Rex Dexter ja älyttömän kuolleet eläimet

Aaron Reynolds: Rex Dexter ja älyttömän kuolleet eläimet
Jalava 2021, 214s.
Kuvitus: Hugo Cuellar
Suom. Kaisa Ranta

 

Rex ei toivo mitään niin kovasi, kuin omaa koiraa. Suklaanruskeaa labradorinnoutajaa, jos tarkkoja ollaan. Syntymäpäivänään Rex saa vanhemmiltaan laatikon, jossa on reikiä, joten luonnollisesti Rex ehtii jo riemastua. Mutta, mutta. Laatikossa ei suinkaan ole söpöä koiraa, vaan kana. Ihan totta, kana! Vanhemmat ovat järkeilleet, että Rexin on hyvä harjoitella elävästä olennosta huolehtimista kanalla, ennen kuin hänen käsiinsä uskotaan koiraa. Kuten kansikuvastakin voi päätellä, kana ei pysy hengissä kovin pitkään. Kana ei kuitenkaan häviä Rexin elämästä, sillä Rex onnistuu saamaan päälleen kirouksen, jonka myötä hän vetää puoleensa kuolleita eläimiä.

Rex Dexter ja älyttömän kuolleet eläimet on idealtaan aika älytön ja juuri siksi niin houkutteleva. Kirja on täynnä pöhköä huumoria, osin siksi ettei Rex ole se tarkkaavaisin tai päättelykykyisin poika. Kuolleiden eläimien myötä Rex ajautuu ratkaisemaan paikallisen eläintarhan omituisia, harvinaisten eläinten kuolemantapauksia. Nokkelampi kaveri olisi saattanut ratkaista tapaukset nopeamminkin ja pelastaa eläimen tai ehkä jopa kaksi...

Minulle Rex Dexter oli ehkä aavistuksen liian koheltava tuttavuus ja 8-vuotiasta nämä kuolleet eläimet surettivat sen verran, ettei hän halunnut lukea kirjaa loppuun asti. Uskoisin kuitenkin tämän kirjan uppoavan oikein hyvin 5.-6.-luokkalaisiin lukijoihin. Kirjassa on veikeä mustavalkoinen kuvitus, joka lisää kirjan kiinnostavuutta.

Rautasusi

Siri Pettersen: Rautasusi
Jalava 2021, 486s.
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist

 

Juva ei haluaisi olla missään tekemisissä perheensä kanssa. Äiti on tunnettu verenlukija, eräänlainen ennustaja, jota pidetään suuressa arvossa. Pikkusisko haluaa seurata äidin jalanjälkiä. Pramean kotitalon sijaan Juva viihtyy paremmin susijahdissa ja vaatimattomassa huoneessa melko kaukana kotoa. Vastoin tahtoaan Juva joutuu kuitenkin sekaantumaan perheensä asioihin, kun kuolemattomat vardarit alkavat käyttäytyä uhkaavasti. Lisäksi kaupungissa ilmenee koko ajan enenevässä määrin susitautitapauksia.

Pian Juva tajuaa olevansa keskellä uhkaavia tapahtumia, eikä hän tiedä keneen voisi luottaa - vai voiko keneenkään.

Siri Pettersenin Rautasusi on vardari-trilogian ensimmäinen osa ja sijoittuu (takakannen mukaan) samaan fantasiauniversumiin kuin Korpinkehät-sarja. Minä en näitä yhtymäkohtia tunnistanut, paitsi mahdin osalta.

Pettersen kirjoittaa mehevää fantasiaa, jossa lukija on Juvan tavoin yhtä pihalla siitä, kuka puhuu totta ja voiko omiin muistoihin luottaa. Kieli on rikasta, mistä kiitos kuuluu suomentaja Eeva-Liisa Nyqvistille.

Minulla Rautasuden lukeminen häiriintyi parin todella kiireisen työviikon takia, mutta pienestä lukutauosta huolimatta tykkäsin tästä kovasti. Jään mielenkiinnolla odottamaan sarjan seuraavaa osaa.

Gregin kohtalo

 

Chris Rylander: Gregin kohtalo
Eeppisten epäonnistumisten sarja
Jalava 2020, 328s.
Suom. Kaisa Ranta

Vietin Greg Belmontin ja hänen ystäviensä kanssa aika kirjaimellisesti koko joulupäivän. Halusin uppoutua eeppisiin seikkailuihin ja taisteluihin ja tiesin, että juuri sellaisia juttuja (huumorilla höystettynä) tämä kirja tarjoaisi.

Greg ja pieni joukko muita kääpiöitä sekä Kivinen matkustavat vesiteitse Venäjälle etsimään legendaarista amulettia, joka tarujen mukaan saattaisi olla ratkaiseva tekijä valloilleen päässeen taikuuden hallitsemiseksi. Aika on käymässä vähiin, vastoinkäymiset eivät. 

Kaiken seikkailemisen keskellä Greg joukkoineen tekee uusia tuttavuuksia, joista vinkein oli erittäin pahanhajuinen läjä, Löllö Plöllö Knöllönlöllö. Tämä pienen ikuisuuden eristyksissä elelleen olion jatkuva puhetulva ja lähes täydellinen tilannetajun puuttuminen oli raivostuttavaa ja hauskaa.

Niin, maailma tosiaan on suistumassa täydelliseen kaaokseen ja vaikka Greg kuinka haluaisi olla olematta minkään sortin sankari tai muutenkaan keskeisessä roolissa koko sekasotkussa, ei hänen auta muu kuin sopeutua tilanteeseen. Joka muuten muuttuu koko ajan sekavammaksi ja vaarallisemmaksi.

Nautin tästä trilogian päätösosasta todella paljon ja luinkin sen aika lailla päivässä. (Miten ihana päivä! Vain lukemista ja syömistä!) Kaisa Rannan suomennos on ihanteellisen sujuvaa luettavaa. Kaikki toimii!

Gregin kirous

Chris Rylander: Gregin kirous
Eeppisten epäonnistumisten sarja 2
Jalava 2020, 333s.
Suom. Kaisa Ranta

Eeppisten epäonnistumisen sarjan ensimmäisessä osassa Greg Belmontille selviää, että hän on itse asiassa kääpiö. Paljon muutakin Gregille uutta tietoa tulee ilmi. Esimerkiksi se, että hänen isänsä ei itse asiassa olekaan matkustellut pitkin maailmaa erilaisten teelaatujen perässä (no, vähän niidenkin), vaan etsimässä galdervatnia. Ai mitä? Taikuutta! Taikuutta on nimittäin pikku hiljaa tihkumassa uudestaan maan pinnalle ja se herättää eloon erilaisia taruolentoja, kuten hiisiä, kivipeikkoja ja lohikäärmeitä. Niin ja sitten on kaikki se juttu haltijoiden ja kääpiöiden huonoista, sotaisista väleistä, mikä on aika epäkäytännöllistä, varsinkin siinä vaiheessa kun Greg saa tietää että hänen paras ystävänsä Edwin on haltija. Vieläpä prinssi.

