. Tosin tämä on muistelmista selkeästi se vähiten hyvä, mutta kuuntelemisen arvoinen kuitenkin.

More Fool Me kertoo Fryn elämästä 1980 -1990 -lukujen vaihteessa. Fry teki tuollon ahkerasti töitä mm. Kyllä Jeeves hoitaa ja A Bit of Laurie and Fry -sarjojen parissa, kirjoitti Virtahepoa ja esiintyi ahkerasti siellä, täällä ja tuolla. Vapaa-ajalla vauhti ei ollut sen hitaampi, vaan Fryn kalenteri oli hyvin täynnä erilaisia illallisia, ensi-iltoja ja muita illanistujaisia. Ja jos kalenteri olikin välillä tyhjempi, illat kuluivat rattoisasti vaikkapa snookeria pelaten ja kokaiinia nuuskutellen. Kokaiinia tosin kului myös työpäivinä ja -iltoina. More Fool Me voisikin olla alaotsikoltaan "Kokaiinivuodet". Fry ei missään vaiheessa kannusta ketään kokeilemaan kokaiinia, päin vastoin, mutta kertoo kyllä rehellisesti sen kuinka hämmästyttävän kauan kesti, ennen kuin kokaiini alkoi haitata hänen työtään ja arkeaan.

Äänikirja on siitä hankala formaatti, että jälkikäteen on vaikea kerrata kuulemaansa. Fry kertoo runsaasti mielenkiintoisia ja useimmiten hauskoja anekdootteja kanssaihmisistään, useimmiten kuuluisista sellaisista. Eniten pidin tapauksesta, jolloin prinssi Charles otti vastaan teekutsun ja ilmaantui silloisen vaimonsa prinsessa Dianan kanssa Fryn maaseutuasunnolle.

Moni on muun muassa Goodreadsin arvioissa moittinut More Fool Me:tä name droppingista. (Mitä ihmettä se on suomeksi? Nimien latelemista? Tuttavuuksilla kehuskelua?) Kieltämättä kuuluisia nimiä vilisee vähän liiankin kanssa ja lukuisat alaviitteet useimpien julkkisten aseman selvittämiseksi tuntuivat vain korostavan asiaa. Mutta no, lienee ihan ymmärrettävääkin, että Fry on ollut ja on edelleen paljon tekemisissä julkisuuden henkilöiden kanssa, joten moista on melko vaikea välttää.

Stephen Fry on lukenut kirjansa äänikirjaversion itse, mikä on luonnollisesti iso plussa. Rakastan Fryn rauhallista ääntä ja selkeää artikulointia. Kertojana hän ei ole mitenkään suoraviivainen tai edes kovin selkeä, mutta jotenkin hän onnistuu pitämään homman kasassa. Välillä tosin ehdin sitäkin epäillä, sillä kaksi ensimmäistä lenkkiä ja osa kolmannestakin kului siihen, kun Fry yritti keksiä parhaan tavan kerrata aiempien osien tapahtumia tylsistyttämättä vanhoja lukijoita.

Havainnollistan Fryn rönsyilevää kerrontaa yllä olevalla, taidokkaalla ja hiukan pelkisetetyllä kuvalla. Kaavio (A) kuvastaa perinteistä kronologista kerrontaa. Kaavio (B) taas on yksinkertaistettu versio Stephen Fryn tavasta kuljettaa tarinaa: aluksi hiukan muistelua ja sitten enemmän tai vähemmän tajunnanvirtaa sinne tänne, pompahduksia ajassa eteen ja taakse, alaviitteitä, anekdootteja ja muuta sellaista. Tämä voisi olla sekavaa, ellei Fry olisi kertojana niin hyvä.

More Fool Me ei ollut pettymys, sillä odotin jotain paljon pitkäveteisempää. Oli mielenkiintoista kuulla Virtahevon syntyvaiheista, vaikka melkoisia juonipaljastuksia kirjaa lukemattomille päiväkirjamerkinnät tekivätkin.

