Hiiriä ja ihmisiä (äänikirja)

John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä

(Of Mice and Men, 1937)

Tammen äänikirja 2007, 4h 16min.

Suom. Jouko Linturi

Lukija: Esko Salminen

En muista tarkalleen monestiko olen lukenut Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä, mutta useammin kuin kolmesti kuitenkin. Myös elokuvan olen nähnyt monta kertaa. Lukukertojen määristä voi jo päätellä sen, että rakastan tätä kirjaa ja siksi olinkin todella innoissani, kun löysin sen äänikirjana kirjastosta.

Lennie ja George ovat maatyömiehiä, jotka ovat jo pitkään kierrelleet töissä maatilalta toiselle. He haaveilevat ostavansa oman pienen tilan, jolla voisivat kasvattaa kaneja ja viljellä maata omiin tarpeisiin. George yrittää pitää huolta Lenniestä, isokokoisesta ja väkivahvasta mutta yksinkertaisesta ystävästään. Lennie rakastaa kaikkea pehmoista, kuten vaikkapa hiiriä ja kaneja, mutta ei osaa hallita voimiaan, mistä aiheutuukin jatkuvasti ongelmia.

Aloitin tämän kirjan kuuntelemisen suurella innolla. Ajattelin, että kuuntelen sen muutamassa päivässä, mutta toisin kävi. Esko Salminen ei toimi niinkään lukijana vaan ääninäyttelijänä. Aivan kuten Helmeä kuunnellessa, tämänkin kanssa kiusaannuin liiallisen eläytymisen takia. Jokaisella hahmolla on oma puhetapansa, mikä toki helpottaa henkilöiden tunnistamista, mutta vaikuttaa myös vahvasti siihen millaisena kuulija heidät kokee. Esimerkiksi tallipojan inisevä ääni ärsytti minua ihan valtavasti.

Minulle Hiiriä ja ihmisiä on entuudestaan niin tuttu, että minulle on muotoutunut jo valmiiksi vahvat mielikuvat kustakin henkilöstä: näen ja kuulen heidät tietynlaisina. Siksi oli kauheaa kuunnella, miten henkilöt puhuivat aivan väärin. Kaikkein eniten kuuntelukokemukseen vaikutti Lennie, jonka kuvittelen puhuvan samoin kuin muutkin, paitsi vähän hitaammin. Salmisen tulkinta taas kuulosti siltä, kuin Lennien tilalla olisikin ollut Arkajalkojen 'Sloth' Fratelli…

Kuuntelukokemus oli siis varsin nihkeä, vaikka tarinasta edelleen pidänkin.

Helmi

John Steinbeck: Helmi

(The Pearl, 1947)

Tammen äänikirja 2009, 3h 45min.

Suom. Alex Matson

Lukija: Ismo Kallio

John Steinbeckin Helmi valikoitui kuunneltavaksi siksi, ettei kirjastoautolla ollut muuta kiinnostavaa äänikirjaa tarjolla. Nyt kirjan siirtäminen levyltä soittimeen sujui ongelmitta ja lyhyen kirjan kuunteleminen sujui aika nopeasti, vaikka kävelyt ovat edelleen jääneet vähiin - ja lyhyiksi.

Köyhä helmenkalastaja Kino asuu vaatimattomassa savimajassa vaimonsa ja pienen poikansa kanssa. Eräänä päivänä skorpioni pistää lasta ja Juana-vaimon nopeasta ensiavusta huolimatta perhe päättää kääntyä valkoisen lääkärin puoleen. Lääkäri ei kuitenkaan suostu edes vilkaisemaan lasta, jonka vanhemmilla ei ole varaa maksaa kunnollista palkkiota. Pian Kinon onni näyttää kuitenkin kääntyvän, kun hän löytää varmasti maailman suurimman helmen. Helmi ei kuitenkaan näytä tuovan mukanaan onnea, vaan yhä suurempaa onnettomuutta.

Helmi on pienoisromaani, jonka tarina on hyvin jännitteinen. Nyt on pakko sanoa, että minulle Helmi olisi toiminut varmasti huomattavan paljon paremmin perinteisenä kirjana, sillä äänikirjassa lukija häiritsi liikaa. Minä kyllä pidän lukijan eläytymisestä, mutta Ismo Kallio eläytyi makuuni liikaa. Oli kauhean vaikea keskittyä tarinaan, kun lukijan ylilatautuneisuus ja värisevä hengitys veivät liikaa huomiota. Taustaäänille herkistynyt kuuloni korosti kaikki kielenliikkeistä johtuneet lotinat ja minulle nuo sivuäänet aiheuttivat puistatuksia.

Ehkä tarinakaan ei ollut aivan mieleiseni. Haluaisin uskoa, että Kinon ja Juanan yhteisöstä olisi oikeassa tilanteessa löytynyt enemmän yhteisöllisyyttä. Nyt Kino ja Juana ovat lähes omillaan sekä Coyotito-pojan hoidon että jättimäisen helmen kanssa. Lisäksi kerronnassa oli turhaa toistoa. Muun muassa Juanan hartiahuivista sitomaa kantoliinaa kuvattiin vähintään kolmesti aivan turhan seikkaperäisesti.

Seuraavaksi ajattelin kuunnella Hiiriä ja ihmisiä. Se on yksi suosikkikirjoistani ja toivon, että äänikirjaversio tekee tarinalle oikeutta paremmin kuin Helmen tapauksessa.