Gregin kirouksen alussa meno onkin jo melko villiä. Greg on uusien kääpiöystäviensä kanssa määrätty taltuttamaan eräs lohikäärme, ennen kuin se aiheuttaisi kauheita tuhoja. Asiat eivät kuitenkaan etene aivan suunnitelmien mukaan, mutta onko tuo ihmekään, kun kaikki suunnitelmat ovat aika suurpiirteisiä. Gregin isä ei ole ennallaan ja Greg haluaisi lähteä etsimään vastalääkettä, mutta matkassa on lukuisia muttia ja mutkia.

Tässä kirjassa on ihan kaikkea: ystäviä, huumoria, taisteluita, yllättäviä paljastuksia, lisää taisteluita, juonimista ja muutenkin mukavasti vauhtia.

Aloitin Gregin kirouksen lukemisen jo kevättalvella. Sitten kohdalle osui joku kääpiömäisen huonotuurinen perjantai (vaikka kyseessä olikin sunnuntai), koska minuun iski hirveä asentohuimaus. Kirjalle epäreilusti yhdistin sen rajuun huimaukseen ja oksenteluun, joten ehkä ymmärrätte, miksi kirjaan uudelleen tarttuminen ei hirveästi houkutellut. Tai no, se ei ole ihan totta, sillä halusin kyllä lukea tämän jo paljon aiemmin, mutta en halunnut muistella sitä huonovointisuutta. 

Joka tapauksessa, nyt kun viimein luotin tasapainoelimiini riittävästi ja aloitin kirjan uudestaan, se kyllä vei tehokkaasti mukanaan. Jatko-osan pitäisikin ilmestyä jo tänä syksynä, joten ei muuta kuin lukuhousut valmiiksi seikkailun päätöstä varten!

Gregin legenda

Chris Rylander: Gregin legenda
Eeppisten epäonnistumisten sarja
(The Legend of Greg: Book One of an Epic Series of Failures)
Jalava 2018, 359s.
Suom. Kaisa Ranta

Greg Belmont on tottunut siihen, että joka torstai tapahtuu jotakin epätodennäköistä ja epäonnista. Yksi torstai on kuitenkin jopa Gregin mittapuulla sietämättömän haastava: ensin hänen kimppuunsa yrittää käydä jääkarhu, myöhemmin joukko lintuja. Sitten sattuu kaikkea muutakin lattiasta kasvavasta yrtistä kiveksi muuttumiseen ja isän sieppaamiseen. Lisäksi Greg saa tyrmistyksekseen kuulla totuuden itsestään: hän ei olekaan tavallinen (joskin erikoisen epäonninen teinipoika) vaan kääpiö! Ei mikään umppalumppa vaan sellainen vahva ja taistelukykyinen kääpiö!

Alunperin luimme Gregin legendaa iltasatuna. Arvelin kyllä alusta asti, ettei tämä ehkä ole eskarilaiselle sopivin mahdollinen tarina, etenkään juuri ennen nukkumaanmenoa kuultavaksi. Noin sivulla 122 kuopus vähän harmistuneena sitten totesikin, että tarina alkaa olla hänelle vähän turhan jännittävä, vaikka tosi hyvä onkin. Niinpä jatkoin lukemista itsekseni.

Olen viime aikoina lukenut todella vähän fantasiaa ja Gregin legendan jälkeen mietin entistä enemmän, että miksi ihmeessä. Tässä Rylanderin keksimässä maailmassa kääpiöt ja haltiat ovat toistensa vihollisia, vaikka aktiivisia sotia ei olekaan käyty pitkiin, pitkiin aikoihin. Osa kääpiöistä asuu edelleen luolastoissa, toiset ovat halunneet nousta maan pinnalle ja sulautua ihmisten joukkoon. Gregin isä on tutkimusmatkoillaan löytänyt jotakin taianomaista, joka mullistaa aivan kaiken sekä maan alla että sen pinnalla.

Koska Gregin legenda aloittaa trilogian, seikkailu pääsee tässä osassa vasta alkuun. Mutta alku on kyllä erittäin lupaava!

Kupla

Siri Pettersen: Kupla
(Bobla, 2017)
Jalava 2018, 287s.
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist

12-vuotias Kine ei voi sietää koulun uintitunteja eikä Kupla-lempinimeään. Ei sillä, että koulu nyt muutenkaan olisi mikään ihana paikka ja onhan kotonakin oikeastaan tosi ankeaa. Uinnista Kine yrittää lintsata kaikin mahdollisin keinoin, mutta aina se ei onnistu. Kun yksi uintikerta menee harvinaisen pahasti pieleen, Kine ryntää ulos uimahallista ja vetäytyy omaan salaiseen paikkaansa, hautausmaalle. Sieltä hän löytää pienen likaisen pallon, joka seuraavana yönä kasvaa niin suureksi, että Kine mahtuu sen sisälle. Kukaan muu ei kuitenkaan voi läpäistä kuplan pintaa ja jonkin aikaa Kine nauttii valtavasti toiveita täyttävästä ihmepallostaan.

Kupla sopii hyvin jo 5-6 -luokkalaisten luettavaksi, mutta on pakko sanoa, että hyvin tämä sopi myös tämmöiselle liki 40-vuotiaallekin. On helppo ymmärtää Kinen ahdistus, tuskastuminen ja epämääräinen ulkopuolisuuden tunne sekä kaipuu johonkin ihan omaan paikkaan. Kupla tarjoaa turvallisen oloisen pakopaikan, jossa on aikaa rauhoittua, keskittyä itseensä ja ennen kaikkea ajatella. Kuplaa asuttaa Kinen lisäksi omituinen räsyukko, omituisesti kasvava voodoo-nukke. Aluksi harmittomalta tuntuva hahmo muuttuu tarinan edetessä ahdistavaksi ja lopulta pelottavaksi.

Kupla on vauhdikas ja eloisa, tavallaan hyvin realistinen mutta toisaalta ihan utopistinen. Tykkäsin tarinasta ja erityisesti tekstin vetävyydestä.


---

Osallistun tällä blogitekstillä Kirsin kirjanurkan #nuortenkirjatorstai-projektiin

Kooste 1/2018

Cyril Pedrosa: Equinoxes
(Les Equinoxes, 2015)
Fanfare 2016, 330s.
Kääntäjä: Joe Johnson

Nappasin tämän synkähkön opuksen sarjakuvahyllystä täynnä intoa: Cyril Pedrosan albumi! Kolme varjoa oli niin mieleenpainuva tarina, että uskoin vahvasti Equinoxesin tarjoavan yhden vuoden parhaista sarjakuvaelämyksistä.

Mutta iso pettymyshän tämä oli.
Ensinnäkään minulla ei ole oikein kunnon käsitystä edes siitä, mistä tämä sarjakuva kertoo. Tässä on eronnut mies, jonka 15-vuotias tytär on paljon äitinsä luona ja räpsii jatkuvasti valokuvia tuntemattomista ihmisistä. Lisäksi on ilmeisen syrjässä asuva vanha mies, jonka talon lähelle aletaan rakentaa lentokenttää. Lentokentän perustustöitä tehdessä yksi kaivinkoneen kuljettaja käy tutkimassa lähemmin erästä luolaa, josta löytyy kivikautisia seinämaalauksia. Joku poliitikkonainen on ilmeisesti jollakin tapaa keskeinen - ehkä jopa yhdistävä - tekijä, mutta kovin jäi hataraksi tämä kokonaisuus.