The Hippopotamus

Stephen Fry: The Hippopotamus

Arrow Books 2011 (1994), 400s.

Äänikirja: 9h 1min

Vajaa kuukausi sitten kuuntelin äänikirjana The Fry Chroniclesin käsitöitä tehdessä. Joululahjoja työstäessä on jälleen tullut kuunneltua kirjaa, edelleen Stephen Fryta, mutta tällä kertaa fiktiota. Kuuntelutapa oli sama kuin viimeksikin: kuuntelin koko kirjan ja lueskelin paperiversiota aina välillä.

Ted Lennox Wallace on entinen menestynyt runoilija, nyt myös entinen teatterikriitikko. Elämä murjoo (varsin epämiellyttävää) miestä, mutta seikkailu odottaa. Ted törmää baarissa kummityttöönsä, nyt jo aikuiseen Janeen. Jane kutsuu Tedin luokseen ja kertoo sairastavansa parantumatonta leukemiaa. Tai näin lääkärit ovat sanoneet, Jane itse tietää kokeneensa ihmeparantumisen. Jane palkkaa Tedin suorittamaan tutkimuksia Norfolkissa Tedin vanhan koulutoverin kartanossa. Mitä tarkalleen ottaen Tedin pitäisi tutkia, on arvoitus, mutta tutkimusten edistymisestä Jane haluaa kuulla kirjeitse mahdollisimman tarkasti. Kartanoon ilmaantuu lukuisia muitakin vieraita, jotka kaikki tuntuvat tietävän jotakin merkillistä, josta Tedillä ei ole aavistustakaan. Jotenkin kaikkien huomio tuntuu kääntyvän isäntäperheen 16-vuotiaaseen poikaan, Davidiin, joka on myös Tedin kummipoika.

The Hippopotamus oli odotuksiani parempi kirja. Tarina on arvoituksellinen, omituinen, hauska ja paikoin ällöttävä. Kartano monine vieraineen tuo mieleen P.G. Wodehousen tarinat, sillä koheltamista, käytävillä hiippailua ja ruokapöytäkeskusteluja ei tästä kirjasta puutu. Tarina etenee pääasiassa pitkien ja rönsyilevien kirjeiden muodossa. Useimmiten kirjoittajana on Ted, mutta välillä vuorossa on Janen tai jonkun talossa vieraana olevan ihmisen kirje. Äänikirjan osalta täytyy erikseen kiittää Fryn eläytymistä eri rooleihin: äänestä tunnisti hyvin helposti, kuka milloinkin on kertojavuorossa.

Tavallaan kirjan juoni etenee hitaasti, mutta minä en ehtinyt pitkästyä hetkeksikään. Päinvastoin, The Hippopotamus oli niitä kirjoja, joista ei olisi halunnut pitää taukoja ollenkaan.  The Hippopotamus on myös suomennettu nimellä Virtahepo, mikäli käännetty kirja kiinnostaa enemmän.

PS: The Fry Chronicles-postauksessani mainitsin kirjoittaneeni fanikirjeen Frylle. Voitte varmasti kuvitella, miten valtavasti ilahduin saadessani vastauskirjeen! :)

The Fry Chronicles

Stephen Fry: The Fry Chronicles

Penguin Books 2011, 425s.

Kaksi vuotta sitten virkkasin ystävälle syntymäpäivälahjaksi vilttiä ja kuuntelin Stephen Fryn Moab Is My Washpotia. Tänä syksynä virkkuukoukutuin jälleen isohkoon käsityöprojektiin ja vaikka nykyisin osaan virkatessa jo vähän lukeakin, äänikirja on ehdottomasti parempaa seuraa siihen hommaan. Tuntui ihanalta tajuta, että viimeinkin on loistava tilaisuus kuunnella Fryn elämäkerran toinen osa, The Fry Chronicles.

