Sarah Winman: Kani nimeltä jumala
(When God Was a Rabbit, 2011)
Tammi 2012, 324s.
Suom. Aleksi Milonoff
Tätä kirjaa luin pitkään ja hartaasti. Olisin halunnut ahmia sen kerralla tai ainakin suurempina suupaloina, mutta lukuolosuhteet eivät ole tällä hetkellä ihanteelliset. (Lasketun ajan lähestyessä keskittymiskykyni heikkenee kaiken aikaa. Lisäksi olo on niin tukala, että mieluummin synnyttäisin kuin lukisin, joten on oikeastaan epäreilua kirjoja kohtaan edes yrittää lukea juuri nyt...) Mutta asiaan. Kani nimeltä jumala on ihana kirja. Pidän lapsikertojista, kasvukertomuksista, omituisista perheistä ja erikoisista ihmisistä ja kaikkia näitä tästä kirjasta löytyy. Runsaasti.
Juonta en lähde kuvaamaan, koska saattaisin innostua kertomaan liikaa ja se nyt ei ole kenenkään etu. (Täältä Saran blogista löytyy sopivasti juonikuvausta pahimpaan tiedonjanoon.) Keskityn siis kehumaan ja ylistämään Winmanin kertojantaitoja ja kykyä ujuttaa tarinaan todellisia tapahtumia saumattomasti, mikä tekee tarinasta ja sen henkilöistä lukijalle vieläkin todellisempia. Kirjan henkilöt ovat ihania, sympaattisia ja aitoja, mutta myös kadehdittavalla tavalla omia itsejään. Lukiessa tuli moneen kertaan sellainen olo, kuin olisin lukenut uutta versiota Garpin maailmasta tai Kaikista isäni hotelleista. Naispuolinen John Irving onkin tervetullut lisä hyvien kirjailijoiden listalle.
Huomaan, että en osaa keskittyä edes tämän blogitekstin kirjoittamiseen. Pystyn kuitenkin suosittelemaan Kania nimeltä jumala äärimmäisen lämpimästi. Ei liian kevyttä, vaan sellaista ihanteellista lukemista. Jos ette minua usko, niin uskokaa Villasukkaa kirjahyllyssä, jonka mielestä Kani nimeltä jumala on huikea kirja.