Jälleen kerran voin syyttää kielitaidon puutteita, mutta toisaalta ajattelen niinkin että hyvän sarjakuvan tarinasta voi nauttia vaikka ei osaisi lukeakaan. Että olipa outo sarjakuva. En tajunnut, en tykännyt.

Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa
Karisto 2017, 46s.
Kuvitus: Teemu Juhani

Lainasin Kurnivamahaisen kissan sen kivan kannen perusteella. En vilkaissutkaan takakantta, vaan luin sen iltasatuna 5-vuotiaalle kuopukselle.

Kävi ilmi, että kirja on varsin synkkä ja sisältää vahvasti alleviivatun opetuksen: ahneus ei ole hyvästä kenellekään. Hieman jännittyneenä lapsen yöunien puolesta luin kuitenkin koko tarinan kerralla ja lasta se huvitti suuresti.

Pikkuruinen tyttö tutustuu järjettömän suureen kissaan, joka on syönyt aivan kaiken: metsät, linnut, pari armeijaa ja juonut janoonsa kokonaisen lammikon. Eikä se silti ole kylläinen, vaan kissan maha kurnii koko ajan vaativammin.

Odotin tältä kirjalta huumoria ja jotain vinkeää, mutta sain varsin vanhahtavalta tuntuvan opetuksellisen kertomuksen.

Parasta kirjassa on Teemu Juhanin upea kuvitus, jota voi ihailla kuvittajan kotisivuilla. Lapsikin tykkäsi kuvituksesta, vaikka kissan kurisevaan vatsaan siirryttäessä sekä tunnelma että kuvitus olivat minusta varsin ahdistavia.

Neil Gaiman: Onneksi oli maitoa
(Fortunately, the Milk... 2013)
Jalava 2017, 146s.
Suom. Tuomas Nevanlinna
Kuvitus: Chris Riddell

Luettiin toinenkin iltasatu!
Neil Gaimanin Onneksi oli maitoa valikoitui sekin luettavaksi kannen perusteella. Chris Riddellin kuvitus on ihan hauskaa, mutta erityisesti huomion kiinnitti tämä puna-kultainen kimmeltävä tausta.

Tarina on sellainen, että perheen äiti lähtee reissuun ja seuraavana aamuna jääkaapista ei löydykään maitoa. Isä lähtee lähikauppaan ja viipyy siellä kaksi ikuisuutta. Palatessaan hänellä on kerrottavanaan varsin vauhdikas ja polveileva kertomus viipymisensä syistä.

Tässä on tosi iso fontti ja hurjan paljon kuvia, eikä lukemiseen mennyt kuin kaksi ja puoli iltasatutuokiota. Itse en ihan älyttömästi ihastunut, mutta lapsia huvitti. Vaikka Riddellin kuvitustyyli on ihan kiva, olisin mieluummin lukenut Skottie Youngin kuvittaman version.

Pierre-Yves Gabrion: Shekawati - Jumalten lapsi
(Shekawati, 1996)
Like 1998, 136s.
Suom. Ville Keynäs

Shekawatin nappasin kirjaston sarjakuvahyllystä siksi, että pikaselailulla kirjan kuvitus miellytti silmää. Vähän se on sellaista hentoista ja olisi paikoin kaivannut lisää ryhtiä, mutta kuitenkin ihan kivaa.

Noin puolivälissä albumia tajusin, että jaahas, tämäkin on jonkun sarjan avausosa. Tympi lukea loppuun asti, kun tiesi että tarinan päästessä vauhtiin se jääkin kesken. Ja niinhän se jäi, eikä jatkoa ole ainakaan helposti saatavilla.

Shekawatista uumoillaan kylänsä uutta päällikköä. Sillä välin kun Shekawati on itsekseen pyydystämässä terävähampaista kalantapaista (koska päälliköksi pääsee vain jos sellaisen saa paljain käsin kukistettua) rauhalliseen kotikylään hyökkää joukko vihollisia ja koko kylä tuhotaan. Osa kyläläisistä kuolee, osa otetaan vangeiksi.

Ja sitten kuvaan astuu lentäviä amazoneja ja joku avaruusalushomma, jonne Shekawati sädetetään ja hänelle asennetaan käteen jumalten voimat antava ranneke.

Että jos odotin jotain fantasiahenkistä seikkailua, niin kaupanpäälle sain annoksen scifiä ja oikeastaan siinä vaiheessa tarinan loppu ei enää edes hirveästi kiinnostanut.

Juan Díaz Canales: Corto Maltese- Ekvatoria
Piirrokset: Rubén Pellejero
(Equatoria, 2017)
Jalava 2018, 76s.
suom. Heikki Kaukoranta

Tuorein Corto Maltese -albumi on uusien tekijöiden toinen teos. Piirrosjälki on minun silmiini oivallista ja hyvin samanlaista kuin Hugo Prattilla.

Mutta sitten on tämä juonihomma. Corto Maltese on matkalla Maltalle, mutta siellä riehuvan koleraepidemian takia päätyykin Aleksandriaan . Hän etsii pappiskuninkaan peiliksi nimettyä muinaista aarretta ja löytääkin sen ihmeen helposti. Tarinassa on myös kolme keskeiseksi tarkoitettua naishahmoa ja julmia sotilaita.

Minusta juoni tuntui ärsyttävän heppoiselta. Siitä ikään kuin puuttui se kantava osuus kokonaan ja albumi onkin vain epämääräinen kokoelma irrallisiksi jääviä kohtauksia. Corto Maltese itse ei hänkään tunnu olevan oikein seikkailun tasalla, vaan keskittyy möläyttelemään tylyjä kommentteja ja hankkiutumalla niiden takia vaikeuksiin.

Hyvin piirretty, mutta käsikirjoituksen osalta pettymys.

Derib: Buddy Longbow kirjasto 1, Myötä- ja vastamäessä
(Buddy Longway Intégrale 1 - Chinook pour la vie, 2010)
Apollo 2016, 222s.
Suom. Saara Pääkkönen

Buddy Longwaysta en muista kuulleeni aikaisemmin, mutta plaratessani albumia piirrostyyli näytti etäisesti tutulta ja päätin lukaista koko albumin. Kävi ilmi, että Derib on tehnyt aikoinaan Yakari-sarjakuvaa ja sitä olen ainakin jonkin verran lapsena lukenut.

Buddy Longway on turkismetsästäjä, joka työskentelee yksin. Eräältä metsästysreissulta palatessaan Buddy vapauttaa intiaaninaisen muutaman valkoihoisen miehen kynsistä ja päättää palauttaa tämän omiensa luo. Oikean intiaaniheimon löytäminen ei kuitenkaan ole aivan vaivatonta ja loppujen lopuksi Buddysta ja Chinookista tulee aviopari. Elämä Kalliovuorten kupeessa, jylhien metsien ja laajojen preerioiden keskellä on haastavaa, mutta onnellista.

Tämä Buddy Longway kirjaston ensimmäinen osa sisältää neljä ensimmäistä albumia: Chinook, Vihollinen, Kolme miestä tuli kylään ja Yksin. Tarinat ovat nopealukuisia ja piirrostyyliltään nostalgisia, varmasti nimenomaan tuon Yakari-yhteyden takia.