The Fry Chronicles kattaa vuodet 1977-1987 Stephen Fryn elämästä. Fry kuvaa lavealle kerronnalleen tyypillisesti opiskeluvuosistaan, tulevaisuudensuunnitelmistaan ja siitä, kuinka hän kuin epähuomiossa ajautui teatterin pariin ja tulikin aloittaneeksi uran näyttelijä-käsikirjoittajana. Toisin kuin lapsuutta ja vaikeita teinivuosia kuvaavassa Moabissa, tässä kirjassa Fryn elämä on - päällisin puolin - yhtä nousukiitoa. Ura käynnistyy kuin itsestään ja töitä riittää siinä määrin, ettei raha-asioista tarvitse huolehtia. Vaikka rakkauselämä hiipuu lopulta täysin kahdeksitoista vuodeksi, työura upeine työtovereineen tuntuu pitkälti riittävän täyttämään Fryn tarpeet.

Tosiaan, tässä kirjassa vilisee tuttuja nimiä: Emma Thompson, Hugh Laurie, Ben Elton, Rowan Atkinson, Douglas Adams jne. Hugh Lauriesta Fry kirjoittaakin äärimmäisen lämpimästi ja avoimesti ihaillen:

"It is a matter of extreme good fortune that, handsome as Hugh is, prodigiously gifted as he is, funny and charming and clever as he is, I have never felt an erotic stirring for him. How catastrophic, how painfully embarrassing that would have been, how disastrous for my happiness, his comfort and any future we might have had together as comedy collaborators. Instead our instate regard and liking for each other developed into a deep, rich and perfect mutual love that the past thirty years has only strengthened. The best and wisest man I have ever known, as Watson writes of Holmes. I shall stop before I get all teary and stupid."

Kolmas osa Fryn elämäkertojen sarjassa, More Fool Me, on jo ilmestynyt. Senkin haluan lukea tai kuunnella, vaikka kokaiiniaddiktiosta kertova kirja ei lähtökohtaisesti mitenkään nautinnolliselta kuulostakaan.

En ole normaalisti mikään fanikirjeiden kirjoittaja, mutta Stephen Frylle tuli sellainenkin lähetettyä.

How To Have An Almost Perfect Marriage

Mrs. Stephen Fry: How To Have An Almost Perfect Marriage

Unbound 2012, 190s.

Pari vuotta sitten ihastuin Mrs. Fryn päiväkirjaan, joten kun sattumalta törmäsin nettikirjakaupassa pyöriessäni tähän Rouva Fryn uuteen kirjaan, lisäsin sen heti hankintalistalle.

How To Have An Almost Perfect Marriage on Edna Fryn omintakeinen avioliitto-opas. Hyvän avioliiton määritelmä on toki tapauskohtainen, mutta Ednan tapauksessa hyvään avioliittoon riittää se, että mies pysyisi mahdollisimman paljon pois jaloista. Rouva Fry ohjeistaa niin puolison valitsemisessa, yhteisen kodin sisustamisessa, lasten kasvatuksessa kuin hääjärjestelyissäkin, mutta eniten hänellä on sanottavaa arjessa selviytymisestä. Kirjan loppupuolella käsitellään avioliiton mahdollisia karikoita ja tarjotaan runomuodossa 24 tapaa jättää aviomies.

"Just pack all your bags, Mags, 
Bore him to death, Beth, 
Tell him the truth, Ruth 
There's no need to shout.


Tell him you're pregnant again, Gwen, 
Spoil Match of the Day, Faye, 
Stick his hand in the blender, Brenda 
And get yourself out."

Rouva Fry muuten kehottaa kiinnittämään huomiota puolison nimeen, sillä kukaan ei halua taakakseen kamalaa "pariskuntanimeä" (couple name). Edna ja Stephen muodostavat kelvollisen kutsumanimen Ednaphen, Paul ja Amanda ovat tietysti kavereille Panda. Mutta Simon ja Phyllis, Peter ja Eunice sekä Felicity ja Horatio eivät ole yhtä onnekkaita.

