Näytetään tekstit, joissa on tunniste Chris Riddell. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Chris Riddell. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Hamelnin pillipiipari

Russell Brand: Hamelnin pillipiipari
(The Pied Piper of Hamelin (Trickster Tales), 2014)
Jalava 2016, 128s.
Suom. Tuomas Nevanlinna
Kuvitus: Chris Riddell

Jos kirjan mainoslauseessa viitataan Roald Dahliin, se on ilman muuta luettava. Minusta on ihanaa, että lapsillekin on kirjoitettu tarinoita, joissa ei kaikkea siloitella ja peitellä, jotka saavat ehkä nauramaan tyrmistyksestä.

Russell Brandin versio Hamelnin pillipiiparista on totta kai aivan erilainen kuin se perinteinen tarina. Tämän tarinan Hameln ei ole mikään idyllinen pikkukaupunki, vaan sen asukkaat ovat ällöttävän maireaa, itsekeskeistä ja ilkeää väkeä. Kaupungissa arvostetaan kauneutta yli kaiken, mutta vain tietynlaista kauneutta tietenkin. Kaikki "vialliset" yksilöt suljetaan jo vauvoina epätäydellisten lasten hoitolaan. Kaikki sujuu ääliömäisten hamelnilaisten pillin mukaan siihen saakka, kun kesken Hamelnin hemaisevin kersa -kisan kaupunkiin tulvii järjetön määrä räyhäkkäitä rottia, jotka riehuvat ja rellestävät niin kuin vain nämä rotat pystyvät. Pian näyttämölle astuu androgyyni Pillipiipari, joka tarjoutuu auttamaan rottaongelmassa.

Chris Riddellin kuvitus on näyttävää, runsasta ja paikoin todella ällöttävää. Erityinen oksennusvaroitus täytyy antaa sivusta, jolla esitellään muutaman hamelnilaislapsen maantieraadoista kyhäämä mekaaninen metsäzombiearmeija: kapinen jänis, päätön mäyrä ja nurinkurinturkkinen kettu. Noin muuten kuvitus on toimiva yhdistelmä rumaa ja hauskaa.

Hamelnin pillipiipari oli sekä minun että lasten mielestä sopivan inhottava ja riittävän hauska. Siellä täällä on alaviittein selostettu vähän vaikeampia sanoja, kuten kalabaliikki, friikki ja rahoituskriisi. Itse en hirveästi pidä alaviitteiden tarinaa pätkivästä vaikutuksesta, mutta eipähän tarvinnut vaivata omaa päätä keksimällä sopivia selostuksia. Tarinan juonikuvio ei kenties ole erikoisen onnistunut ja etenkin Pillipiipari jää etäiseksi hahmoksi. Mutta, kuten sanottua, joskus päättömyys on juuri sitä mikä toimii parhaiten.


torstai 3. syyskuuta 2015

Ada Gootti ja hiiren haamu

Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu
(Goth Girl and the Ghost of a Mouse, 2013)
Gummerus 2015, 219
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Ada Gootti ja hiiren haamu on niin houkutteleva kirja, että se pääsi lukulistalleni jo ulkoisten avujensa perusteella. Sen verran ilahtuneita kommentteja kuulin myös kirjan sisällöstä, että päätin raivata tälle paikan iltasatujonosta, jotta pojatkin pääsisivät nauttimaan vähän erilaisesta tarinasta.

Leskeksi jääneen Lordi Gootin ainoa tytär Ada asuu hulppean suuressa, joskin paikoin ränsistyneessä Kalmatollon kartanossa. Talossa riittää palvelusväkeä, mutta seuraa Adalla ei liiemmin ole. Adalla on kyky nähdä haamuja ja osittain erään hiiren haamun avulla hänelle selviää, että Kalmatollossa on meneillään jotakin vilpillistä.

Kirjailijan itsensä kuvittama kirja on todella näyttävä. Kuvia on paljon, niissä on hauskoja yksityiskohtia ja löytyypä takakannen taskusta bonuksena minikirja. Jopa kirjan sivujen selkämykset on värjätty hohtavan violetilla, joka sopii hyvin kirjan goottitunnelmaan.

Minua viehätti kirjan alkupuolella erityisesti lukuisat viittaukset muuhun kirjallisuuteen ja Kalmatollon hiukan vinksahtanut elämäntyyli. Alun perusteella odotin kuitenkin tarinalta jotain aivan muuta kuin lopulta sain. Jo nimen perusteella odotin, että tässä on nyt käsissä tarina tytöstä ja hiiren haamusta. Ishmael-hiiri jää kuitenkin ihan sivu-sivu-sivurooliin, sillä varsinaisen juonen kanssa sillä ei ole oikein mitään tekemistä.

Minusta tarina olisi kaivannut vähän enemmän vauhtia ja jotakin, mikä olisi pitänyt juonen paremmin kasassa. Nyt tuntui, että alkuperäinen idea olisi keskittynyt hiiren haamuun, mutta matkan varrella kirjailija innostuikin enemmän lasten salaisesta Ullakkokerhosta ja juonittelevasta sisäriistanvartija Nurjamaasta. Kirjan lopulla palataan taas muodon vuoksi hetkeksi hiireen, mutta itse asiassa hiiren olisi voinut aivan hyvin karsia koko kirjasta pois.

Tekstin puolesta Ada Gootti ja hiiren haamu ei tehnyt niin suurta vaikutusta kuin olin odottanut. Upea kuvitus kuitenkin paikkaa vähän keskeneräisen tarinan puutteita siinä määrin, että lukukokonaisuudesta jäi suhteellisen hyvä mieli.