Mahti

Siri Pettersen: Mahti
(Evna, 2015)
Jalava 2016, 502s.
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist

Siri Pettersenin Korpinkehät-sarjan päättävää Mahtia odotin sormia pureskellen, valmiina heittäytymään maailmasta toiseen, seikkailuun, taisteluun ja ehkä vielä kotiinkin.

Mahti alkaa siinä maassa, josta Hirkan isä on lähtöisin. Siellä on kylmää ja karua ja sen asukkaat uhkuvat ylemmyydentunnetta ja lähes kuolemattomien kaikkivoipuutta. Ei Hirka tähänkään maahan ja sen asukkaiden keskuuteen solahda kivuttomasti, mutta tällä kertaa hänellä näyttäisi olevan selkeä tavoite: mahdin rikkoutuneiden suonien korjaaminen.

Luin tätä kirjaa hidastellen, hyvästä tarinasta ja eheästä fantasiamaailmasta nautiskellen. Hirka on kokenut lyhyessä ajassa hirvittävän paljon asioita, joista vain murto-osaa voi väittää hyviksi. Pidin siitä, että koetut asiat myös näkyvät Hirkassa, joka ei säily muuttumattomana kaiken myllerryksen keskellä.

Tällä kertaa minäkin panin merkille virkkeiden ajoittaisen typistymisen muutaman sanan mittaisiksi töksähdyksiksi:

"He juoksivat metsän halki. Korkeiden kuusien lomassa. Jalkojen tasainen rytmi maata vasten. Rime vinkkasi Kolkaggat mukaansa ja kääntyi länteen. Toiset jatkoivat suoraan eteenpäin. Savu kohosi harjun takaa. Miehiä syömässä. Pian kuolemassa."

Asian tiedostaminen onnistui hieman sotkemaan lukutunnelmaa, mutta onneksi  vaikutus oli joka kerta lyhytaikainen.

Vaikka tarina etenee tässäkin kirjassa vauhdilla, aloin noin kaksi kolmannesta luettuani huolestua sivujen loppumisesta kesken. Lukijalle on selvää, että lopussa tapahtuu jotakin suurta, eikä sellaista ihan sivussa tai kahdessa käydä läpi. Varsinkin, kun yleensä näillä suurilla tapahtumilla on myös sellaisia seurauksia, joista mielellään lukee edes hiukan, ennen kuin takakansi on vastassa. Minun makuuni loppu tuntui muuhun kirjaan verrattuna hieman hätiköidyltä. Olisin mielelläni hyvästellyt Hirkan maailmat vähän verkkaisemmin.

Hamelnin pillipiipari

Russell Brand: Hamelnin pillipiipari
(The Pied Piper of Hamelin (Trickster Tales), 2014)
Jalava 2016, 128s.
Suom. Tuomas Nevanlinna
Kuvitus: Chris Riddell

Jos kirjan mainoslauseessa viitataan Roald Dahliin, se on ilman muuta luettava. Minusta on ihanaa, että lapsillekin on kirjoitettu tarinoita, joissa ei kaikkea siloitella ja peitellä, jotka saavat ehkä nauramaan tyrmistyksestä.

Russell Brandin versio Hamelnin pillipiiparista on totta kai aivan erilainen kuin se perinteinen tarina. Tämän tarinan Hameln ei ole mikään idyllinen pikkukaupunki, vaan sen asukkaat ovat ällöttävän maireaa, itsekeskeistä ja ilkeää väkeä. Kaupungissa arvostetaan kauneutta yli kaiken, mutta vain tietynlaista kauneutta tietenkin. Kaikki "vialliset" yksilöt suljetaan jo vauvoina epätäydellisten lasten hoitolaan. Kaikki sujuu ääliömäisten hamelnilaisten pillin mukaan siihen saakka, kun kesken Hamelnin hemaisevin kersa -kisan kaupunkiin tulvii järjetön määrä räyhäkkäitä rottia, jotka riehuvat ja rellestävät niin kuin vain nämä rotat pystyvät. Pian näyttämölle astuu androgyyni Pillipiipari, joka tarjoutuu auttamaan rottaongelmassa.

Chris Riddellin kuvitus on näyttävää, runsasta ja paikoin todella ällöttävää. Erityinen oksennusvaroitus täytyy antaa sivusta, jolla esitellään muutaman hamelnilaislapsen maantieraadoista kyhäämä mekaaninen metsäzombiearmeija: kapinen jänis, päätön mäyrä ja nurinkurinturkkinen kettu. Noin muuten kuvitus on toimiva yhdistelmä rumaa ja hauskaa.

Hamelnin pillipiipari oli sekä minun että lasten mielestä sopivan inhottava ja riittävän hauska. Siellä täällä on alaviittein selostettu vähän vaikeampia sanoja, kuten kalabaliikki, friikki ja rahoituskriisi. Itse en hirveästi pidä alaviitteiden tarinaa pätkivästä vaikutuksesta, mutta eipähän tarvinnut vaivata omaa päätä keksimällä sopivia selostuksia. Tarinan juonikuvio ei kenties ole erikoisen onnistunut ja etenkin Pillipiipari jää etäiseksi hahmoksi. Mutta, kuten sanottua, joskus päättömyys on juuri sitä mikä toimii parhaiten.

Jälleen yksi sarjakuvakooste

Olen tässä lueskellut lähes ahmimalla sarjakuvia. Jotta blogi ei ruuhkaantuisi ihan mahdottomasti, väsään yksittäisten postausten sijaan muutaman koosteen.

Jarkko Vehniäinen: Kamala luonto, Sunnuntaisarjat 1
Arktinen Banaani 2014, 112s.

Jarkko Vehniäisen Kamala luonto on mainio sarja. Siinä yhdistyy herttaisuus ja luonnon usein karut lait. Ilves ja kärppä muodostavat sympaattisen parivaljakon ja yhdessä he tekevät osuvia huomioita ympäristöstään. Ja kaipaavat kumppania, ainakin ajoittain. Kettu taas on vähän yksinkertainen ja usein hämmästyttävän energinen häslääjä, jonka tempauksissa riittää ihmeteltävää.

Tämä Sunnuntaisarjat 1 on ihan kelpo kokoelma, vaikka hersyvämpiäkin juttuja tällä sarjalla on tarjota. Vehniäisen kynänjälki on rentoa ja ilmeikästä, värityksessäkään ei ole mitään moitittavaa.

Juho Juntunen: Manala
Like 2011, 64s.

Lähtökohtaisesti helvettiä on ehkä vaikeaa ajatella hauskana paikkana, mutta kyllä siitä sellaisenkin saa. Ainakin Juho Juntusen Manala on veikeää luettavaa.

Manalassa pomona on tietenkin piru itse. Ilman viikatemiestä ei kuitenkaan olisi ketään piinattavana, joten kuoleman puuhia seurataan vähintään yhtä paljon kuin helvetin tapahtumia.

Manalan jutuissa on hiukan samaa kuin Pertti Jarlan Fingerporissa: Juntunenkin leikittelee sanoilla ja vitsailee enimmäkseen hyväntahtoisesti mutta osuvasti aiheesta kuin aiheesta.