Vaikka edelleen olen sitä mieltä, että Edna Fry on hauska hahmo ja näissä teksteissä on rutkasti viihdykettä, vitsi ei ehkä kuitenkaan kanna kaiken aikaa. Minulla meni tämän kirjan lukemiseen useampi kuukausi, sillä yksinkertaisesti halusin pitää siitä taukoja. Muuten olisin puutunut täysin, eikä siinä olisi ollut mitään mieltä.

How To Have An Almost Perfect Marriage on mukava välipalakirja Stephen Fryn ystäville. Hiukan maistiaisia kirjan sisällöstä voi kurkkia Rouva Fryn blogista.

Stephen Fry: Rescuing the Spectacled Bear (Äänikirja)

Stephen Fry: Rescuing the Spectacled Bear - A Peruvian Diary

BBC Audiobooks 2008, 3h 5min

Äänikirjojen maailmaan tutustuminen jatkuu. Vaikka jo kannoinkin kirjastosta kotiin vinon pinon kotimaisia äänikirjoja, kuuntelin ensin vähän lisää Stephen Fryta, koska kaipasin Lennon-kokemukseni jälkeen ihmismäistä englantia.



Vuonna 2002 BBC 1 esitti Stephen Fryn juontaman TV-ohjelman, jossa Fry etsi Karhuherra Paddingtonin juuria Perusta. Samalla Fry tutustui Perun karhukantaan ja myöhemmin samana vuonna hän palasikin kuvausryhmän kanssa saattamaan saman katon alle edellisellä reissulla löytämänsä poikakarhun tyttökarhun kanssa. Rescuing the Spectacled Bear on päiväkirja tämän toisen matkan ajalta.

Päiväkirja on lyhyt ja selkeä, olematta kuitenkaan tylsä. Fry kuvaa Perun luontoa houkuttelevasti, mutta ei kaihda ikävienkään asioiden kertomista. Karhujen pelastaminen luokattoman surkeista yksityisistä eläintarhoista ei ole aivan yksinkertaista hyvin korruptoituneessa maassa. Eikä edes Fryn kaltainen herrasmies ole turvassa matkailijoita niin usein vaivaavalta ripulilta, ei vaikka käytössä olisikin hotellin paras sviitti.

Tähän karhujenpelastamisoperaatioon on liittynyt myös hyväntekeväisyysprojekti (www.bear-rescue.tv), mutta sivut eivät enää ole toiminnassa. Ilmeisesti avustustyö karhujen hyväksi ei ole toiminut toivotulla tavalla.

PS: Olisi kiva tietää, mikä Spectacled Bear on suomeksi. Nettisanakirja ei osannut auttaa.

Stephen Fry: Moab is my Washpot

Stephen Fry: Moab is my Washpot

Arrow Books 2011, (Hutchinson, 1997), 436s.

Äänikirjan lukijana Stephen Fry

kesto 11h 30min

Toisinaan kirja meinaa jäädä ns. ikuisuusprojektiksi. Yleensä näin käy, jos kirja on tylsä tai huono, mutta joskus riittää väärä lukuhetki. Stephen Fryn Moab is my Washpot ei ollut tylsä eikä huono, vaan mielenkiintoinen ja hauska, hurmaava ja ihailtavan avoin omaelämäkerraksi. Silti sen lukeminen vei tolkuttoman kauan, liki vuoden. Enkä oikeastaan voi puhua lukemisesta, sillä lopulta kuuntelin sen äänikirjana.

Aloitin tämän ensin äänikirjana, mutta koska sellaisen kuunteluun oli kovin vähän tilaisuuksia (= olen äärimmäisen laiska ulkoilija) pistin kuulokkeet syrjään ja tartuin perinteiseen kirjaan. Mutta lukeminen eteni hyvin hitaasti, turhauduin ja aloin lukea jotain muuta. Ja sitten taas jotain muuta jne. Ehkä kuukausi sitten innostuin virkkaamaan erästä suurehkoa isoäidinneliöprojektia ja saman tien turhauduin television hävyttömän huonoon ohjelmatarjontaan. Minulta virkkaaminen ja lukeminen ei suju yhtäaikaa, joten kaivoin kuulokkeet jälleen esille ja lasten nukkumaanmenon jälkeen virkkasin, kuuntelin Fryn muistelmia uudelleen alusta asti ja hihittelin oikein tyytyväisenä.