Hihittelin monille stripeille ääneen ja viihdyin albumin parissa oikein hyvin.

Petri Hiltunen: Riutta
Jalava 2005, 47s.

Petri Hiltusen Riutta olisi jäänyt lukematta, ellei työkaveri olisi sitä suositellut. Hiltusen piirrostyyli on vähän karua ja etenkin mustavalkoisessa albumissa jotenkin terävää.

Idea Riutassa on kiehtova: Marsiin suuntaava retkikunta on ajautunut tuntemattomalle riutalle. Riutta koostuu kaikille tuntemattomasta kasvustosta ja vieraista olioista, joista ainakaan kaikki eivät ole kasvissyöjiä. Happivaroja on rajallisesti, joten miehistön on pakko yrittää selvittää sijaintinsa ja keksiä keino hälyttää apua. Riutan ulkopuolelta ei löydy mitään tuttua, vaan vieras elämänmuoto.

Vaikka visuaalisesti en Riuttaan ihastunutkaan, tykkäsin tästä perusideasta. Scifi on minulle genrenä vieras, mutta näin sarjakuvassa se ei tuntunut mitenkään erityisen haastavalta. Sen sijaan ongelmaksi koin Riutan niukan sivumäärän: tarinassa tapahtuu paljon, mutta kiehtovimmatkin tapahtumat huidellaan läpi ihan muutamassa ruudussa. Minun mielestäni Riutta olisi ansainnut paljon enemmän sivuja, sillä nyt tarina jäi auttamatta pintaraapaisuksi, vaikka mielenkiintoinen olikin.

Tanabe Gou:
 Ajokoira ja muita H.P. Lovecraftin tarinoita
Tammi 2016, 192s.
Suom. Suvi Mäkelä

Olen blogiaikanani lukenut muistaakseni kolme H.P. Lovecraftin kertomuskokoelmaa. Olikin itsestään selvää, että luen myös tämän manga-albumin, josta löytyy kolme Lovecraftin novelliin perustuvaa tarinaa: Temppeli, Ajokoira ja Nimetön kaupunki.

Tarinat ovat Lovecraftille tyypillisiä: enemmän dramaattisia kuin jännittäviä. Etenkin niminovelli Ajokoira on oman pienen Lovecraft-tietouteni perusteella esimerkillinen tapaus. Kaksi nuorta miestä, parhaat ystävät, ovat jo vuosia saaneet elämäänsä jännitystä demonologista filosofiaa tutkimalla. Necronomicon on luettu jo moneen kertaan ja teorian jauhamisesta on siirrytty haudanryöstöihin. Matka kulkee Hollantiin, missä miehet kaivavat auki 500 vuotta vanhan haudan ja ryöstävät sieltä pientä, siivekästä koiraa esittävän amuletin. Tietysti tuo amuletti on jollain tapaa kirottu ja pian miesten lähettyvillä alkaa tapahtua hirveitä. Luonnollisesti tarina päättyy hyvin dramaattisesti ja synkästi, ooooooh.

En ole aiemmin lukenut mangaa, joten alkuun piti keskittyä tosi tarkasti siihen, että luen ruudut ja puhekuplat oikeassa järjestyksessä. Vähitellen se alkoi sujua lähes luonnostaan ja melkeinpä voisin rohkaistua lukemaan enemmänkin mangaa. Piirrostyyli on minun silmiini lähes länsimaista, varsinkin hahmojen osalta. Ihmiset näyttävät "perinteisiltä" eikä heissä ole sitä genrelle ominaisinta pitkäkoipista ja siloposkista silausta. Erikoisen paljon pidin albumin äänitehosteista: hiekka sanoo rahi rahi ja pois tieltä heitetty arkun kansi tietysti koli koli. Niille piti tirskahdella erikseen.

Mätä

Siri Pettersen: Mätä
(Råta, 2014)
Jalava 2016, 495s.
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist

Tiedättehän, miten joissakin trilogioissa keskimmäinen osa kärsii sellaisesta lievästä ponnettomuudesta ja leimautuu helposti kenties jonkinlaiseksi turhaksi täytepalaksi? Siri Pettersenin Korpinkehät-sarjan toinen osa, Mätä, ei todellakaan kuulu niihin kirjoihin!

Odininlapsen lopussa Hirka lähtee korpinkehän kautta omiensa luokse, pelastaakseen Yminmaan ja ennen kaikkea Rimen. Se maailma, jossa Hirka kuvitteli olevansa samanlainen kuin kaikki muut, on kuitenkin aivan toisenlainen kuin kukaan osasi kuvitella. Ulkoisesti Hirka sopii joukkoon, mutta kaikki muu on aivan uutta: kieli, tavat, arkipäiväiset esineet, historia. Samalla, kun Hirka opettelee uuden maailman kieltä ja tapoja, hänelle alkaa valjeta monia suuria asioita Yminmaasta ja ennen kaikkea itsestään.

Mätä on edeltäjänsä tavoin ihailtavan eheä, vauhdikas ja koukuttava. Pettersen osaa kuljettaa tarinaa taitavasti, yllättää lukijan kerran toisensa jälkeen. Nautin lukemisesta niin paljon, että yritin väkisin hidastella sen kanssa, mutta eihän sellainen oikein onnistunut. Tarina vie tosiaan mukanaan niin tehokkaasti, että sivut kääntyvät lähes vahingossa ja aivan liian pian kirja on luettu.

Jälleen lumouduin Pettersenin fantasiamaailman luontevuudesta sekä selittelemättömyydestä. Sarjan päättävän Mahdin on määrä ilmestyä suomeksi marraskuussa ja luonnollisesti haluan lukea sen mitä pikimmin. Tosin samaan aikaan jo melkein harmittaa, että Korpinkehät-sarja on sitten siinä.

Odininlapsi

Siri Pettersen: Odininlapsi
(Odinsbarn, 2013)
Jalava 2015, 612s.
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist

Yksi kohta loppuun kuluneen vuoden kirjatapauksista on ihastuneiden huudahdusten perusteella ilman muuta Siri Pettersenin Odininlapsi. Minäkin ihastuin ikihyviksi, vaikka joulukuinen lukujumi ja ärhäkkä kuumetauti vaikeuttivatkin lukemista.

Hirka on 15-vuotias vauhdikas tyttö, joka ei rohkeudessa häviä urheimmallekaan pojalle. Hän on kuten muutkin, mutta ei kuitenkaan ole: Hirkalla ei ole häntää. Isän kertoman mukaan susi on vienyt Hirkan hännän ja tapauksesta Hirka kantaa selkeitä todisteitakin arpina alaselässään ja kaulassaan roikkuvana sudenhampaana. Totuus Hirkan hännättömyydestä tulee kuitenkin ilmi ja äkkiä Hirkan maailma keikahtaa inhottavalla tavalla ylösalaisin.

Odininlapsi muistutti Maria Carolen Tulen tyttäriä siinä, ettei tässäkään lähdetty selittelemään ja alleviivaamaan fantasiamaailman sääntöjä ja sisältöä. Asioista, henkilöistä, taustoista ja muusta kerrotaan kuin itsestäänselvistä asioista ja pikkuhiljaa lukijalle muotoutuu tarpeeksi yhtenäinen käsitys Yminmaasta ja sen kansasta. Pettersenin luomaan maailmaan on helppo heittäytyä.

Pidin tässä kirjassa aivan kaikesta. Tarinan tempo on sopivasti kiihtyvä ja henkilöt mielenkiintoisia. Tarinassa on tarpeeksi ihmissuhdekiemuroita ja herääviä tunteita, politikointia, kieroilua, petoksia ja paljastuksia. Yhteen kirjaan ei olisi mitään enempää voinut laittaakaan kokonaisuuden kärsimättä. Kirja päättyy ihanan ärsyttävästi, joten jatko-osaa odottaa väkisinkin malttamattomana.

Pahoittelen blogitekstin vajavuutta. Ei sillä, että taso yleensäkään pilviä hipoisi, mutta oloni on edelleen niin kehno että kaikkein mieluiten nukkuisin kellon ympäri. Pariinkin kertaan.

Suosittelen Odininlasta lukijaa arvostavan kerronnan ystäville, myös niille jotka yleensä kaihtavat fantasiaa. Ymmärtääkseni Odininlapsi on luokiteltu aikuisten romaaniksi, mutta se sopii vallan hyvin myös nuorille lukijoille.

Bouncer, Osa 1 - Kainin silmä & Del 2 - Bödlarnas medlidande

Alejandro Jodorowsky: Bouncer, Osa 1 - Kainin silmä 

Kuvitus: François Boucq 

Jalava 2015, 56s. 

Suom. Heikki Kaukoranta

Bouncer olisi saattanut mennä minulta ohi aivan tyystin, ellen olisi ollut onnekas ja voittanut sitä viime vuoden lopulla Jalavan Facebookissa järjestämässä kilpailussa. Jo kansikuvasta huokuu sellainen rujous ja häikäilemättömyys, ettei sisällöltäkään erehdy odottamaan mitään hilpeää viihdykettä.

Yhdysvaltain sisällissota on päättynyt ja konfederaation joukot antautuneet vahvempansa edessä. Raakalaismainen kapteeni Ralton ei kuitenkaan haluaisi myöntää tappiota. Toisaalla hurskas Blake odottaa vaimoineen poikaansa Sethiä päivälliselle. Ennen kuin päivä ehtii kunnolla kääntyä iltaan, Seth joutuu katkeralle pakomatkalle Barro Cityyn, etsimään Inferno Saloonia ja sen portsaria, yksikätistä Bounceria.

Villi länsi on minulle tutuin lähinnä romantisoituna versiona. Lucky Luken länsi on kesy kuin kissanpentu ja Deadwoodkin lähes herttainen paikka verrattuna Bouncerin todellisuuteen. Tarina jyrää sellaisella vauhdilla ja julmuudella, että hirvittää. Boucq'n realistinen kuvitus ei kaunistele mitään tai ketään. 

On vaikea kehua sarjakuvaa, joka on iljettävyyteen asti raaka mutta silti todella hyvä. Kainin silmä on vasta tarinan ensimmäinen osa. Loppuratkaisua saa odottaa ensi syksyyn asti, jolloin toinen osa, Armottomien laupeus, julkaistaan. (Kirjastosta tosin näkyisi löytyvän kuusi Bounceria ruotsiksi, joten taidan testata kielitaitoni riittävyyttä niiden kanssa syksyä odotellessa.)

Bounceria voi suositella etenkin kaikille westernin ystäville, mutta myös muille laadukasta sarjakuvaa arvostaville.

Alejandro Jodorowsky: Bouncer, Del 2 - Bödlarnas medlidande

Kuvitus: François Boucq

Albumförlaget 2002, 60s.

Ruotsiksi kääntänyt: Jonas Anderson 

Bouncerin jatko-osat löytyivät tosiaan kirjastosta ja sinnikkäästi tavasin heti tämän Kainin silmän jatko-osan, Bödlarnas medlidande. Kielitaito oli enimmäkseen riittävä, mutta pikkuisen meni välillä arvailuksi. Ja hihitykseksi, koska baarissa riehuvan korston uhkailu "Jag ska mosa honom!" kuulosti jotenkin kovin harmittomalta.

Seth saa Bouncerilta oppia aseiden käsittelyn jalon taidon, ihastuu kylän uuteen opettajattareen ja hautoo kostoa Raltonille. Lopussa useimmat hahmot ovat enimmäkseen tyytyväisiä asioiden uuteen tilaan ja lukija jää mielenkiinnolla odottamaan Bouncerin seuraavia seikkailuja. 

Kovasti on toimintaa tässäkin albumissa, joka tosin kielitaidollisista syistä ei aivan tehnyt yhtä suurta vaikutusta kuin edeltäjänsä. Pakkohan tämä on lukea sitten syksyllä uudestaan suomeksi. Pidin muuten enemmän suomenkielisen version paperivalinnasta: kiiltävällä paperilla värit olivat huomattavasti enemmän edukseen kuin tällaisella vaatimattomalla mattapinnalla. 

Lopuksi napinaa vastuuttomista kirjastonkäyttäjistä: on aina yhtä kurjaa havaita vasta kotona, että juuri kirjastosta lainattu kirja onkin ihan kappaleina. Tämän albumin sivut tipahtivat syliini heti kun sen avasin ja hetken pelkäsin, ettei kaikkia sivuja ole edes tallessa. Ärsyttää, ettei edellinen lainaaja ole vaivautunut mainitsemaan liimauksen pettämisestä kirjaa palauttaessaan, sillä kirjaston tädit osaavat tehdä ihmeitä kituvillekin kirjoille.

Corto Maltese, Suolaisen meren balladi

Hugo Pratt: Corto Maltese, Suolaisen meren balladi

(Una ballada del mare salato, 1967)

Jalava 2014, 195s. 

(Julkaistu aiemmin nimellä Corto Maltese Etelämerellä)

Suom. Heikki Kaukoranta

Alkusanat: Marco Steiner

Valokuvat: Marco D'Anna

Ensimmäisen maailmansodan kurkistellessa nurkan takana eteläisellä Tyynellämerellä seikkaillaan merirosvojen tahdissa. Erään huvipurren haaksirikosta ainoina hengissä selvinneet serkukset, Pandora ja  Cain, ovat ajelehtineet merellä jo useamman päivän siinä vaiheessa, kun heidät pelastetaan. Pelastaja on pahamaineinen merirosvo Rasputin, joka säästää nuorten henget ainoastaan lunnasrahojen toivossa. Seuraavaksi Rasputinin laivan reitille ajelehtii lautahökötys, johon kapinaan noussut miehistö on sitonut entisen kapteeninsa Corto Maltesen. Corto ja Rasputin tekevät yhteistyötä (vaikka kummankaan luottamus toiseen ei ole kovin vahvaa) paitsi toistensa, myös saksalaisen sotalaivaston kanssa. Pääjehuna häärii salaperäinen Munkki, jonka henkilöllisyydestä liikkuu mitä epämääräisempiä huhuja.