Moab is my Washpot on Fryn muistelmien ensimmäinen osa, jossa hän kertoo elämästään 18-vuotiaaksi asti. Eniten nautin lapsuusvuosien jutuista, mutta luulen tämän johtuneen osaltaan siitä, että luin/kuuntelin kirjan alun kolmeen kertaan. Fry ei tosiaan säästele itseään missään vaiheessa, vaan pistää itsensä likoon täysin. Erityisesti mieleen jäi herttainen tarina siitä, miten nuori Stephen kuvitteli lasten saavan alkunsa: 

"Roger had once attempted to tell me how pregnancy came about. One or both of us became a little confused and the picture in my head was that of my father as a kind of gardener, dropping a small seed into my mother's tummy-button and watering it with his pee. A peculiar image I suppose, but to a race of Martians no stranger than the unwieldy truth."

Fryn tyyli kertoa elämästään on rönsyilevä ja runsas, mutkitteleva eikä aina kaikkein selkein. Muutamassa kohdassa ehdin jo pelätä tippuneeni kärryiltä, kun Fry viimein palasi takaisin siihen asiaan, jota alunperin oli kertomassa. Ja kyllä, äänikirjan kuunteleminen todellakin tuntui siltä, kuin Fry olisi kertonut elämäntarinaansa juuri minulle, henkilökohtaisesti. Välillä kielen rytmi ja sointi vaivutti minut melkein transsiin, niin nautinnollista Fryn huoliteltu (britti-)englanti on.

Virkkuuprojekti on vielä kesken, joten ehkäpä rohkenen ottaa kuunteluun seuraavan äänikirjan. :)

Mrs Fry's Diary

(Mrs) Stephen Fry: Mrs Fry's Diary

Hodder & Stoughton 2010, 345s.

Kirjablogien paras puoli: mieletön määrä kiinnostavia kirjoja, joihin ei välttämättä muuten törmäisi. Suuri kiitos siis Linnealle Mrs Fry's Diaryn arviosta! :) Laitoin kirjasta hankintatoiveen kirjastolle, mutta en sitten malttanutkaan odottaa epämääräisen pitkää aikaa, joten lisäsin kirjan synttärilahjatoivelistalle.

Mrs Fry's Diary kuvaa Fryn perheen elämää päiväkirjamerkinnöiden muodossa vuoden ajan. Lukijan näkökulmasta on toki hyvä tietää, kuka Stephen Fry oikeasti on, mutta ihan perustiedot riittävät pitkälle. Suurin osa kirjan huumorista kumpuaakin siitä, että lukija tietää Stephen Frysta enemmän kuin hänen vaimonsa. Mutta kyllä tämän kirjan parissa saa nauraa muutenkin! Tällä oli melkein yhtä korkea pakko-lukea-ääneen-kerroin kuin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajalla, paitsi että ilmeisesti brittihuumori ei ainakaan luettuna pure minun mieheeni.

"The snow's falling heavier this evening.

Stephen just texted to say he might be stuck in the pub all night.

He hasn't even left the house yet."

Haluaisin sanoa tästä kirjasta vaikka mitä, mutta näköjään tänään ei löydy tarvittavia sanoja. Mrs Fry's Diary oli joka tapauksessa viihdyttävä kirja, joka sai nauramaan ääneen useammin kuin kerran. Suosittelen lämpimästi nopealukuisen viihteen kaipuuseen.

"Discovered the cat's worked out how to open the firdge.

We'll have to find somewhere else to keep him now."