Olen lukenut aiemmin Corto Maltese -sarjasta Kelttiläistarinoita, jossa on neljä  lyhyehköä tarinaa. Suolaisen meren balladi sen sijaan sisältää yhden pitkän seikkailun, joka etenee sopivassa tahdissa pitääkseen lukijan koko ajan otteessaan. Luinkin tämän yhden päivän aikana alusta loppuun ja viihdyin oikein hyvin. Corto Maltese on kiehtova hahmo. Hän on selvästi niin sanottu hyvis, mutta toisinaan hänen tekonsa ja valintansa ovat hivenen arveluttavia. Ei se merirosvouskaan varsinaisesti sankareitten hommaa ole.

Alkusanat tähän kirjaan on kirjoittanut Marco Steiner ja runsaista valokuvista vastaa Marco D'Anna. Sekä teksti että kuvat kuljettavat lukijan hienovaraisesti eteläiselle Tyynellemerelle kohtaamaan Rasputinin, Corto Maltesen ja monet muut. Väritys tässä albumissa on miellyttävää ja niukahko väriskaala korostaa tapahtumaympäristön tunnelmaa.

Suolaisen meren balladi tarjoaa laadukkaan seikkailun, joka tarjoaa muutakin kuin toimintaa.

Hautakummun salaisuus sekä muita kertomuksia ja kirjoituksia

H. P. Lovecraft: Hautakummun salaisuus sekä muita kertomuksia ja kirjoituksia

Jalava 2014, 339s.

Suom. Matti Rosvall & Markku Sadelehto

H.P. Lovecraftin koottujen teosten sarja on tuotu päätökseensä tämän kuudennen osan myötä. Olen lukenut kaksi muuta sarjan kokoelmaa ja tällä lukukokemuksella uskallan väittää Lovecraftin tyylin tulleen jo hyvinkin tutuksi. Tarinankertojana Lovecraft seurailee vähän turhankin kaavamaisesti omia polkujaan, joten varsinaisia yllätyksiä eivät nämä kertomukset tarjoa. Toki Lovecraft on ollut kauhutarinoiden suhteen uranuurtaja ja varmasti esimerkkinä ja innoituksen lähteenä lukuisille hänen jälkeensä tulleille kirjailijoille, mistä johtuen häntä on luultavasti jäljitelty myöhemmässä kauhukirjallisuudessa tahallisesti ja tahtomattakin.

Tämä osa poikkeaa aiemmista siinä, että mukana on paitsi fiktiivisiä kertomuksia, myös Lovecraftin esseitä. Suhtauduin näihin asiateksteihin melko nihkeästi, sillä voisiko jopa 100 vuotta vanhoilla esseillä olla oikein mitään annettavaa? No, useimmista esseistä en liiemmin välittänytkään, mutta laaja luennonomainen teksti Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa oli todella mielenkiintoinen ja antoisa katsaus 1800-luvun ja 1900-luvun alun kauhugenreen. Lovecraft esittelee lukuisia kirjailijoita ja teoksia, joihin olisi mielenkiintoista tutustua enemmän, mutta joita ei ole välttämättä koskaan suomennettu. Samainen teksti tarjosi myös mutkan kautta jännän viitteen tuoreempaan kirjallisuuteen, kun Lovecraft mainitsee runoilija Browningin ja hänen runonsa Childe Roland to the Dark Tower Came.

Jälkisanoissa toinen suomentajista, Markku Sadelehto, kertaa lyhyesti Lovecraftin elämän merkittävimmät tapahtumat. Haluaisin sanoa, että syntymästä kuolemaan, mutta teksti etenee järjestyksessä noin 6v. --> kuolema --> syntymä --> En tiedä, onko tämä erikoinen aikajanaratkaisu tarkoituksellinen vai vahinko, mutta minusta vähän outo joka tapauksessa.

Lukukokemuksena Hautakummun salaisuus oli sellainen kolmen tähden tapaus: lukeminen ei ollut mitenkään vastahakoista, mutta tarinoiden väleissä tuli helposti tartuttua muihin kirjoihin.

Siivekäs kuolema ja muita kertomuksia

H.P. Lovecraft: Siivekäs kuolema ja muita kertomuksia

Jalava 2013, 374s.

Suom. Ilkka Äärelä ja Matti Rosvall

Nyt on sellainen olo, että olen lukenut tarpeeksi Lovecraftia yhden kuukauden tarpeiksi. Siivekäs kuolema ja muita kertomuksia sisältää 12 novellia ja yhden pienoisromaanin. Mielestäni tämä kokoelma oli tasalaatuisempi kuin edellinen osa, mikä on toki ainoastaan hyvä asia. Teksti oli huomattavasti sulavampaa, mikä edesauttoi tarinoiden maailmaan solahtamisessa.

Viihdyin tämän kirjan parissa oikein hyvin pienoisromaania ja sitä seurannutta kahta Randolph Carter -tarinaa lukuun ottamatta. Carterin seikkailut ovat kuin pitkäksi venähtäneitä unia, joissa hypähdellään paikasta toiseen ajatustakin nopeammin. Saatoin olla hiukan liian väsynytkin, mutta etenkin pienoisromaanin (Tuntematon Kadath) kohdalla eksyin jatkuvasti sankarin kyydistä: ensin laskeuduttiin jyrkkiä portaita maan alle, mutta seuraavassa hetkessä keikuttiinkin jo vaarallisesti vuorenrinteillä ja voisin melkein vannoa, että jossakin kohtaa törmättiin seepraan hiukan ennen pastorin teekutsuja.

Perinteisempää kauhutarinan kaavaa noudattavat tarinat ovat kuitenkin oikein onnistuneita. Loppuratkaisut harvoin pääsevät yllättämään, mutta kasvava kauhun tunnelma välittyy lukijalle hyvin kauhuja kokeneen kertojan vastahakoisesta muistelusta huolimatta.

Hiukan ylimääräistä viihdykettä sain pelottavista kryptoista: selittämättömällä tavalla hyvin säilyneitä ruumiita, jotka oli löydetty kryptoista; hirviömäisiä luomuksia, jotka ovat maanneet unessa loputtomia aikoja irvokkaissa kryptoissaan sekä alas tähdistä ja ylös kryptoista manattua outoa magiaa. Kryptot voivat toki olla haastavia, mutta kryptat sopisivat kauhugenreen huomattavasti paremmin.

Kokonaisuutena Siivekäs kuolema on kelpo kokoelma kauhuklassikoiden ystäville.

Hautausmaan kauhu ja muita kertomuksia

H.P. Lovecraft: Hautausmaan kauhu ja muita kertomuksia

Jalava 2013, 375s.

Suom. Ilkka Äärelä,

Matti Rosvall,

Sari Kallioinen & Anita Puumalainen

H.P. Lovecraft (1890-1937) on kuolemansa jälkeen kulttimaineeseen noussut kauhu- ja fantasiakirjailija, joka on luonut Cthulhu-mytologian. Tähän Lovecraftin koottujen teosten neljänteen osaan on koottu hänen yhteistyössä muiden kanssa kirjoittamia novelleja (joiden uskotaan olevan pääasiassa Lovecraftin käsialaa), hänen tunnetuin runonsa Yuggothin kylvö sekä ainoa romaaninsa Charles Dexter Wardin tapaus.

Aloitin tämän kirjan lukemisen jo hyvän aikaa sitten. Alkuun pidin kovasti lukemastani, mutta yht'äkkiä teksti muuttui huolimattomasti käännetyksi/oikoluetuksi. Aloin takertua kirjoitusvirheisiin, enkä osannut keskittyä itse tekstiin. Ymmärrän kyllä, että Lovecraftille on ominaistakin tietynlainen raskassoutuisuus, enkä kompastunut vielä näihin tällaisiin pätkiin:

"He, joiden ote kirpoaa, menettävät sen oman Taipumuksensa tahi Vahvuutensa puutteesta, mutta pyrkiessään peittämään Heikkoutensa, he syyttävät Menestyksensä puutteesta sitä ensimmäistä Kriitikkoa, joka heidät mainitsee."

Sen sijaan takeltelin, kun:

"-- teki keskustelujen perusteella sen käsityksen --""Myöskään ei mikään siellä elossa ollut ei ilmaantunut elävänä raunioista.""Romero ja minä ilman minkään estämättä menimme maakasojen yli --"

Jätinkin kirjan joksikin aikaa tauolle, mikä oli fiksu päätös. Kun tartuin kirjaan uusin silmin, en enää takertunut suomennosten epätasaisuuksiin. Ainoaksi romaaniksi mainittu Charles Dexter Wardin tapaus osoittautuikin hyväksi, joskin ennalta-arvattavaksi kauhukertomukseksi. Nuori Charles Ward kiinnostuu isoisoisoisoisästään, joka on yritetty pyyhkiä olemattomiin niin suvun muistoista kuin kirkonkirjoistakin. Esi-isän muotokuvan ja sen taakse kätkettyjen papereiden löytymisen jälkeen Charles keskittyy täysin tutkimuksiinsa. Ajan kuluessa Charles eristäytyy vanhempiensa talon ylimpiin kerroksiin, käyttäytyy oudosti eikä päästä ketään edes kurkistamaan tiloihinsa. Tarinan alussa perhelääkäri on tapaamassa mielisairaalaan suljettua Charlesia, joten onnellista loppua ei ole odotettavissa. Kerronta on hiukan toisteista ja jaarittelevaa, mutta lisääntyvä epätoivo ja kauhu välittyvät lukijalle vaivatta.

Useissa kokoelman tarinoissa toistuu asetelma, jossa kertoja muistelee jotakin mennyttä tapahtumaa, jota ei haluaisi muistella ja josta jälkipolvienkaan ei oikeastaan olisi hyvä tietää yhtään mitään. Monet novellit voisikin tiivistää sanoin "Tapahtui jotakin kauheaa, mutta en halua puhua siitä." Paljon jääkin lukijan mielikuvituksen varaan, mikä toki on myös hyvä asia.

Kielellisestä epätasaisuudesta huolimatta kokoelma on lukemisen arvoinen. Toivottavasti seuraava kokoelma olisi viimeistellymmin käännetty, jotta lukukokemus ei moisesta kärsisi.

Corto Maltese - Kelttiläistarinoita

Hugo Pratt: Corto Maltese - Kelttiläistarinoita

(Les Celtiques, 2009)

Jalava 2013, 110s.

Suom. Heikki Kaukoranta

Corto Maltese on minulle ennestään tuttu pikkusiskon kirjahyllystä. En tosin ole ensimmäistäkään aiemmin lukenut, mutta kehuja kuullut siinä määrin, että ajattelin tutustua herra Malteseen Kelttiläistarinoista aloittaen. (Pikkusiskolta etukäteen varmistin, että pitäisikö nämä sarjakuvat lukea jossakin järjestyksessä, mutta kuulemma ei ole mikään pakko.)

Kelttiläistarinoita on julkaistu nyt suomeksi ensikertaa värillisenä painoksena ja lisäksi käännös on tarkastettu. Ennen kuin Corto Maltese pääsee vauhtiin, lukija pääsee ihailemaan upeita, tunnelmallisia Marco D'Annan valokuvia ja lukemaan Pratt-asiantuntija Marco Steinerin alkusanat. Steinerin sanat ja D'Annan kuvat toimivat yhteen erittäin hyvin, vieden lukijan valmiiksi Irlannin karuihin mutta kauniisiin maisemiin.

Heti parin sarjakuvasivun jälkeen huomasin kuvitelleeni Corto Maltesen toisenlaiseksi mieheksi: perinteiseksi hyvikseksi. Puhelinsoitto siskolle selvensi asiaa, Maltese on kuulemma (entinen) merirosvo mutta silti tavallaan hyvis. Jatkoin siis lukemista ja sain todeta kokoelman kaikki neljä lyhyttä kertomusta varsin toimiviksi. Ensimmäisessä tarinassa, Konsertto O'Molli harpulle ja nitroglyseriinille, Corto Maltese vierailee Pohjois-Irlannissa tervehtimässä ystäväänsä, joka tosin on äskettäin kuollut. IRA:n joukkojen "piilomajassa" vaihdetaan kuulumisia ja lopulta vieraillaan vastapuolen päämajassa.

Sydäntalvisen aamun uni on unenomainen kertomus, joka alkaa aamu-usvaisella Stonehengellä. Vanhojen tarujen ja legendojen hahmot Oberon, Puck, Morgan le Fay sekä Merlin ovat huolissaan saksalaisjoukkojen uhkaavasta lähestymisestä. Apuun värvätään sattumalta paikalla torkkuva Corto Maltese. Tämän tarinan alku oli visuaalisesti hieno, mutta kielellisesti kankea. En vastusta puhekielisyyttä, mutta etenkin Merlinin kaltaisen hahmon soisi puhuvan kirjakieltä.

Vosne-Romanéen viiniä ja Picardien ruusuja tarinassa Corto Maltese jää aika lailla sivustakatsojan rooliin. Punainen paroni ampuu alas vastapuolen lentokoneita solkenaan, mutta viimein hänkin kohtaa loppunsa.

Viimeinen tarina sisälsi niin sekopäisen hahmon, että meinasin saada päänsäryn. Zuydcooten ja Bray-Dunesin välimailta - burleskia, tai ehkä ei on nopeatempoinen rikos ja ratkaisu -tyyppinen tarina. Corto Maltese on seuraamassa amerikkalaisjoukkojen viihdytyspalveluiden järjestämää teatteriesitystä sekä kauniin Mélodien laulua. Esitysten jälkeen sattuu kuolemantapaus, josta syytetään Corton ystävää. Teatteria esittävän Rico-Ricon haastatteleminen on yhtä tuskaa, sillä mies koikkelehtii kuin sätkynukke ja hyppää melkein lukijan silmille. Mutta Corto on nokkela kaveri ja tämäkin juttu järkeillään sutjakkaasti selväksi.

Kaiken kaikkiaan Kelttiläistarinoita jätti jälkeensä halun tutustua Corto Malteseen paremmin. Tämän kokoelman tarinat ovat toisaalta harmittavan lyhyitä, mutta jälkikäteen ajatellen juuri sopivia. Mitäpä tuota turhaan pitkittämään valmista tarinaa. Tarinoiden nimissä olisi kyllä ollut tiivistämisen varaa.